Romantiikka (kirjallisuus)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Romantiikka on idealistinen ja tunne-elämää korostava kirjallisuuden suuntaus erityisesti 1700–1800-lukujen vaihteessa Saksassa. Se on myös tyyli, jossa kuvataan yksilön tunteita yleensä suhteessa voimakkaasti idealisoituihin kohteisiin.[1]

Perioditerminä romantiikka tarkoittaa yleensä taiteen ja siten kirjallisuuden suuntausta, joka vallitsi Euroopan kirjallisuudessa 1700-luvun lopulta 1800-luvun alkupuolelle. Laatusanaa romanttinen (romantic) käytettiin englannin kielessä ensi kerran 1600-luvun puolivälissä merkityksessä "romanssin tapaan". Ranskan kielessä sana romanttinen (romantique, myöh. romanesque) esiintyy ensi kerran 1675, saksan kielessä (romantisch) 1600-luvulta lähtien, mutta vasta August Wilhelm Schlegel ja Friedrich Schlegel käyttivät Athenäum-lehdessään 1798 romantiikka-sanaa klassismin vastaisesta kirjallisuuden suuntauksesta. Schlegelien tuttava Madame de Staël teki käsitteen Ranskassa tunnetuksi teoksillaan De la littérature considérée dans ses rapports avec les institutions sociales (1800) ja De l'Allemagne (1810).[1]

Romantiikka ei muodosta yhtenäistä liikettä, mutta tyypillisenä piirteenä sille oli valistuksen rationalismin vastustaminen. Romantiikan ajan taide ja taidefilosofia korosti niitä piirteitä yksilön psyykessä, jotka rationalismi oli sivuuttanut: tunnetta, mielikuvitusta ja viettejä. Suuntaukselle oli tunnusomaista tunteellisuus, spontaanisuus, kiinnostus mystiikkaan ja yliluonnollisiin ilmiöihin, pyrkimys entistä läheisempään luontosuhteeseen, kiinnostus tiedostamattomaan ja viettielämään sekä poikkeaviin tajunnan tiloihin.[1]

Romantiikan estetiikalle on tyypillistä klassisista muotoihanteista luopuminen. Muun muassa tästä syystä fragmentaarinen muoto sekä pyrkimys taiteiden välisten rajojen ylittämiseen on romantiikan taiteelle tyypillinen.[1]

Romantiikan kaudella myös syntyi moderni taiteilijakuva, joka heijastelee ajan individualismia. Romantiikka korosti taiteilijan työtä itseriittoisena, omista päämääristään käsin määrittyvänä luomisena ja taiteen vapautta suhteessa valistusajan hyötyajatteluun. Individualististen runoilijoiden ja taiteilijoiden ympärille kehittyi ennenkokematon nerokultti. Nousevalle porvaristolle ominaisen materialismin halveksunta yhdistää paradoksaalisesti romantiikan ajan taiteilijat aristokratian kanssa.[1]

Romantiikassa keskeiset individualismin ja vapauden ihanteet ovat historiallisesti kytköksissa moneen aikakauden yhteiskunnalliseen kumoukseen, kuten Ranskan suureen vallankumoukseen, Yhdysvaltain vapaussotaan sekä nousevaan nationalismiin.[1]

Romanttinen suuntaus oli vahvimmillaan Saksassa, missä se esiintyi aluksi Sturm und Drang -liikkeessä sekä esim. J. W. von Goethen (1749–1832) ja Friedrich von Schillerin (1759–1805) tuotannossa. Saksan romantiikalle oli ominaista keskiajan ihailu, mystiikka, kiinnostus tunnetilojen kuvaukseen sekä kansanperinteeseen ja historiaan. Aikakausi on ollut tapana jakaa varhaisromantiikkaan (Frühromantik eli Jenaromantik) ja täysromantiikkaan (Hochromantik, jüngere Romantik tai Heidelbergromantik). Keskeisiin saksalaisiin täysromantikkoihin on luettu Clemens Brentano (1778–1842), Achim von Arnim (1781–1831), E. T. A. Hoffmann (1776–1822) ja Joseph von Eichendorff (1788–1857). Täysromantiikkaa edustaa myös svaabilainen koulu eli svaabilainen romantiikka, jonka merkittävimmät edustajat ovat Ludwig Uhland (1787–1862) ja Heinrich von Kleist (1777–1811).[1]

Englannissa romantiikan aika koitti 1798, jolloin järvikoulun runoilijat William Wordsworth (1770–1850) ja Samuel Taylor Coleridge (1772–1834) julkaisivat yhteiskokoelmansa Lyrical Ballads. Yksilöllisen kapinan korostus oli yhteistä englantilaiselle ja saksalaiselle romantiikalle. Brittirunoilijoista etenkin lordi Byron (1788–1824), Percy Bysshe Shelley (1792–1822) ja John Keats (1795–1821) toteuttivat kapinaa paitsi tuotannossaan, myös boheemissa yksityiselämässään. Täysverisiin romantikkoihin kuuluvat myös ilmestyksenomaisista runoistaan tunnettu William Blake (1757–1827), historiallisten romaanien tekijä Walter Scott (1771–1832) ja kauhuromantiikan kehittäjänä tunnettu yhdysvaltalainen Edgar Allan Poe (1809–1849).[1]

Ranskassa romantiikan aika alkoi vahvan klassistisen perinteen takia vasta vuoden 1820 vaiheilla. Romantiikan edelläkävijöitä olivat kuitenkin jo edeltävällä vuosisadalla Jean-Jacques Rousseau, Chateaubriand ja Madame de Staël. Varsinaisia romantikkoja olivat mm. Alphonse de Lamartine (1790–1869), Victor Hugo (1802–1885), Alfred de Vigny (1797–1863) ja Alfred de Musset (1810–1857). Romantikkoihin on luettu myös italialaiset Giacomo Leopardi (1798–1837), Alessandro Manzoni (1785–1873) ja kreikkalaissyntyinen Ugo Foscolo (1778–1827), puolalainen Adam Mickiewicz (1798–1855) sekä venäläiset Aleksandr Puškin (1799–1837) ja Mihail Lermontov (1814–1841). Romantiikan aikakautena esiintyi aiempaa enemmän myös naiskirjailijoita, kuten ranskalainen George Sand (1804–1876) sekä englantilaiset Mary Shelley (1797–1851), Charlotte Brontë (1816–1855) ja Emily Brontë (1818–1848).[1]

Romanttisia piirteitä on erotettu lisäksi englantilaisten prerafaeliittien, ranskalaisten symbolistien ja surrealistien sekä saksalaisten ekspressionistien tuotannossa. Shakespeareakin on luonnehdittu romantikoksi, koska hän hylkäsi kreikkalaisen klassisen draaman rakennemallit ja hyödynsi usein legendojen yliluonnollisia aineksia. Suomessa romantiikka esiintyi 1800-luvun alkupuolella vahvasti kansallisromanttisessa hengessä (Turun romantiikka ja Helsingin romantiikka).[1]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j Kirjallisuudentutkimus: Romantiikka, Tieteen termipankki 8.11.2021