Nikolai Gogol

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Nikolai Vasiljevitš Gogol
Никола́й Васи́льевич Го́голь
Nikolai Gogol
Nikolai Gogol
Henkilötiedot
Syntynyt31. maaliskuuta 1809
Kuollut4. maaliskuuta 1852 (42 vuotta)
Kansalaisuus Venäjän keisarikunta
Ammatti romaanikirjailija, novellisti, näytelmäkirjailija
Kirjailija
Äidinkieliukraina
Tuotannon kielivenäjä
Aikakausi 1840–1851
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta

Nikolai Vasiljevitš Gogol (ven. Никола́й Васи́льевич Го́голь; ukr. Мико́ла Васи́льович Го́голь, Mykola Vasylovytš Hohol, 31. maaliskuuta (J: 19. maaliskuuta) 1809 Sorotšintsi4. maaliskuuta (J: 21. helmikuuta) 1852 Moskova) oli ukrainalaissyntyinen, Venäjällä vaikuttanut ja venäjäksi kirjoittanut kirjailija.[1] Häntä pidetään merkittävänä novellikirjallisuuden uudistajana.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gogol syntyi perheensä maatilalla Sorotšintsin lähellä Ukrainassa.[2] Hänen isänsä oli näytelmäkirjailija ja maanomistaja Vasyl Hohol-Janovskyi.[3]

Gogol sairasteli lapsena paljon. 12-vuotiaana hän aloitti seitsemän vuotta kestäneet opinnot Nežinin sisäoppilaitoksessa. Gogol oli kouluaikoinaan kiinnostunut kirjallisuudesta ja teatterista, ja hän näytteli ja ohjasi itsekin. Valmistuttuaan vuonna 1828 Gogol julkaisi Pietarissa pitkän runonsa ”Hans Küchelgarten”. Runon saaman kielteisen kritiikin jälkeen Gogol ei enää koskaan julkaissut runoja.[2]

Isänsä kuoltua Gogol otti työn virkamiehenä ja kirjoitteli vapaa-ajallaan Ukrainasta kertovia kertomuksia, joita julkaistiin pietarilaisessa lehdessä. Muun muassa tunnettu venäläinen runoilija Aleksandr Puškin arvosti Gogolin töitä. Gogolin varhaiset kertomukset julkaistiin vuosina 1831–1832 kahdessa kokoelmassa, ja ne saivat Pietarissa ja Moskovassa paljon myönteisiä arvosteluja. Realismia ja fantasiaa yhdistelevissä novelleissaan Gogol yhdistää ukrainalaisia kansantarinoita saksalaisen romantiikan kirjalliseen ja filosofiseen mielikuvitukseen.[2]

Gogol sai vuonna 1834 historianopettajan paikan Pietarin yliopistosta. Hän luennoi yliopistossa vain vuoden ajan, kunnes häntä pyydettiin lähtemään. Gogolin esseitä taiteesta, historiasta ja kirjallisuudesta julkaistiin vuonna 1835 kokoelmassa Arabeski. Kokoelmaan kuului myös kolme uutta ja merkittävää novellia, ”Muotokuva”, ”Nevan valtakatu” ja ”Mielipuolen päiväkirja”. Seuraavina vuosina Gogol julkaisi niin ikään arvostetut novellinsa ”Nenä” (1836) ja ”Päällysviitta” (1839). Gogolin novelleissa on usein ironista yhteiskuntakritiikkiä. Niiden kerronta on suoraviivaista, vaikka juoni onkin fantastinen.[2]

Gogolin muita merkittäviä teoksia ovat satiirinen näytelmä Reviisori (1836) ja romaani Kuolleet sielut (1842 ja 1855).[2] Reviisori aiheutti suuren kohun ja jonkinmoisen skandaalin satiirisuutensa vuoksi.[4] Tunteellinen Gogol järkyttyi tästä ja lähti maanpakoon Eurooppaan.[5]

Gogol kuoli vuonna 1852 tuhottuaan ensin suuren osan Kuolleiden sielujen kakkososan käsikirjoituksesta.[2]

Vaikka nuorena kuolleen Gogolin tuotanto ei ole kovinkaan laaja, häntä pidetään Venäjällä ja ulkomailla hyvin merkittävänä novellikirjallisuuden uudistajana.[2]

Kirjallinen tyyli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nikolai Gogol polttaa Kuolleet Sielut -kirjan käsikirjoituksen toisen osan. Ilja Repinin maalaus vuodelta 1909, Tretjakovin galleria.

