Ukrainan kansantasavalta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Ukrainan kansantasavalta
Українска Народня Республіка
Ukrajinska Narodna Respublika
1917–1921
lippu vaakuna

Ukrainan kansantasavallan sijainti Euroopan kartalla.
Ukrainan kansantasavallan sijainti Euroopan kartalla.

Valtiomuoto tasavalta
Pääkaupunki Kiova
Viralliset kielet ukraina
Kielet ukraina, venäjä, jiddiš, puola, saksa, valkovenäjä, romania, bulgaria, kreikka, urum
Valuutta Ukrainan karbovanets
Ukrainan hryvnia
Kansallislaulu ”Štše ne vmerla Ukrajiny”
Edeltäjät  Neuvosto-Venäjä
 Länsi-Ukrainan kansantasavalta
Seuraaja  Ukrainan SNT

Ukrainan kansantasavalta (ukr. Українска Народня Республіка, Ukrajinska Narodna Respublika) oli Ukrainan itsenäiseksi 22. tammikuuta 1918 julistettu tasavalta, joka käsitti periaatteessa Ukrainan lukuun ottamatta Länsi-Ukrainan kansantasavallan aluetta. Ukrainan kielen sana ”Narodna” voidaan kääntää suomeksi kahdella tavalla: joko kansan tai kansallinen.[1]

Kansallisuusliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistymiseen johtaneen kehityksen taustalla oli kansallisuusliikkeen synty Ukrainassa 1800-luvulla. Puolan kapinat ja Venäjän Puolaan kohdistamat tukahdutustoimet saivat myös ukrainalaiset ottamaan kantaa heitä koskeviin asioihin. Venäjän Puolan vastaiseen politiikkaan kuului myös ukrainalaisten maaorjatalonpoikien puolustaminen puolalaista aatelistoa vastaan.[2]

1800-luvun alkupuoliskolla kansallisuusliike ryhtyi vaalimaan ukrainan kieltä ja elvyttämään ajatusta kasakka-autonomiasta. Lisäksi puolustettiin maanviljelijöitä ja vastustettiin ylempien säätyjen erioikeuksia. Korostettiin, että ukrainalaiset eivät ole venäläisiä eivätkä puolalaisia, vaan oma kansansa.[3] Aluksi kansallisuusliike oli pienen ja varakkaan kansanosan harrastus, mutta myöhemmin sen vaalimia ajatuksia ukrainalaisuudesta levitettiin laajemmalle yleisölle, kunnes se lopulta tuli kaikkien tietoisuuteen.[4]

Venäjän ensireaktio orastaneeseen ukrainalaisuusliikkeeseen oli myönteinen. Sen katsottiin erottavan Ukrainan Puolasta. Ukrainan kielen vaalimiseenkaan ei puututtu, sillä ukrainalaismieliset eivät esittäneet mitään poliittisia vaatimuksia.[5]

Runoilija Taras Ševtšenko ja historioitsija Mykola Kostomarov perustivat Kiovan yliopistossa Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen seuran. Siihen liittyi kaikkiaan 12 henkilöä. Maailmankuvaltaan seura oli kristillinen ja se haaveili panslavistisesta tasavallasta, jossa Ukraina oli yksi sen autonomisista osatasavalloista. Viranomaiset paljastivat seuran vuonna 1847 ja pitivät sitä kumouksellisena. Seuran jäsenille annettiin vankeustuomioita ja ukrainalaisuuteen myönteisesti suhtautunut Venäjän opetusministeri Sergei Uvarov erotettiin. Seuran jäseniä kiellettiin enää julkaisemasta mitään.[6]

Kun Aleksanteri II tuli Venäjän keisariksi vuonna 1855, sai myös Ukraina nauttia vapaammasta ilmapiiristä. Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen seuran jäsenet armahdettiin.[7]

Kansallismielisen liikkeen näkyviä hahmoja oli Panteleimon Kuliš, joka ryhtyi levittämään ukrainalaisuuden ideaa myös tavallisten ihmisten pariin. Vuonna 1856 hän julkaisi Venäjän keisarikunnan alueen ensimmäisen ukrainankielisen aapisen. Salainen poliisi takavarikoi vuonna 1858 hänen kirjeensä, jossa hän esitti ajatuksen itsenäisestä Ukrainan valtiosta. Tämä on ensimmäinen tunnettu viittaus Ukrainan itsenäistymiseen.[8] Vuonna 1860 Aleksandr Herzen julkaisi Lontoossa ”Ukraina”-nimisen artikkelinsa, missä hän korosti Ukrainan kuuluvan ainoastaan ukrainalaisille, ei Venäjälle eikä Puolalle.[9]

