Toktamyš
Toktamyš-kaani (kazakki: Тоқтамыс, tataari: Тухтамыш, persia: توقتمش); (n. 1342–1406) oli mongolialainen Kultaisen ordan hallitsija eli kaani, joka sai ordan eri siivet eli Sinisen ordan ja Valkoisen ordan yhdistymään yhdeksi valtakunnaksi.[1][2][3][4]
Suku ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toktamyš oli syntyisin Mongolivaltakunnan aristokraattisesta Borjiginin-klaanista ja hänen sukujuurensa johtavat aina valtakunnan perustajaan Tšingis-kaaniin. Hänen vanhempansa olivat tataariprinssi,[3] Kaspianmeren niemimaan Mangišlakin emiiri[1] Tuj Kwājan ja Qongirat-heimosta syntyisin oleva Kutan-Kuntšek.[5]
Toktamyš vietti suurimman osan nuoruusvuosistaan taistellen isänsä, vähäisen tataariprinssi Tuj Kwājan serkkua, Valkoisen ordan[1] Urus-kaania ja tämän poikia Toqtaqijaa ja Tīmūr Malikia vastaan. Isä teloitettiin vuonna 1364, nuori Toktamyš pakeni hovista useaan kertaan ja joutui aina palaamaan takaisin. Hän löysi vihdoin vuonna 1376 turvapaikan turkkilaismongolien sotapäällikkö Timur Lenkin luota, jonka avulla hän onnistui voittamaan vihollisensa. Urus-kaani nujerrettin vuonna 1377 ja Timur Lenk julisti Toktamyšin kaaniksi Otrarin alueelle Etelä-Kazakstanissa ja Sairamin alueelle, Syrdarjan valuma-alueella. Timur Lenkin tuella hän valloitti vuosina 1378-1379 Signaqin (Kazakstanin nykyisen Kizilordan alue itään)[1] Urus-kaanin poika Tīmūr Malikilta, jolloin Toktamyš tuli hänen seuraajakseen Signaqin, Sinisen ordan pääkaupungin kaaniksi.[2]
Taistelu kaaniudesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1380 Toktamyš eteni länteen aikomuksenaan vallata Sarai ja Kultaisen ordan keski- ja länsiosat. Hänen sotilaallinen voimansa pelotti entistä kaania Qāgān Begiä ja hallitsevaa kaania ʿArab Šāhia, jotka molemmat alistuivat Toktamyšille. Nyt hän oli kaani Saraissa ja ylitti Volgan tuhotakseen voimakkaan kenraali (turk. beylerbei) Mamain, joka oli Kultaisen ordan läntisimpien osien todellinen valtias. Aikaisemmin samana vuonna Kulikovon taistelussa venäläisille kärsimänsä tappion ja nukkevaltias-kaaninsa Tūlakin kuoleman heikentämä Mamai hävisi Toktamyšille Kaltšikjoella, kun Toktamyš oli houkutellut pois suuren osan Mamain komentajista eli emiireistä.[3] Kenraali Mamai pakeni Krimille, jossa Toktamyšin agentit eliminoivat hänet vuoden 1380-1381 vaihteessa.
