Tämä on lupaava artikkeli.

Markian Popov

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Markian Mihailovitš Popov
Маркиан Михайлович Попов
Henkilötiedot
Syntynyt15. marraskuuta 1902
Ust-Medveditskajan kylä, Serafimovitš, Venäjä
Kuollut22. huhtikuuta 1969
Moskova, Neuvostoliitto
Sotilashenkilö
Palvelusmaa(t)  Neuvostoliitto
Palvelusvuodet 1920–1969
Taistelut ja sodat Venäjän sisällissota
toinen maailmansota
Sotilasarvo armeijakenraali
Kunniamerkit Neuvostoliiton sankari
Leninin kunniamerkki (5)
Punalipun ritarikunta (3)
Punaisen tähden ritarikunta
Suvorovin ritarikunta (2)
Kutuzovin ritarikunta (2)

Markian Mihailovitš Popov (ven. Маркиа́н Миха́йлович Попо́в) (15. marraskuuta 1902 Ust-Medveditskajan kylä, nykyinen Volgogradin alueen Serafimovitšin kaupunki – 22. huhtikuuta 1969 Moskova, Neuvostoliitto)[1] oli Neuvostoliiton puna-armeijan kenraali ja Neuvostoliiton sankari.

Popov aloitti sotilasuransa nuorena Venäjän sisällissodassa. Sodan jälkeen hän opiskeli Neuvostoliiton sotilaskouluissa ja eteni urallaan verrattain nopeasti. Hän oli kenraaliluutnantti ja Leningradin sotilaspiirin komentaja, kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon kesällä 1941. Popov osallistui useiden ratkaisevien taisteluiden johtoon toisen maailmansodan aikana. Hänet ylennettiin puna-armeijan toiseksi korkeimpaan armeijakenraalin sotilasarvoon 1943. Hän ei kuitenkaan nauttinut Stalinin luottamusta, minkä vuoksi hänen uransa oli epätasainen hänen pätevyydestään huolimatta. Hänet alennettiin sodan lopulla epäonnistuneen Riian valtausyrityksen jälkeen. Häntä väheksyttiin sodanjälkeisessä neuvostoliittolaisessa historiankirjoituksessa. Hänen maineensa ja arvonsa palautettiin vasta Stalinin kuoltua ja Nikita Hruštšovin noustua valtaan. Hruštšov ja Popov olivat tehneet yhteistyötä Stalingradin taistelun aikana, ja hänen uransa lähti uuteen nousuun 1954. Popov kuoli tapaturmaisesti Moskovassa 1969.

Sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Markian Popov syntyi maanviljelijän perheeseen 15. marraskuuta 1902. Hän kävi kansakoulun, jonka jälkeen hän pääsi keisarillisen Venäjän kadettikouluun 1916.[2] 18-vuotiaana hän liittyi puna-armeijaan lokakuun vallankumouksen jälkeen alkaneen Venäjän sisällissodan ollessa vielä käynnissä.[3] Nuoresta iästään huolimatta hän ehti toimia muun muassa divisioonansa esikuntapäällikkönä.[2] Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen 1921. Sodan jälkeen hän kävi Pihkovan jalkaväen johtamistaidon kurssin, josta valmistui 1923. Vystrelin jalkaväen koulutuskeskuksen upseerikursseilta hän valmistui 1925. Näihin aikoihin Popov johti 11. kivääridivisioonan rykmenttitason koulua Leningradissa ja siirtyi sittemmin palvelemaan Venäjän Kaukoitään. Hän toimi välillä myös Moskovan sotilaspiirin sotakoulutuksen tarkastajana.[4]

Popov eteni urallaan tasaisen ripeää vauhtia, ja vuonna 1936 hän valmistui Frunzen sotilasakatemiasta.[5] Hänestä tuli myös puna-armeijan ensimmäisen mekanisoidun prikaatin esikuntapäällikkö. Yksiköstä tuli pian 5. mekanisoitu armeijakunta. Kesällä 1938 Popovista tuli Kaukoidässä sijainneen 1. erillisen ”Punalipun armeijan” esikuntapäällikkö ja varakomentaja. Hänestä tehtiin yksikön komentaja seuraavana vuonna. Tässä tehtävässä hän toimi vuoden 1941 alkuun, jolloin hänet siirrettiin Leningradin sotilaspiirin päälliköksi.[6]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-armeijan sotilaita Leningradin rintamalla syyskuussa 1941.