Suurimpien kaupunkien nuorison keskuudessa alkoi esiintyä puolivirallista kansallismielistä liikehdintää, jota kutsuttiin hromadaksi. Tammikuussa 1863 puhjennut Puolan kapina pelästytti Venäjän viranomaiset. Koska ukrainalaiset olivat tuoneet julki halunsa autonomiaan ja itsenäisyyteen, päätettiin kieltää kaikki rahvaalle suunnattu opetuskirjallisuus. Ainoastaan yläluokalle suunnattu kaunokirjallisuus sallittiin. Tämä käänsi vähitellen myös keisarinvaltaan suopeasti suhtautuneet alemmat kansanosat venäläisyyttä vastaan.[10]

Ukrainalaismielinen liikehdintä oli alkanut huolestuttaa Aleksanteri II:sta, ja hän asetti vuonna 1875 komission pohtimaan sitä. Komissio totesi mietinnössään, että kansallisuusaate ja ukrainan kielen vahvistuminen erottaa lopulta Ukrainan Venäjästä. Seuraavana vuonna keisari antoi ukaasin, jossa ukrainaa ei saanut käyttää painettuna enää missään muussa kuin kaunokirjallisuudessa ja historiallisissa dokumenteissa. Lisäksi kiellettiin muun muassa ukrainankieliset näytelmät ja nuotinnetut laulut. Välillä ukaasia noudatettiin väljemmin, mutta ja sitä tiukennettiin vuonna 1895 kieltämällä myös ukrainankieliset lastenkirjat.[11]

Vuoden 1917 vallankumoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän ensimmäisen vallankumouksen jälkeen vuonna 1905 poistettiin ukrainankielistä kirjallisuutta koskeneet julkaisurajoitukset. Venäjän tiedeakatemia tunnusti ukrainan eri kieleksi. Tällöin alkoivat ilmestyä myös ensimmäiset ukrainankieliset sanomalehdet.[12]

Myös uudet poliittiset puolueet näkivät päivänvalon. Kaikki ukrainalaismieliset puolueet olivat vasemmistolaisia ja oikeisto- ja liberaalipuolueet olivat yleisvaltakunnallisia.[13]

Ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Ukrainalle tämä merkitsi aina vuoteen 1921 kestänyttä lähes yhtäjaksoista sotaa.[14] Saksa ja Itävalta-Unkari pitivät yhtenä tavoitteenaan Ukrainan irrottamista Venäjästä. Tarkoituksena oli luoda Suomesta Georgiaan ulottuva ystävällisten reunavaltioiden ketju. Itävalta-Unkarin ukrainalaiset joukko-osastot ilmoittivat taistelevansa Venäjää vastaan, jotta Ukraina vapautettaisiin.[15]

Venäjän ukrainalaisuutta tukehduttavasta politiikasta johtuen sosiaalidemokraatti Symon Petljura kannatti keskusvaltoja. Hän uskoi niiden lopulta voittavan sodan. Hän halusi välttää tilannetta, missä keskusvallat unohtaisivat Ukrainan asian.[16]

Surkeasti sujunut sota ja talousromahdus aiheuttivat Venäjällä vallankumouksen helmikuussa 1917. Sananvapaudelle ei enää ollut esteitä. Maaliskuussa perustettiin Ukrainan rada eli Ukrainan keskusneuvosto. Yleisilmeeltään se oli vasemmistolainen ja kansallismielinen ja vaati autonomiaa. Radan puhemieheksi valittiin professori Myh’ailo Hruševskyi.[17]

Huhtikuussa 1917 Kiovassa kokoontui Yleisukrainalainen kansalliskongressi, joka nimitti radan Ukrainan korkeimmaksi valtioelimeksi. Myöhemmin saman kuukauden aikana 100 000 mielenosoittajaa vaati Kiovassa Ukrainalle välitöntä autonomiaa, ja jopa Helsingissä ukrainalaiset järjestivät mielenosoituksen.[18]

Radan ote maaseutuun oli heikko, mutta otetta maaseudusta ei saanut Venäjän väliaikainen hallituskaan.[19] Talonpojat ryhtyivät omatoimisesti valtaamaan aatelistolle kuuluneita suurtiloja. Tämä ei vasemmistolaisesti suuntautunutta radaa haitannut, mutta toisaalta rada ei myöskään ilmaissut kannattavansa maareformia. Radan oli tasapainoteltava oman kansansa mielipiteen ja Venäjän väliaikaisen hallituksen välillä.[19]

Toukokuussa 1917 rada lähetti valtuuskuntansa Pietariin neuvottelemaan Ukrainan autonomiasta. Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan myöntynyt yhteenkään ukrainalaisten esittämään näkökantaan. Se itse asiassa kiisti radan olemassaolon oikeutuksen. Se ei myöskään pitänyt itseään oikeutettuna ratkaisemaan autonomiakysymystä, vaan katsoi asian kuuluvan vaalien jälkeen valittavalle hallitukselle.[20]

Volodymyr Vynnytšenko 1910-luvulla.

