Maaorjuus Venäjällä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Talonpoikaisperhe heinäpellolla vuonna 1909.

Maaorjuus Venäjällä syntyi 1600-luvulla, jolloin väestömäärä voimakkaasti kasvoi alueella ja venäläisen ylhäistön eli aateliston asema alkoi vahvistua. Aatelistoa nimitettiin dvorjaneiksi eli hovimiehiksi, joiden asemaa on erittäin vaikea verrata länsimaiseen aatelistoon. Luokka kuitenkin selvästi erottui alemmista palvelusvelvollisista ryhmistä. Dvorjaniperheiden väkimäärä oli vuonna 1678 noin 140 000 henkeä ja heidän asemansa jakaantui hyvin monenlaisiin ryhmiin. Huippua edustivat kuitenkin pajarit ja muut duumassa mukana olleet ryhmät, joita laskettiin olevan kaikkiaan sata sukua.

Dvorjanit omistivat vanhastaan kahden tyyppistä maata. Vottšina oli suvun omaa maata, joka kulki suvussa perintönä ja siihen liittyi palvelusvelvollisuus 1550-luvulta lähtien. Pomestje oli taas suuriruhtinaan maata, jonka dvorjani sai käyttöönsä ja se siirtyi aina palvelusta jatkavalle. Vottšina oli huomattavasti halutumpi omistumuoto. Lopulta omistumuodot alkoivat kuitenkin sulautua yhdeksi ja samaksi.

Vanhana ongelmana tunnettiin talonpoikien pakeneminen kasvavia rasituksia dvorjanien omistamilta mailta. Dvorjanit vaativat tämän karkaamisen estämistä ja saivat vaatimuksensa läpi vuonna 1649, jolloin säädettiin Sobornoje uloženi. Säädöksen mukaan dvorjannit saivat noutaa karkulaiset takaisin ilman mitään vanhenemisrajoituksia. Samassa yhteydessä pomestjetkin tulivat perinnöllisiksi ja kirkko ei saanut enää hankkia lisää maata. Veronkiertona panttauttaminen kiellettiin. Uusista määräyksistä kärsivät erityisesti valkoisten hovien omistajat eli kirkko ja pajarit, sekä talonpojat jotka menettivät täydellisesti muuttovapautensa.

Länsi-euroopassa maaorjuus oli jo päättynyt kun Venäjällä se vasta alkoi 1500–1600-luvuilla. Maaorjuuden syntyessä varsinainen orjuus päättyi Venäjällä.

Maaorjuus muutti talonpoikien aseman tsaarin työvelvollisiksi, jotka työskentelivät tsaarin välittömien palvelijoiden välityksellä tsaarin hyväksi. Talonpoikia hyödyttäviä säännöksiä ei tunnettu lainkaan. Talonpoikien myyminen ilman maata sallittiin 1670- ja 1680-lukujen säännöksillä. Niiden talonpoikien, jotka vielä omistivat verotettavaa omaa maata, perintöoikeuksia rajoitettiin. 1670-luvulla vapaita talonpoikia oli vielä jäljellä 20 %, 50 % oli sidoksissa dvorjaneihin.

Talonpoikien rasitusten kasvaessa heidän alapuolelleen syntyi populien ryhmä, jolla tarkoitetaan maaseudun kaikkien köyhimpiä ihmisiä. Populien ryhmään putosi muun muassa talonpoikia, jotka eivät selvinneet veroista.[1]

Ajan kuluessa kohti 1700-lukua talonpoikien asema entisestään heikentyi samaan aikaan kun aateliston vahvistui. Kun aateliston palveluvelvollisuutta helpotettiin, talonpoikien heikennettiin, näin maanomistajille jäi enemmän aikaa vaatia entistä täsmällisempiä päivätöitä ja verosuorituksia. Vuonna 1760 tilanomistajat saivat oikeuden karkottaa maaorjia Siperiaan, viisi vuotta myöhemmin niskuroijat voitiin karkottaa pakkotyöhön kaivokseen tai tehtaaseen.

Maaorjuus kattoi käytännössä lähes koko Venäjän, lukuunottamatta pohjoisia ja Uralin takaisia alueita.