Kultaisen ordan kaanina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Venäjän alueen ruhtinaskuntien kurinpalautus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Myrskyisiä aikoja kokenut Kultainen orda oli Toktamyšin valtaanoustessa heikentynyt merkittävästi pitkän kahtiajakautumisen ja sisäisten konfliktien jälkeen. Pakolaisena eläneestä Toktamyšistä tuli voimakas hallitsija, joka lujitti nopeasti auktoriteettinsa Kultaisen ordan molemmissa siivissä. Menestyksensä sekä joukkojensa ja vaurautensa kasvun rohkaisemana Toktamyš lähti sotaretkelle Venäjän alueen ruhtinaskuntiin ja valloitti kapinoivan Moskovan suuriruhtinaskunnan vuonna 1382. Suuriruhtinas Dmitri Donskoi oli antanut kaanille runsaita lahjoja sekä vakuuttanut alamaisuuuttaan, mutta ei ollut toimittanut verokymmenyksiä vuoden 1371 jälkeen. Kun kaanin lähettiläs oli menossa kutsumaan ruhtinaita kaanin luokse vahvistamaan suuriruhtinaan titteleitään, hän kohdannut Nižni Novgorodin jälkeen niin suurta vihamielisyyttä, että hänen oli käännyttävä takaisin.[6]
Toktamyšin suuri armeija tuhosi ensin Serpuhovin ja lähestyi Moskovaa 24. elokuuta 1382. Kahden päivän ajan moskovalaiset ja liettualaiset ruhtinas Ostejn johdolla puolustivat kaupunkia itsepintaisesti. Suuriruhtinas Dmitri Donskoi oli sillä välin hakemassa apuvoimia Kostromasta. Toktamyš valloitti Moskovan oveluudella: hän lähetti kaupunkiin Nižni Novgorodin suuriruhtinas Dmitri Konstantinovitšin pojat Vasilin ja Semjonin, jotka vannoivat, ettei Toktamyš tekisi mitään pahaa moskovalaisille, jos he antautuisivat.[4] Moskovan suuriruhtinaiden yhdistymispolitiikan vastustajat Rjazanin, Novgorodin ja muitten ruhtinaat olivat tehneet petoksen. Rjazanin suuriruhtinas Oleg Ivanovitš oli neuvonut Toktamyšille Okajoen ylittävät kahlaamot, ja Nižni Novgorodin armeija liittyi Toktamyšin armeijaan matkalla Moskovaan.[1] Moskova antautui 26. elokuuta 1382. Lupaus ei toteutunut: ihmisiä tapettiin ja kaupunki ryöstettiin sekä poltettiin. Sen jälkeen mongolit valtasivat Perejaslavl-Zalesskin, Vladimirin, Jurjevin, Zvenigorodin, Možaiskin, Kolomnan ja Dmitrovin sekä paluumatkallaan myös yhteistyökumppani Rjazanin.[4] Näin Toktamyš lujitti tataari-mongolien hegemonian Venäjän vasalleihin uudelleen ja sai ne maksamaan ordalle veroja, osoituksena alistumisesta mongolivaltaan.[2]
Sodat Timur Lenkiä ja hänen liittolaisiaan vastaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Voimansa kasvaessa Toktamyš-kaani joutui taisteluun Timur Lenkin kanssa, joka oli valloittanut suuren osan Iranista, Etelä-Kaukasuksesta ja Itä-Anatoliasta. Useiden Pohjois-Kaukasiassa tapahtuneiden yhteenottojen jälkeen Timur Lenk, joka ilmeisesti aikoi ohjata idän ja lännen välistä kauppaa omien Transoksanian ja Pohjois-Iranin alueidensa kautta, ryhtyi tuhoamaan Toktamyšin valtakuntaa ja sen kaupan keskuksia. Vuosina 1395-1396 Timur Lenkin armeijat tuhosivat järjestelmällisesti Kultaisen ordan pääkaupunki Sarain, Azovin ja Kaffan.[3]
Toktamyš-kaani oli selvinnyt Timur Lenkin hyökkäyksestä, mutta hänen asemansa oli paljon heikompi kuin ennen. Raunioitunut pääkaupunki Sarai oli Timurin suojatin Qujurtšuqin käsissä, Astrahanin alue ja Kultaisen ordan itäosat olivat Tīmūr Qutluq-kaanin ja emiiri Edigun hallinnassa. He ottivat Sarain hallintaansa vuonna 1396/1397, mutta vuonna 1398 vakuuttivat alistuvansa Timur Lenkille. Samaan aikaan Toktamyš oli ryhtynyt lujittamaan valtaansa Kultaisen ordan lounaisosissa ja tappoi serkkunsa Tāš Tīmūrin, joka oli julistanut itsensä Krimin kaaniksi. Vuoden 1397/1398 vaihteessa Toktamyš voitti lyhyeksi aikaa kilpailijansa, valtasi Sarain ja Volgan kaupungit ja lähetti riemuitsevia sanomia lähettiläittensä kautta kaikkialle.[7]