Asiat etenivät nyt omalla painollaan. Kesäkuussa rada antoi hiukan epämääräisen julistuksen, jonka mukaan ukrainalaiset päättivät nyt itse asioistaan. Tällä tarkoitettiin autonomiaa ja rada otti itselleen lainsäädäntövaltaa. Sen keskuudesta valittiin sihteeristö, joka käytännössä oli hallitus. Sen johtajaksi asetettiin sosiaalidemokraattien Volodymyr Vynnytšenko.[20]

Aleksandr Kerenskin hallitus käynnisti samoihin aikoihin suurhyökkäyksensä Saksan ja Itävalta-Unkarin armeijoita vastaan. Se päättyi lähes täydelliseen tappioon. Venäjä joutui perääntymään ja menetti myös osan Dnepr-joen länsipuolista Ukrainaa. Horjuva Venäjä teki sovinnon ukrainalaisten kanssa ja suostui autonomiaan. Rada piti tätä suurena voittona, joskin ratkaisematta jäi monia kysymyksiä.[21]

Ensimmäinen Ukrainan kansantasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ukrainan kansantasavallan 100 hryvnian seteli vuodelta 1918 etupuolelta kuvattuna.
Ukrainan kansantasavallan 100 hryvnian seteli vuodelta 1918 kääntöpuolelta kuvattuna.

Vladimir Leninin johtamat bolševikit kaappasivat Venäjällä vallan lokakuun vallankumouksessa vuonna 1917. Rada reagoi tähän julistamalla 20. marraskuuta Ukrainan kansantasavallan syntyneeksi.[1]

Julistuksessaan se ilmoitti valtioalueensa ulottuvan myös Krimille ja Harkovaan. Radalta puuttui kuitenkin sotilaallinen voima ottaa alueet haltuun. Perustuslakia valmistelevan kokouksen vaaleja lupailtiin. Lisäksi todettiin, että Ukraina olisi osa tulevan demokraattisen Venäjän valtiota. Sanamuoto oli tehty tietoisen hämäräksi, sillä rada halusi tukea bolševikkien vastustajia. Ukrainan rada ei katsonut näin ollen bolševikeilla olevan mitään asemaa maassaan, mutta piti heitä Venäjän johtajina. Myöskään kaikki ukrainalaiset poliitikot eivät tässä vaiheessa olleet täyden itsenäisyyden kannalla.[1]

Bolševikit yrittivät kaapata Kiovan haltuunsa 12. joulukuuta 1917, mutta Radalle uskolliset joukot kukistivat heidät helposti. Seuraavaksi bolševikit kokoontuivat Harkovassa 24.–25. joulukuuta ja julistivat neuvostovallan pystytetyksi myös Ukrainassa. He julistivat Kiovan hallituksen olevan ”kansanvihollisten hallituksen” ja pyysivät apua Venäjältä.[22] Pian puhkesi Neuvosto-Venäjän–Ukrainan sota. Ukrainalaisten sotamenestys oli heikko, osittain siksi, että ihmisiä kiehtoivat kommunistien lupaukset rauhasta ja maanjaosta. Keskellä sotaa, 25. tammikuuta 1918 rada antoi julistuksen Ukrainan kansantasavallan täydestä itsenäisyydestä. Asiakirja oli allekirjoitettu kuitenkin jo 22. tammikuuta, mutta julkistettiin vasta kolme päivää myöhemmin.[23][24]

Ukrainan kansantasavallan ensimmäisen hallituksen ensimmäinen presidentti oli Symon Petljura ja varsinainen pääministeri oli Vsevolod Holubovytš, 30. tammikuuta – 29. huhtikuuta 1918.