Toisen maailmansodan aikana Popov ehti osallistua useisiin ratkaiseviin taisteluihin. Hän oli mukana Moskovan ja Leningradin puolustuksessa, Stalingradin ja Kurskin taisteluissa sekä Itä-Karjalan ja Baltian valtaamisessa. Hänet palkittiin sodan aikana ja sen jälkeen useilla mitaleilla sekä Neuvostoliiton sankarin arvolla vuonna 1965.[4]

Leningrad[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suuri isänmaallinen sota alkoi 22. heinäkuuta 1941, kun Adolf Hitlerin johtama Saksa avasi itärintaman hyökkäämällä Neuvostoliittoon. Leningradista 250 kilometrin päässä oleva Pihkova joutui saksalaisten haltuun jo 9. elokuuta. Popov kiiruhti rakentamaan Laukaanjoen varrelle uuden puolustuslinjan, jonka linnoitustyöhön Leningradin poliittinen komentaja Andrei Ždanov lähetti 30 000 siviilityöntekijää. Ždanov myös vetosi alueen asukkaisiin, jotta nämä liittyisivät puolustusjoukkoihin. Ilmoittautuneesta 100 000 vapaaehtoisen joukosta pystyttiin muodostamaan kahdeksan uutta kansalliskaartin divisioonaa. Laukaanjoen linjan ja kansalliskaartin avulla Popov pystyi pysäyttämään Saksan Pohjoisen armeijaryhmän etenemisen kuukauden ajaksi. Kun saksalaiset viimein mursivat linjan, Popov ja Ždanov olivat ehtineet rakennuttaa useita tiheitä puolustuslinjoja Leningradin ympärille sekä järjestää myös Laatokan kautta tapahtuvan huollon, kun kaupunki joutui saarretuksi.[7] Syyskuussa Kliment Vorošilov nimitettiin Popovin tilalle Leningradin sotilaspiirin komentajaksi. Popov siirrettiin pohjoisen rintaman ja Leningradin rintaman komentajaksi sekä Leningradin sotilaspiirin esikuntapäälliköksi.[7]

Stalingrad[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio Uranus, puna-armeija etenee.

Marraskuussa 1941 Popov nimettiin ensin 61. armeijan ja sitten 40. armeijan komentajaksi. Lokakuussa 1942 hänet siirrettiin Stalingradin rintaman apulaiskomentajaksi. Vuoden 1942 aikana hän toimi myös 10. reservin armeijan ja 5. rynnäkköarmeijan komentajana. 5. panssariarmeijan komentajana hän toimi vuodenvaihteen yli.[3] Nikita Hruštšov toimi Stalingradin taistelun aikana alueen johtavana poliittisena upseerina. Muistelmissaan hän kertoi:

»Minulla on hyviä muistoja Popovista. Työskentelin hänen kanssaan yhdessä paljon silloin, kun oli tehty päätös saartaa Pauluksen joukot. Keskitimme joukkomme ja vierailimme niiden luona aina Popovin kanssa - kaikki nämä valmistelut tehtiin yhdessä hänen kanssaan. Jerjomenko kärsi vanhasta sotavammastaan ja hänen jalkansa oireili. Hänen oli vaikea kävellä tai ratsastaa... Popov toisaalta oli terve ja vielä nuori. Kuten sanotaan, hänellä oli kaikki kortit pakassaan. Ja hän oli mies, joka tunsi sotatieteen hyvin.»

Hruštšov tosin epäili, että Popov joi liian kovan humalan juhliessaan syntymäpäiväänsä operaatio Uranuksena tunnetun puna-armeijan vastahyökkäyksen kynnyksellä 15. marraskuuta, sillä Hruštšovin mukaan Popovin osuus hyökkäyksessä olisi saattanut sujua paremmin, mikäli hän olisi vain keskittynyt tehtävänsä valmisteluun.[8]