Maaorjien kohtelua vaihteli suuresti riippuen maanomistajan luonteesta. Joskus heille suotiin hyvinkin suuria vapauksia ja vaadittiin ainoastaan henkirahan maksua. Jotkut talonpojat kykenivät jopa lunastamaan itsensä vapaiksi jonkin elinkeinon turvin. Yleisesti talonpoikien asema kuitenkin heikkeni, se aiheutti luonnollisesti tyytymättömyyttä tilanteeseen, joka alkoi purkaantua kapinointina. Talonpoikien kapinoita alkoi esiintyä 1750-luvulta lähtien, joista vakavin ja tunnetuin on Jemeljan Pugatšovin aloittama Pugatšovin kapina vuonna 1773, joka kasvoi sodaksi Katariina Suuren hallituksen joukkoja vastaan. Pugašovin joukko koostui kasakoista ja talonpojista, jotka voittivat hallituksen joukot talvella 1773–1774. Sota oli laajentunut niin paljon ettei Pugatšov enää kyennyt hallitsemaan omia joukkojaan ja hallituksen joukot saivat lopulta yliotteen ja voittivat taistelun.[1]

Voiton jälkeen Katariina Suuri ei enää haaveillut talonpoikien vapauttamisesta ja kapinan kukistumisen jälkeen kapina-alueille lähetettiin rangaistusjoukkoja.[1]

Maaorjien vapautuminen alkoi Aleksanteri II:n puheesta, jonka mukaan uudistus oli parempi aloittaa ylhäältä kuin odottaa sen alkavan alhaalta. Ajatus oli lainattu Nikolai I:n erityiskomission mietinnöstä vuodelta 1840, mutta Nikolai ei uskaltanut ryhtyä toteuttamaan sitä. Käynnistyvää reformia valmisteltiin huolellisesti. Keisari ilmoitti tahtonsa vapauttaa talonpojat ja antaa heille maata. Enemmistö aatelistosta hyväksyi vapautuksen, mutta pyrki saamaan itselleen mahdollisimman edulliset ehdot. Vapauttamisen yksityiskohdissa alkoi esiintyä kuitenkin eripuraa aateliston välillä. Etelän mustanmullan alueen maanomistajat halusivat vapauttaa maaorjat ilman maata. Aleksanteri II allekirjoitti vapausmanifestin 3. maaliskuuta 1861.[1]

Reformin pääkohdat:

  • Talonpojat saivat henkilökohtaisen vapauden, muuttorajoitukset poistettiin. Vapautus koski 52 miljoonaa talonpoikaa.
  • Talonpoikien oli lunastettava itselleen maa, jota he olivat viljelleet tai he saivat ¼ maasta ilman lunastusta. Lunastus koski myös päivätöitä ja veroja.
  • Kyläyhteisö eli mir säilyi edelleen ja maa jäi sen hallintaan Ukrainaa lukuunottamatta.[1]

Reformi oli luonteeltaan juridinen, joskin puutteellinen, talonpoikien havaittua heihin sovelletun vanhaa tapaoikeutta. Talonpojat jäivät sidotuksi kyläyhteisöön, jonka omistuksessa olevaa maata heillä ei ollut rahaa ostaa omakseen. Valtio ryhtyi kuitenkin rahoittamaan lunastuksia 49 vuoden lainoilla, joihin sisältyi korko. Maasta alkoi kuitenkin syntyä pulaa ja sen hinta alkoi ajan myötä nousta. Talonpojat kykenivät lunastamaan vain osan viljelemästään maasta, jolloin tilakoko jäi hyvin pieneksi eikä aina kyennyt elättämään talonpoikaisperhettä. Uudistus osoittautui myöhemmin epäonnistuneeksi, koska se oli toteutettu liian äkkinäisesti. Nikolai I oli alun perin suunnitellut sitä asteittain toteutettavaksi. Reformilla oli kuitenkin hyvin laaja-alaiset vaikutukset, joka poiki uusia uudistustarpeita, muun muassa paikallishallintoa ryhdyttiin sen seurauksena kehittämään.

Seuraavan kerran talonpoikien asemaa pyrittiin parantamaan Stolypinin reformissa vuonna 1906, jossa mir-kyläyhteisöstä eroaminen sallittiin ja talonpoika saattoi ryhtyä itsenäiseksi maanviljelijäksi. Siinä pyrittiin luomaan varakkaampien talonpoikien eli kulakkien ryhmä. Uudistuksen läpivieminen edellytti 20 vuoden rauhaa, mutta se päättyi Venäjän tuleviin vallankumouksiin ja jäi siten viimeiseksi kerraksi parantaa Venäjän talonpoikien yhteiskunnallista asemaa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Heikki Kirkinen: Venäjän historia, s. 117, 169, 239. Helsinki: Otava, 2006. ISBN 978-951-1-15799-1 ISBN 951-1-15799-X.