Hädän hetkellä ukrainalaiset etsivät sotilasapua. Sitä oli tarjolla keskusvalloilla.[25] Saksalle ja Itävalta-Unkarille tämä sopi paremmin kuin hyvin, sillä ne olivat alkaneet pohtia suunnitelmaa, jossa Ukraina irrotettaisiin Venäjästä. Ukrainalaiset otettiin mukaan Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin, sillä heidän mukanaolonsa vahvisti keskusvaltojen asemaan heikentäen Venäjän neuvotteluasemaa. Vallankumousjohtaja Lev Trotski ei voinut aluksi hyväksyä Ukrainan erottamista Venäjästä ja käynnisti sissisodan. Viimeisen sanan asiasta lausui kuitenkin Lenin. Hänen mukaansa Venäjä oli nyt tilanteessa, jossa se tarvitsi epätoivoisesti rauhaa. Hän taivutteli Trotskin, jotta tämä hyväksyisi Ukrainan kansantasavallan yhdeksi rauhanneuvottelujen osapuoleksi.[24][25]

Brest-Litovskin rauhansopimuksessa Neuvosto-Venäjä tunnusti Ukrainan kansantasavallan itsenäisyyden. Se myös lupasi välittömästi lopettaa kaikki sotatoimet sitä vastaan ja vetää kaikki Neuvosto-Venäjän puolesta sotivat joukot sen alueelta. Saksa ja Itävalta-Unkari vapauttivat kaikki ukrainalaiset sotavankinsa. Ne myös lupasivat varustaa ukrainalaiset asevoimat, jotta ne voivat taistella bolševikkeja vastaan.[26]

Tässä vaiheessa keskusvallat uskoivat, että Ukrainalla olisi vielä käytössään sotilaallista voimaa. Entiset Venäjän rintamajoukot olivat Ukrainan alaisia, mutta joukkojen keskuudessa kuri oli täysin romahtanut ja miehet olivat lähteneet suurelta osin koteihinsa. Ukraina allekirjoitti rauhansopimuksen keskusvaltojen kanssa 9. maaliskuuta 1918. Rauhansopimuksen mukaan Ukrainan ja Itävalta-Unkarin raja olisi sama kuin ennen sotaa, kumpikin puoli vapautti sotavankinsa eikä mitään sotakorvauksia vaadittu. Salaisessa pöytäkirjassa Ukraina ulottui idässä Harkovaan eikä Dneprin länsiranta kuuluisi Saksan vuonna 1916 muodostamaan Puolan kuningaskuntaan, vaan Ukrainaan. Palkkioksi Ukraina lupasi toimittaa miljoona tonnia elintarvikkeita keskusvalloille 31. heinäkuuta 1918. Erityisesti Itävalta-Unkari olisi tarvinnut kipeästi kaiken Ukrainan toimittaman viljan. Nämä taas lupasivat auttaa bolševikkien vastaisessa sodassa.[27][28]

Sopimuksella keskusvaltojen kanssa Ukraina tosiasiallisesti alistui näiden kontrolliin. Vastapainoksi se sai tunnustuksen itsenäisyydelleen ja sotilasapua.[29] Sotilasavulle olikin heti käyttöä, sillä Mihail Muravjovin komentamat bolševikkien joukot valtasivat Kiovan samana päivänä, kun sopimus allekirjoitettiin. Kiovassa käynnistyi punainen terrori, jossa 5 000 bolševikkien vastustajaa surmattiin.[29]

Saksalaiset valtasivat Kiovan takaisin maaliskuussa ja huhtikuun loppuun mennessä koko Ukraina oli keskusvaltojen hallussa. Ukrainan kansantasavalta oli tullut sotilaallisesti täysin riippuvaiseksi Saksan armeijasta.[29][30]

Keskusvallat tuskastuivat radan kykyyn hoitaa maansa asioita. Radan ja saksalaisten sotilasviranomaisten neuvottelut päätyivät yleensä riitoihin. Erityisesti elintarviketoimitukset huolettivat keskusvaltoja. Rada ei kyennyt toimittamaan lupaamaansa määrää elintarvikkeita, sillä maalaiset eivät totelleet sen määräyksiä. Heidän mielestään elintarvikeluovutukset keskusvalloille eivät olleet Ukrainan etu. Maalaiset odottivat maareformia, jota ei voitu toteuttaa saksalaisten vastustuksen vuoksi.[28][31]

Saksalaiset ryhtyivät järjestelemään vallankaappausta oikeistolaisten avulla. Vallankaappausta kannattivat Demokraattinen talonpoikaispuolue ja sosialistifederalistit. Lähes veretön kaappaus tapahtui 28.–29. huhtikuuta 1918. Kaappauksen yhteydessä kokoontuneet maanomistajat valitsivat Pavlo Skoropadskyin Ukrainan hetmaniksi.[31]

Ukrainan valtio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ukrainan valtio

Vallankaappaajat lupasivat pitää yksityisomaisuuden kunniassa ja järjestää uudet vaalit. Valtion nimeksi tuli nyt Ukrainan valtio (ukrainaksi Українска Держава, Ukrajinska Deržava). Vaalien päivämäärä oli jossain epämääräisessä tulevaisuudessa, ja ennen vaaleja olisi hetmanilla diktaattorin valtaoikeudet.[32]

Skoropadskyi (keskellä) ja hänen upseereitaan.