Hyökkäys oli kuitenkin menestys, ja Pauluksen 6. armeija jäi saartoon. Semjon Timošenkon Stalingradin jälkeisen hyökkäysoperaatio Tähden kärkenä toimineet Popovin neljä panssariarmeijakuntaa valtasivat Harkovan 2. helmikuuta. Lisäksi ne puhkaisivat saksalaisten linjat, ylittävät Donetsin ja painostivat saksalaisten selustaa.[9] Erich von Manstein käynnisti kuitenkin voimakkaan vastahyökkäyksen, ja Harkovan taistelun jälkeen saksalaiset onnistuivat ajamaan puna-armeijan kaupungista ja tuhoamaan osan Popovin taisteluosastosta.[10] Vastahyökkäys onnistui von Mackensenin 1. panssariarmeijan ja von Richthofenin 4. ilma-armeijan yhteisoperaationa. Popov menetti tässä taistelussa kolme jalkaväkidivisioonaa ja yhden panssariarmeijakunnistaan, yhteensä 615 panssarivaunua.[11] Tämän jälkeen Popov siirtyi puna-armeijan ylimmän johdon alaisen reservinyhtymän komentajaksi Kurskin alueelle. Yhtymä nimettiin aluksi reservirintamaksi ja uudelleen Aron sotilaspiiriksi.[1] Sotilaspiiri nimettiin Arorintamaksi Kurskin taistelun alettua 9. heinäkuuta, jolloin sen komentajaksi tuli Ivan Konev. [12]

Kurskin taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Operaatio Kutuzov.

Voitto Harkovassa mahdollisti Kurskissa 4. heinäkuuta 1943 alkaneen Saksan hyökkäyksen, jota johti sotamarsalkka Günther von Kluge. Popov oli nimitetty Brjanskin rintaman komentajaksi 6. kesäkuuta, ja hän odotti reservissä Saksan suurhyökkäyksen tyrehtymistä Konstantin Rokossovskin ja Nikolai Vatutinin puolustuslinjoihin. Ankarissa puolustustaistelussa puna-armeijan panssarintorjuntatykistö tuhosi 40 prosenttia Saksan panssareista, mukaan lukien hyökkäykseen osallistuneet uudet Tiger-tankit. Viimein 12. heinäkuuta Popov liitti reservinsä mukaan taisteluun ja käynnisti vastahyökkäyksen Kurskin pohjoispuolelta kohti Orjolia. Isku saksalaisia vastaan onnistui, ja hyökkäys laajeni kattamaan noin tuhannen kilometrin levyisen kaistan rintamasta. Alueen puolustaminen kävi saksalaisille mahdottomaksi, ja Popov valtasi Orjolin 5. elokuuta. Popov jatkoi kohti Brjanskia, jonka hänen joukkonsa saavuttivat 20. syyskuuta ja josta he jatkoivat edelleen painostamaan Saksan Valko-Venäjällä olevaa rintamaa.[13]

Yhdysvaltalainen aikakauslehti Time kuvaili Popovia syyskuussa 1943 seuraavasti:

»Karatševin valtaaja. Puna-armeijan johto pitää tätä koulupojan kasvot omaavaa pitkää, laihaa ja pitkäkaulaista miestä yhtenä sen uskaliaimmista nuorista kenraaleista ja onkin ylentänyt hänet jo kahdesti sitten huhtikuun. Tämä panssarispesialisti ansaitsi kannuksensa jo 1939 taistellessaan japanilaisia vastaan. Noin kaksi vuotta myöhemmin hänen rivistönsä tuhosivat Italian armeijan Donin mutkassa ja jatkoivat hyökkäystään syöksyen Ukrainaan, kunnes ne juuttuivat mutaan polttoaineen loppuessa. Punainen johto antoi tämän anteeksi. Kun koitti kesähyökkäyksen aika, Popov sai komennuksen ratkaisevalle Brjanskin rintamalle.[14]»

Takaisin Pohjoiseen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baltian rintaman, josta tehtiin myöhemmin 2. Baltian rintama, komentajana Popov toimi lokakuusta 1943 huhtikuuhun 1944. Popov johti 2. rintamaa Riian offensiivissa, mutta hänen etenemisensä oli hidasta, sillä Ferdinand Schörnerin rakentama puolustus vaimensi hyökkäyksen tehokkaasti.[5] Myöhemmin hän osallistui Leningradin vapauttamiseen tammikuussa 1945,[1] jolloin hän palasi Leningradin rintaman esikuntapäälliköksi. Hänet siirrettiin jälleen vuoden 1945 puolella 2. Baltian rintaman komentajaksi ja sieltä puolestaan takaisin Leningradin rintaman esikuntaan.[3]