Gogolin tuotanto osuu aikakauteen, jolloin Venäjällä vallitsi kamppailu länsimielisten uudistajaliberaalien ja slavofiilisten konservatiivien välillä. Liberaalit hyödynsivät Gogolin teoksia niiden satiirisuuden vuoksi, mutta Gogolia itseään ei pidetty välttämättä reformistina. Loppuvuosien Gogolia monet reformistit pitivät jo kiihkouskonnollisena vanhoillisena.

Gogolin arvostelijoiden mielestä hän ei pitänyt moniakaan asioita tekstissään pyhänä. Gogol itse sen sijaan näki suhtautumisensa Venäjän kansaan sentimentaalisena eli tunteellisena. Pääteoksessaan Kuolleet sielut hän aloittaakin erään kappaleen kuvaamalla syvää kiintymystään tavallisiin venäläisiin ja selittäen hellittelevää suhtautumistaan henkilöhahmoihinsa ”maailmalle näkymättöminä kyyneleinä näkyväisen naurun alta”. Dostojevski siteeraakin kyseistä lausetta rienaavaan sävyyn Riivaajat -teoksessaan.

Poliittisilta ja yhteiskunnallisilta mielipiteiltään Gogolin on usein jälkikäteen arvioitu olevan konservatiivinen eli vanhoillinen. Gogolin eräs kirjeenvaihto arvostelijoittensa kanssa on julkaistu kirjanakin. Kyseinen teos eittämättä selittäisi, että jopa kapinallisenkin pintansa alla Gogolilla oli varsin konservatiivinen arvomaailma. Useimmiten hänen perinteisiä arvoja ja tabuja kunnioittamaton tyylinsä vain leimattiin kapinalliseksi tai jopa rienaavaksi.

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Näytelmät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vladimir tretjei stepeni (Владимир третьей степени, keskeneräinen, julkaistiin 1889, ei julkaistu suomeksi)
  • Reviisori (Ревизор, 1836)
  • Naimahankkeet (myös Naimapuuhat tai Naimahommat, Женитьба, 1842)
  • Igroki (Игроки, 1842, ei julkaistu suomeksi, tunnetaan mm. suomenkielisillä nimillä Pelurit ja Huijarit)

Romaanit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Taras Bulba (Тарас Бульба, 1835, lopullisessa muodossaan 1842)
  • Kuolleet sielut (Мертвые души, 1842)
  • Rim (Рим, keskeneräinen, ei suomennettu)

Novellit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Päällystakki (myös Päällysviitta tai Viitta, Шинель, 1842)
  • Nenä (Нос, 1836)
  • Vaunut (Коляска, 1836)
  • Dikankan iltoja (Вечера на хуторе близ Диканьки, Osa 1, 1831, novellikokoelma)
    • esipuhe
    • Sorotšinin markkinat (myös Sorotsinskin markkinat)
    • Ivan Kupalon yö (myös Juhannusyö tai Juhannusaatto)
    • Toukokuun yö eli hukuttautunut tyttö (myös Toukokuun yö, eli, Hukkunut)
    • Kadonnut kirje
  • Dikankan iltoja (Osa 2, 1832, novellikokoelma)
    • esipuhe II
    • Jouluyö
    • Kauhea kosto
    • Ivan Fjodorovits Sponka ja hänen tätinsä
    • Noiduttu paikka (myös Lumottu paikka)
  • Mirgorod (Миргород, 1835, novellikokoelma, julkaistu kahdessa osassa, ei suomennettu kokonaisena)
  • Arabeski (Арабески, 1835, kaksiosainen kokoelma novelleja, esseitä ja tekstikatkelmia, ei suomennettu kokonaisena)
    • sisältää muun muassa novellit:
    • Muotokuva
    • Nevan valtakatu
    • Mielipuolen päiväkirja (myös Hullun päiväkirja, Записки сумасшедшего)
    • kaksi lukua keskeneräisestä historiallisesta romaanista Getman (ei suomennettu)

Muut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • valikoitua kirjeenvaihtoa (1847, ei suomennettu)
  • Ajatuksia jumalallisesta liturgiasta
  • Lisäksi muun muassa runoja ja tekstikatkelmia.