Tämä valtio kuvasti Brest-Litovskin rauhassa ja jo sitä ennen itään suuntautuneessa hyökkäyksessä saksalaisten vahvistunutta asemaa. Ukrainan valtio solmi lukuisia diplomaattisia suhteita, mutta johtuen saksalaisten ja itävaltalaisten miehityksestä laajoilla Ukrainan alueilla, ei Skoropadskyin johtama valtio kyennyt ajamaan kovinkaan kansallista politiikkaa. Lisäksi hetmanihallinto määritteli ukrainalaisuuden valtiollisesti, ei kielellisesti; ukrainalaisia olivat kaikki siellä asuvat, eivät vain ukrainankieliset. Tämän johdosta kansallismieliset suhtautuivat hallintoon epäilevästi. Lopullisesti välit kiristyivät, kun Symon Petljura ja Volodymyr Vynnytšenko pidätettiin syytettynä bolševismista. Syytös oli mieletön, ja miehet vapautettiin, mutta luottamusta hallintoon ei enää voinut syntyä.[33]

Ukrainassa elettiin nyt lyhyttä hengähdystaukoa pitkässä ja monivaiheisessa sodassa. Moni venäläinen konservatiivisesti ajatteleva siirtyi Ukrainaan pakoon Venäjän bolševikkihallintoa ja juuri puhjennutta sisällissotaa. He toivoivat maasta tukikohtaa, josta käsin Venäjä myöhemmin vapautettaisiin.[32]

Uutta hallintoa inhottiin myös maaseudulla. Maareformin peruuttaminen ja vaatimus elintarvikkeiden pakkoluovutuksesta saivat talonpojat tarttumaan aseisiin.[34]

Vaikka hetmanin johtama valtio oli sotilaallisesti ja ulkopoliittisesti täysin riippuvainen Saksasta, sen aikana tehtiin merkittävää kulttuurityötä. Kiovaan perustettiin yliopisto ja Pultavaan Historian ja filologian akatemia. Jo olemassa oleviin yliopistoihin, kuten Odessan yliopistoon, perustettiin ukrainan kielen tiedekuntia. Kiovaan perustettiin myös taideakatemia, kansalliskirjasto ja kansallisarkisto.[35]

Kun Ympärysvaltojen ja Saksan aselepo alkoi 11. marraskuuta 1918, Ukrainan valtion valtiojohto menetti poliittisen voimansa, jolloin ukrainalaiset kansallismieliset sosialidemokraatit saivat jälleen mahdollisuuden nousta valtaan saksalaisvaikutuksen lakattua.[34] Suomen diplomaattisena edustajana Ukrainan valtiossa oli Herman Gummerus, joka kirjoitti kokemuksistaan kirjan Ukrainan murrosajoilta.

Toinen Ukrainan kansantasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hetmani antoi venäläismielisiä julistuksia marraskuussa 1918. Heti niiden tultua julki kansallismieliset perustivat Kiovassa viisihenkisen, salaisen direktorion maan hallitukseksi.[34]

Pääartikkeli: Ukrainan itsenäisyyssota

Direktorio ryhtyi aseistamaan kapinallisia, joihin liittyi paljon talonpoikia. Kapinan johtajia olivat Symon Petljura ja Volodymyr Vynnytšenko. Hetmanin valta pysyi voimassa joulukuun puoliväliin 1918, jolloin direktorio ja Saksa tekivät vetäytymissopimuksen. Direktorio otti Kiovan hallintaansa 19. joulukuuta 1918 ja takasi saksalaisille turvallisen maastapoistumisen. Skoropadskyi siirtyi Saksaan, jossa hän eli loppuikänsä.[36][37]

Ukrainan kansantasavallan myöntämä diplomaattipassi. Myönnetty Sveitsissä oleskelevalle diplomaatille, vuodelta 1919.