Popov ei välttämättä ollut niin uskalias tai arvostettu kuin Time kirjoitti 1943. Häntä arvosteltiin myös liiasta varovaisuudesta. Kun hänen joukkonsa epäonnistuivat Riian valtaamisessa 1944, hänet korvattiin Andrei Jerjomenkolla, alennettiin ja siirrettiin takaisin Leningradin rintaman esikuntapäälliköksi. Hänet ylennettiin jälleen täyteen kenraalin arvoon vasta Stalinin kuoltua 1953.[1][6] Vaikka Popov oli pätevä komentaja, Stalin ei luottanut häneen koskaan.[10]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan päätyttyä loppukeväästä 1945 hän johti Lvivin sotilaspiiriä vuoteen 1946, jolloin hänet siirrettiin Taurian sotilaspiirin (Krimin alue) komentajaksi. Tehtävässä hän pysyi vuoteen 1954 saakka. Vuosina 1955–1956 hän toimi maavoimien taistelukoulutuksen kehittämislaitoksen päällikkönä ja 1956–1962 maavoimien apulaiskomentajana sekä maavoimien esikuntapäällikkönä. Vuonna 1962 hänestä tuli puolustusministeriön sotilastarkastaja-neuvonantaja.[6] Hän pysyi tehtävässä kuolemaansa saakka. Hän kuoli tapaturmaisesti kotinsa palossa Moskovassa huhtikuussa 1969. Hänen hautansa sijaitsee Novodevitšin hautausmaalla Moskovassa.[1][3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Spencer Tucker, Priscilla Mary Roberts: Encyclopedia of World War II. ABC-CLIO, 2004. ISBN 1576079996. (englanniksi)
  • Martin McCauley: Who's who in Russia since 1900. Routledge, 1997. ISBN 0415138981. (englanniksi)
  • Zabecki, David: World War II in Europe: An Encyclopedia. Routledge, 2015. ISBN 113581242X.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e Spencer C. Tucker: Popov, Markian Mikhailovich ABC-CLIO. Viitattu 7.7.2014. (englanniksi)
  2. ↑ a b Zabecki 2015 s. 453-454
  3. ↑ a b c d Markian Popov peoples.ru. Viitattu 7.7.2014. (venäjäksi)
  4. ↑ a b A. Y. Tšistjakov: Popov, M. M. (1902-1969), General Encyclopaedia of Saint Petersburg. Viitattu 7.7.2014. (englanniksi)
  5. ↑ a b McCauley, s. 162.
  6. ↑ a b c Encyclopedia of World War II, (Spencer C. Tucker): s. 1207
  7. ↑ a b Robert Forczyk: Leningrad 1941-44: The Epic Siege, s. 8, 15. Osprey Publishing, 2009. ISBN 1846034418. (englanniksi)
  8. ↑ Nikita Sergeevich Khrushchev, Sergeĭ Khrushchev: Memoirs of Nikita Khrushchev, s. 429, 436, 452. Penn State Press, 2004. ISBN 0271023325. (englanniksi)
  9. ↑ David M. Glantz: When Titans Clashed: How the Red Army Stopped Hitler, s. 143-145. Kansas University Press, 1995. ISBN 0-7006-0717-X. (englanniksi)
  10. ↑ a b John Keegan: Who's who in World War Two, s. 123. Psychology Press, 2002. ISBN 0415260337. (englanniksi)
  11. ↑ Samuel W. Mitcham Jr.: Eagles of the Third Reich: Men of the Luftwaffe in WWII, s. 212. Stackpole Books, 2007. ISBN 0811744515.
  12. ↑ Ye. I. Malashenko: Movement to contact and commitment to combat of reserve fronts (Great Patriotic War experience and modern times) 1.4.2004. Highbeam research (Internet archive). Arkistoitu 18.10.2016. Viitattu 6.1.2021. (englanniksi)
  13. ↑ David Eggenberger: An Encyclopedia of Battles: Accounts of Over 1,560 Battles from 1479 B.C. to the Present, s. 412. Courier Dover Publications, 2012. ISBN 0486142019. (englanniksi)
  14. ↑ World Battlefronts: Battle of Russia: For Whom the Guns Roll 13.9.1943. Time Magazine (Internet Archive). Arkistoitu 17.4.2016. Viitattu 7.7.2014. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Markian_Popov&oldid=21243520”