Liittoutuminen Liettuan kanssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tīmūr Qutluq voitti Toktamyšin taistelussa vuonna 1398 ja tämä pakeni Krimin ja Kiovan kautta Liettuan suuriruhtinas Vytautasin hoviin Vilnaan. Toktamyš ja Vytautas allekirjoittivat sopimuksen, jossa Vytautas vahvistettiin Rutenian hallitsijaksi, joka oli kuulunut Kultaiselle ordalle ja Venäjän ruhtinaskuntien verot luvattiin vastineeksi sotilaallisesta avusta. Kun Tīmūr Qutluq-kaani vaati Toktamyšin luovuttamista, hän sai suuriruhtinas Vytautasilta pahaenteisen vastauksen: "En luovu tsaari Toktamyšistä, vaan haluan tavata tsaari Temir-Kutlun henkilökohtaisesti."[7]
Vytautas ja Toktamyš valmistelivat liettualaisten ja mongolien joukkoja yhteiseen sotaretkeen, jota tukivat puolalaiset vapaaehtoiset. Kesällä 1399 Vytautas ja Toktamyš lähtivät Tīmūr Qutluq-kaania ja emiiri Edigua vastaan suurella armeijalla. Tīmūr Qutluq teeskenteli suostuvansa alistumaan Vytautasille ja maksamaan hänelle vuosittaista veroa, mutta pyysi kolme päivä lykkäystä. Tämä riitti siihen että Edigun täydennysjoukot saapuivat paikalle. Edigu ei voinut vastustaa kiusausta seurustella Liettuan hallitsijan kanssa ja järjesti tapaamisen jokiuoman erottamana. Jatkoneuvottelut osoittautuivat turhiksi, ja molemmat joukot osallistuivat Vorsklajoen taisteluun 12. elokuuta 1399. Tīmūr Qutluq ja Edigu onnistuivat saartamaan Vytautasin ja Toktamyšin joukot käyttämällä vale-vetäytymistaktiikkaa aiheuttaen heille murskatappion. Toktamyš pakeni taistelukentältä. Vytautas selvisi taistelusta, vaikka parikymmentä ruhtinasta mukaan lukien kaksi hänen serkkuaan kaatui taistelussa. Tīmūr Qutluq kuoli taistelussa saamiinsa vammoihin. Tappio oli tuhoisa ja päätti suuriruhtinas Vytautasin laajenemispolitiikan eteläisessa Kiovan Rusissa.[5][8]
Maanpaossa Siperiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toktamyš matkasi Kultaisen ordan syrjäseuduille Siperiaan. Hän onnistui saamaan osia alueesta hallintaansa vuonna 1400, ja vuonna 1405 hän yritti liittoutua suojelijakseen muuttuneen entisen vihollisensa Tīmūr Qutluqin kanssa, joka oli riidoissa Edigun kanssa. Timur Lenkin kuolema helmikuussa 1405 teki kaiken lähentymisen kyseenalaisiksi.[5] Koko tämän ajanjakson ajan Toktamyš herätti vihamielisyyttä Edigussa ja hänen uudessa nukkehallitsija-kaanissaan Shādī Begissä. Edigun sanotaan taistelleen Toktamyšiä vastaan kuusitoista eri kertaa vuosina 1400-1406. Viimeisen yhteenoton jälkeen, jossa oli tapahtunut käänne Toktamyšin hyväksi, Edigu levitti huhua omasta kuolemastaan. Hän halusi saada Toktamyšin esiin, jotta voisi tappaa hänet nuolien ja keihäiden sateessa. Tämä surma tapahtui vuosien 1406/1407 vaihteessa lähellä Tjumenia. Kaani Shādī Beg väitti joko itse olleensa osallisena surmaamiseen tai hänelle annettiin kunnia Toktamyšin kuolemasta, toisaalta ansio langetettiin Edigulle tai tämän pojalle Nūr ad-Dīnille.[9]
Kultainen orda ei koskaan toipunut: myöhempi historia on entisten alamaisten taistelua ylivaltaa vastaan ja yrityksiä palauttaa aroille poliittinen ja kaupallinen vakaus.[3] Toktamyšiä on kutsuttu Kultaisen ordan viimeiseksi suureksi hallitsijaksi.[10]
Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toktamyšillä oli kolme vaimoa: Ṭaghāy-Bīka, Shukr-Bīka-Āgā ja Ūrun-Bikā. Hän oli nainut myös kenraali Mamain lesken, joka oli luultavasti kaani Berdi Begin tytär Tulun Beg Kanum, joka oli hallinnut lyhyen aikaa Saraissa vuosina 1370-1371. Hän teloitutti naisen vuonna 1386, ilmeisesti osallistumisesta salaliittoon. Historioitsija Muʿizz al-ansābin mukaan Toktamyšillä oli kahdeksan poikaa ja viisi tytärtä sekä kuusi lastenlasta:
- Jalāl ad-Dīn (1380–1412/1413) (äiti Ṭaghāy-Bīka), Kultaisen ordan kaani 1411-1412, kuoli taistelussa veljensä Karīm Berdin surmaamana
- Abū-Saʿīd
- Amān Beg
- Karīm Berdi (1370–1414), Kultaisen ordan kaani 1409, 1412-1413, 1414 (k. 1417 ?)