Vuoden 1919 alusta Ukraina suistui täydelliseen kaaokseen, jota jatkui lähes koko seuraava vuosi. Kaaosta pahensivat Venäjän valkoiset kenraalit, Puolan armeija sekä bolsevikit. Tilannetta voi kuvailla harvinaisen monisäikeiseksi ja kaoottiseksi vyyhdiksi. Osapuolia kaaoksessa oli ainakin seitsemän: Ukrainan kansantasavallan direktorio, bolševikit, talonpoikaiskapina, bolševikkeja vastustaneet valkoiset, ympärysvallat, Länsi-Ukrainan kansantasavalta ja Puola.[38]

Kun Kiova oli vallattu ja hetmanin valta kumottu, lähtivät talonpojat takaisin koteihinsa. Tämä oli uudelle valtiolle vaarallista, sillä bolsevikit käynnistivät sotansa uudelleen. Heidän liittolaisenaan oli Nestor Mahnon talonpoikaisarmeija. Direktorio yritti neuvotella Venäjän hallituksen kanssa, mutta neuvostohallitus väitti, että sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa.[36]

Petljura asetti hallitukselleen kolme tärkeää tavoitetta. Ensimmäinen oli taistelun jatkaminen bolsevikkeja vastaan, toisena oli päästä yhteyteen Ison-Britannian ja Ranskan kanssa ja kolmantena tehdä yhteistyötä Länsi-Ukrainan kansantasavallan kanssa. Kaikissa kolmessa tavoitteessa epäonnistuttiin. Ainoastaan Puolan kanssa päästiin sopimukseen. Ensiksi solmittiin aselepo kesäkuussa 1919. Sen jälkeen Puolan kanssa sovittiin väliaikaista rajoista joulukuussa 1919 ja molemminpuoleisesta avunannosta huhtikuussa 1920.[39]

Ranska teki maihinnousun Odessaan joulukuussa 1918. Direktorio yritti muodostaa hyvät suhteet Ranskaan ja veti joukkonsa kaupungista. Venäläisistä valkoisista ja ukrainalaisista Ranska halusi vastavoiman kommunismille. Ukrainan itsenäisyyttä Ranska ei halunnut tunnustaa, vaan ilmoitti välttelevästi, että asia otetaan esille myöhemmissä rauhanneuvotteluissa. Ranskan lopullinen kanta oli, että Ukrainaa ei saa erottaa Venäjästä.[40][41]

Kenraali Anton Denikinin johtamat valkoiset venäläiset eivät tunnustaneet edes Ukrainan autonomiaa. Heidän mielestään ukrainalaisille voitaisiin myöntää ainoastaan pieniä oikeuksia oman kulttuurin vaalimiseen. Direktorion neuvottelut Ranskan ja Denikinin välillä johtivat sen kannatuksen romahdukseen. Samalla bolševikkien syytökset Direktorion oikeistolaisuudesta alkoivat tuntua uskottavilta. Osa ukrainalaisista armeijayksiköistä siirtyi nyt punaisten puolelle.[40]

Elokuussa 1919 Denikinin joukot olivat vallanneet Kiovan ja lähes koko Ukrainan. Joukut harjoittivat politiikkaa, jota ukrainalaisten enemmistö ei voinut hyväksyä. He vangitsivat ukrainalaismielisiä poliitikkoja ja kommunismin kannattajia, palauttivat maaomaisuutta suuromistajille ja käynnistivät paikallisia juutalaisvainoja. Ukrainalaiset hylkäsivät venäläiset valkokenraalit ja olivat nyt selkeästi joko direktorion tai bolsevikkien kannattajia.[41]

Bolševikit olivat tällöin muuttaneet suhtautumistaan Ukrainaan. He olivat tehneet päätöksen, jonka mukaan Ukraina olisi muodollisesti erillinen valtio ja olisi jonkinlaisessa liittosuhteessa Venäjän kanssa. Bolševikit olivat ainoa venäläinen puolue, joka lupasi ukrainalaisille asemaa osavaltiona. Tämä teki vaikutuksen ukrainalaisiin sosialisteihin, jotka siirtyvät suurella joukolla bolševikkien tukijoiksi. Heidän toimintansa, samoin kuin Nestor Mahnon anarkismi kiellettiin pian neuvostovallan vakiinnuttua.[42]

Ranska veti joukkonsa Odessasta huhtikuussa 1919, minkä jälkeen bolševikkien puolelle loikanneet ukrainalaiset valtasivat kaupungin. Kiova oli menetetty bolševikeille jo helmikuussa 1919, mutta Denikinin joukot olivat vallanneet sen elokuussa 1919.[40][43]

Ukrainan itsenäisyysmieliset eivät olleet vielä hävinneet sotaa. Heidän hallussaan oli vielä Dnepr-joen länsipuoliset osat. Direktorio piti pääpaikkanaan Kamjanets-Podilskia.[44]