Suomennetut teokset (valikoima)[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Dikankan iltoja. (sisältö poikkeaa alkuperäisestä kokoelmasta). Suomentanut Irma Grönroos, Maija Pellikka & Margit Salmenoja. Kuvitus: Tim Avigdor Arikha. Suuret venäläiset kertojat. Erikoispainos. Ex libris, 1972.
  • Kadonnut kirje. (Vetšera na hutore bliz Dikanki, 1831–1832.) Valikoima.. Suomentanut Jukka Mallinen. Taifuuni, 1992. ISBN 951-581-003-5.
  • Taras Bulba. (Taras Bulba, 1835/1842). Basam Books, 2010. ISBN 978-952-5734-78-2.
  • Pietarilaisnovelleja. Suomentanut Esa Adrian. 4. painos (1. painos 1972). Seven. Otava, 2003. ISBN 951-1-18896-8.
    • Sisällys: Nenä (Nos, 1836), Päällystakki (Sinel, 1842), Hullun päiväkirja (Zapiski sumasšedšego, 1835).
  • Muotokuva. (Portret, 1835.). Suomentanut Eila Salminen. Venäläisen kirjallisuuden helmiä. Karisto, 1980. ISBN 951-23-1673-0. 2. painos teoksessa Kolme venäläistä klassikkoa. Karisto, 2008. ISBN 978-951-23-4959-3.
  • Nenä. (Nos, 1836.) Kuvittanut Aleksander Lindeberg. Suomentanut Esa Adrian. WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33385-3.
  • Kuolleet sielut. (Mjortvye duši, 1842.). Suomentanut Jalo Kalima. 9. painos (1. painos 1939). Suomennoksen tarkistanut Vappu Orlov. Kuvittanut P. Boklevski. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35006-5.
  • Valitut teokset. 1. osa. Suomentanut Juhani Konkka. 3. painos (1. painos 1959). WSOY, 1994. ISBN 951-0-01574-1.
    • Sisällys: Jouluyö (Notš pered Roždestvom, 1832); Maahisten valtiatar (Vi, 1835); Taras Bulba (Taras Bulba, 1835); Vanhanajan tilanomistajat (Starosvetskie pomeštšiki, 1835,); Riita: kertomus siitä, kuinka Ivan Ivanovits ja Ivan Nikiforovitsh riitaantuivat (Povest o tom, kak possorilsja Ivan Ivanovitš s Ivanom Nikiforovitšem, 1835); Nevan valtakatu (Nevski prospekt, 1835); Mielipuolen päiväkirja (Zapiski sumasšedšego, 1835); Vaunut (Koljaska, 1836); Nenä (Nos, 1836); Naimahankkeet (Ženitba, 1842); Päällysviitta (Sinel, 1842).
  • Valitut teokset. 2. osa. Suomentanut Juhani Konkka, Eino Kalima, Jalo Kalima. 3. painos (1. painos 1959). WSOY, 1994. ISBN 951-0-01576-8.
    • Sisällys: Reviisori (Revizor, 1836); Kuolleet sielut (Mjortvye duši, 1842).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Janko Lavrin: Nikolay Gogol Encyclopaedia Britannica. Viitattu 24.4.2022.
  2. a b c d e f g h May, Charles E. (toim. Powell, John): ”Nikolai Gogol”, Great Lives from History: The 19th Century, s. 937–939. Salem Press, 2007. ISBN 978-1-58765-292-9.
  3. Hohol-Yanovsky, Vasyl Internet Encyclopedia of Ukraine. 1989. Viitattu 25.3.2022. (englanniksi)
  4. Nikolai Gogol. Kyläkirjaston Kuvalehti, 1.4.1909, nro 4, s. 5–7. Kansalliskirjasto Viitattu 5.7.2014.
  5. Nikolai Vasiljevitsh Gogol (ote). Valvoja, 1.2.1902, nro 2, s. 10. Kansalliskirjasto Viitattu 5.7.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Vladimir Nabokov: Nikolai Gogol. Gummerus, 1963.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]