- Sajjid Aḥmad, mahdollisesti Kultaisen ordan kaani 1416–1417 (eri henkilö kuin Sajjid Aḥmad, kaani 1432–1459)
- Kebek (–1414), Kultaisen ordan kaani 1413-1414
- Tšaghatāi-Sulṭān
- Sarāi-Mulk
- Shīrīn-Bīka
- Jabbār Berdi, Kultaisen ordan kaani 1414-1415, 1416-1417
- Qādir Berdi (äiti tšerkessi jalkavaimo), Kultaisen ordan kaani 1419 (k. 1419)[5]
- Abū-Saʿīd
- Iskandar (äiti Ūrun-Bikā)
- Kūtšuk Muḥammad (äiti Ūrun-Bikā), eri henkilö kuin Kütšük Muḥammad, kaani (1434–1459)
- Malika (äiti Ṭaghāi-Bīka)
- Jānika-kaanitar (äiti Ṭaghāi-Bīka), (k. 1437) nai n. vuonna 1395 Valkoisen ordan emiiri Edigun, Nogai ordan perustaja (1352–1419). Teki pyhiinvaellusmatkan (hadž) Mekkaan vuonna 1416, haudattu nykypäiviin säilyneeseen mausoleumiin Kyrk-Oraan Krimille.
- Saʿīd-Bīka (äiti Ṭaghāi-Bīka)
- Baktī-Bīka (äiti Shukr-Bīka-Āgā)
- Mairam-Bīka (äiti Ūrun-Bikā)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e ТОХТАМЫШ | Энциклопедия Кругосвет www.krugosvet.ru. Viitattu 6.7.2023. (venäjäksi)
- ↑ a b c ТОХТАМЫШ • Большая российская энциклопедия - электронная версия old.bigenc.ru. Viitattu 6.7.2023.
- ↑ a b c d e Russia - Tatar Rule, Mongol Invasion, Golden Horde | Britannica www.britannica.com. Viitattu 6.7.2023. (englanniksi)
- ↑ a b c ЭСБЕ/Тохтамыш, хан — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 6.7.2023. (venäjäksi)
- ↑ a b c d TOKTAMIŞ HAN TDV İslâm Ansiklopedisi. Viitattu 6.7.2023. (turkiksi)
- ↑ [tähän on paljon hyviä kirjaviitteitä englanninkielisessä Wikipedia-artikkelissa, mutta ne eivät ole luettavina verkossa] Howorth, H. H., History of the Mongols from the 9th to the 19th Century. Part II.1. London, 1880. S. 226; Grousset, R., The Empire of the Steppes: a History of Central Asia, New Brunswick, NJ, 1970. S. 407; Seleznëv, J. V., Èlita Zolotoj Ordy: Naučno-spravočnoe izdanie, Kazan', 2009. S. 184; Počekaev, R. J., Cari ordynskie: Biografii hanov i pravitelej Zolotoj Ordy. Saint Petersburg, 2010. S. 162.
- ↑ a b Martin, Janet: Medieval Russia, 980-1584. (2nd ed.) Cambridge, 2007. ISBN 9780521859165
- ↑ Battle of the Vorskla River | Russian history | Britannica www.britannica.com. Viitattu 7.7.2023. (englanniksi)
- ↑ ЭСБЕ/Эдигей — Викитека ru.wikisource.org. Viitattu 6.7.2023. (venäjäksi)
- ↑ Allen, W. E. D.: Russian Embassies to the Georgian Kings, 1589–1605: Volumes I and II.. Routledge, 1967, 2017. ISBN 9781317060390
| ||||||||||||||