Vuoden 1919 aikana sotatilanne oli vaikea. Osapuolia oli liian monta, jotta jokin niistä olisi saanut itselleen nopean voiton. Maassa sotivat keskenään Ukrainan kansantasavalta, Nestor Mahnon anarkistit, venäläiset bolševikit sekä lännestä etenevät puolaiset, jotka pyrkivät levittämään valtioaluettaan mahdollisimman pitkälle itään. Tilanteen sekavuutta kuvaa hyvin se, että kun direktorio julisti sodan kenraali Denikinin valkoisille joukoille, se oli käytännössä bolševikkien liittolainen.[45]

Ukrainalaisten enemmistön muodostaneet talonpojat eivät kannattaneet ainuttakaan taistelevaa ryhmää. Kun kansantasavalta oli jakanut viljelijöille aateliston suurtilat, he halusivat elää rauhassa omilla tiloillaan. Bolševikkien hallitsemilla alueilla kapinoitiin elintarvikkeiden pakko-ottoa vastaan. Talonpoikien kapinat taas auttoivat valkoisia ja Ukrainan Direktoriota.[45]

Ukrainan vapaus- ja kansalaissotien aikoina vuosina 1918–1921 tapahtui useita juutalaisvainoja, joissa kuoli noin 60 000 henkilöä, joka on enemmän kuin kaikissa Venäjän vallan aikaisissa vainoissa yhteensä. Direktorion katsotaan kantavan asiasta suurimman vastuun, vaikka myös bolševikit murhasivat juutalaisia. Pahimmillaan vainot olivat vuonna 1919. Ukrainan juutalaisten historiaa tutkinut Henry Abramsson on tullut tutkimuksissaan siihen loppupäätelmään, että Direktorio ei organisoinut murhia. Petljura ei ollut juutalaisvastainen kuten ei myöskään Vynnytšenko. Direktorio antoi lisäksi useita julistuksia, joissa määrättiin lopettamaan murhaaminen. Se ei kuitenkaan tehnyt mitään konkreettista lopettaakseen juutalaisvainot eikä murhaajia asetettu kertaakaan oikeudelliseen vastuuseen. Näin ollen Direktorio on osavastuussa tapahtuneesta.[46]

Odottamattomat vaikeudet heikensivät kansantasavaltaa. Muutamassa kuukaudessa kaksi kolmesta sen sotilaista kuoli epidemiaan ja marraskuussa osa sen galitsialaisista joukoista liittyi Venäjän valkoisiin saatuaan lupauksen, että heidän ei tarvitse sotia Direktoriota vastaan. Tämän lupauksen valkoiset pitivät.[47]

Vuoden 1919 loppuun mennessä Direktorio oli käytännössä lakannut olemasta. Petljuraa lukuun ottamatta sen jäsenet muuttivat ulkomaille. He valtuuttivat Petljuran toimimaan Ukrainassa koko Direktorion nimissä. Tilanteen ollessa jo täysin toivoton myös Petljura jätti Ukrainan joulukuussa 1919. Ukrainan kansantasavallalla ei ollut enää alueita, mutta sen armeija soti sisseinä sekä bolševikkeja että Denikinin armeijaa vastaan. Ukraina ja Puola liittoutuivat 20. huhtikuuta 1920. Sopimus oli Puolan tahdon mukainen: kansantasavalta luovutti Puolalle Itä-Galitsian ja Dneprin länsiranta jaettiin Puolan ja Ukrainan kesken. Puola lupasi apua Direktorion armeijalle, josta oli jäljellä yhä noin 20 000 miestä. Tehtyjen alueluovutussopimusten tultua julki menetti Petljuran hallinto kansallismielisten kannatuksen.[48]

Pääartikkeli: Puolan–Neuvosto-Venäjän sota

Sota kiihtyi jälleen huhtikuussa 1920, kun puolalais-ukrainalaiset joukot hyökkäsivät Neuvosto-Ukrainaan. Kiova vallattiin toukokuussa, mutta se menetettiin kiivaan vastahyökkäyksen tehneille bolševikeille kesäkuussa. Bolševikit jatkoivat hyökkäystään ja saavuttivat Varsovan elokuussa 1920. Hyökkäyksen aikana oli julistettu syntyneeksi sekä Galitsian että Puolan neuvostotasavallat. Puolalaiset kuitenkin löivät bolševikit ja he perääntyivät Varsovan edustalta. Sota olikin nyt pattitilanteessa: kumpikaan ei pystynyt lyömään toistaan lopullisesti.[49]

Kansantasavallan johtaja Petljura (kolmas vasemmalta) vierailulla Puolassa 9. huhtikuuta 1921.

Lokakuussa 1920 aloitettiin Riiassa rauhanneuvottelut. Itsenäisestä Ukrainasta ei ollut neuvotteluissa puhettakaan. Maaliskuussa 1921 solmitussa Riian rauhassa Puola ja Neuvosto-Venäjä sopivat jakavansa Ukrainan. Suuresta osasta Ukrainaa tuli Ukrainan sosialistinen neuvostotasavalta ja Puola liitti itseensä Galitsian ja Volynian. Myös Romania ja Tšekkoslovakia liittivät itseensä aiemmin Venäjän Ukrainaan kuuluneita pieniä raja-alueita. Kansantasavalta jatkoi olemassaoloaan vain pakolaisorganisaationa.[50]

Viimeiset Petljuralle ja direktoriolle uskolliset joukot taistelivat Ukrainassa vielä vuonna 1921. Neuvostovallalle he eivät muodostaneet kuitenkaan mitään todellista uhkaa.[51]

Postimerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toinen kansantasavalta ehti painattaa 14 erityyppistä merkkiä käsittävän postimerkkisarjan, jossa on kussakin merkissä merkitykseltään tuntematon kolmikärkivaakuna. Ne painettiin laadukkaana tunnetussa wieniläisessä postimerkkipainossa. Merkeissä oli kuvattuna muun muassa ukrainalaisia merkkihenkilöitä kuten runoilija Taras Ševtšenko ja vapaustaistelija Symon Petljura. Postimerkkejä oli painettu jo vuonna 1918 ja niissäkin oli sama kolmikärkivaakuna.[52]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c Remy 2015, s. 152.
  2. ↑ Remy 2015, s. 76.
  3. ↑ Remy 2015, s. 76–77.
  4. ↑ Remy 2015, s. 77.
  5. ↑ Remy 2015, s. 80–81.
  6. ↑ Remy 2015, s. 84–88.
  7. ↑ Remy 2015, s. 104.
  8. ↑ Remy 2015, s. 88.
  9. ↑ Remy 2015, s. 106.
  10. ↑ Remy 2015, s. 106–111.
  11. ↑ Remy 2015, s. 113.
  12. ↑ Remy 2015, s. 121–123.
  13. ↑ Remy 2015, s. 123.
  14. ↑ Remy 2015, s. 141.
  15. ↑ Remy 2015, s. 143.
  16. ↑ Remy 2015, s. 145.
  17. ↑ Remy 2015, s. 146–147.
  18. ↑ Remy 2015, s. 147–148.
  19. ↑ a b Remy 2015, s. 148.
  20. ↑ a b Remy 2015, s. 149.
  21. ↑ Remy 2015, s. 150.
  22. ↑ Magosi 1996, s. 481.
  23. ↑ Remy 2015, s. 153–154.
  24. ↑ a b Magosi 1996, s. 482.
  25. ↑ a b Remy 2015, s. 154.
  26. ↑ Magosi 1996, s. 485.
  27. ↑ Remy 2015, s. 155–156.
  28. ↑ a b Magosi 1996, s. 486.
  29. ↑ a b c Remy 2015, s. 156.
  30. ↑ Magosi 1996, s. 486.
  31. ↑ a b Remy 2015, s. 159.
  32. ↑ a b Remy 2015, s. 160.
  33. ↑ Remy 2015, s. 159–161.
  34. ↑ a b c Remy 2015, s. 161.
  35. ↑ Magosi 1996, s. 491.
  36. ↑ a b Remy 2015, s. 162.
  37. ↑ Magosi 1996, s. 493.
  38. ↑ Magosi 1996, s. 494.
  39. ↑ Magosi 1996, s. 501–502.
  40. ↑ a b c Remy 2015, s. 163.
  41. ↑ a b Magosi 1996, s. 501.
  42. ↑ Remy 2015, s. 166–167.
  43. ↑ Magosi 1996, s. 501.
  44. ↑ Remy 2015, s. 163.
  45. ↑ a b Remy 2015, s. 165.
  46. ↑ Remy 2015, s. 169.
  47. ↑ Remy 2015, s. 166.
  48. ↑ Remy 2015, s. 167–168.
  49. ↑ Remy 2015, s. 168.
  50. ↑ Remy 2015, s. 168–171.
  51. ↑ Magosi 1996, s. 503.
  52. ↑ Postimerkkiuutuuksia. Suomen Postimerkkilehti, 31.1.1921, s. 23.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ukrainan_kansantasavalta&oldid=22027106”