Ukrainan kansantasavalta

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Ukrainan kansantasavallan 100 hryvnian seteli vuodelta 1918 etupuolelta kuvattuna.
Ukrainan kansantasavallan 100 hryvnian seteli vuodelta 1918 kääntöpuolelta kuvattuna.

Ukrainan kansantasavalta (ukrainaksi Українска Народня Республіка, Ukrajinska Narodna Respublika) oli Ukrainan itsenäiseksi 22. tammikuuta 1918 julistettu tasavalta, joka käsitti periaatteessa Ukrainan lukuun ottamatta Länsi-Ukrainan kansantasavallan aluetta. Ukrainan kielen sana ”Narodna” voidaan kääntää suomeksi kahdella tavalla: joko kansan tai kansallinen.[1]

Kansallisuusliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäistymiseen johtaneen kehityksen taustalla oli kansallisuusliikkeen synty Ukrainassa 1800-luvulla. Puolan kapinat ja Venäjän Puolaan kohdistamat tukahdutustoimet saivat myös ukrainalaiset ottamaan kantaa heitä koskeviin asioihin. Venäjän Puolan vastaiseen politiikkaan kuului myös ukrainalaisten maaorjatalonpoikien puolustaminen puolalaista aatelistoa vastaan.[2]

1800-luvun alkupuoliskolla kansallisuusliike ryhtyi vaalimaan ukrainan kieltä ja elvyttämään ajatusta kasakka-autonomiasta. Lisäksi puolustettiin maanviljelijöitä ja vastustettiin ylempien säätyjen erioikeuksia. Korostettiin, että ukrainalaiset eivät ole venäläisiä eivätkä puolalaisia, vaan oma kansansa.[3] Aluksi kansallisuusliike oli pienen ja varakkaan kansanosan harrastus, mutta myöhemmin sen vaalimia ajatuksia ukrainalaisuudesta levitettiin laajemmalle yleisölle, kunnes se lopulta tuli kaikkien tietoisuuteen.[4]

Venäjän ensireaktio orastaneeseen ukrainalaisuusliikkeeseen oli myönteinen. Sen katsottiin erottavan Ukrainan Puolasta. Ukraina kielen vaalimiseenkaan ei puututtu, sillä ukrainalaismieliset eivät esittäneet mitään poliittisia vaatimuksia.[5]

Runoilija Taras Ševtšenko ja historioitsija Mykola Kostomarov perustivat Kiovan yliopistossa Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen seuran. Siihen liittyi kaikkiaan 12 henkilöä. Maailmankuvaltaan seura oli kristillinen ja se haaveili panslavistisesta tasavallasta, jossa Ukraina oli yksi sen autonomisista osatasavalloista. Viranomaiset paljastivat seuran vuonna 1847 ja pitivät sitä kumouksellisena. Seuran jäsenille annettiin vankeustuomioita ja ukrainalaisuuteen myönteisesti suhtautunut Venäjän opetusministeri Sergei Uvarov erotettiin. Seuran jäseniä kiellettiin enää julkaisemasta mitään.[6]

Kun Aleksanteri II tuli Venäjän tsaariksi vuonna 1855, sai myös Ukraina nauttia vapaammasta ilmapiiristä. Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen seuran jäsenet armahdettiin.[7]

Kansallismielisen liikkeen näkyviä hahmoja oli Panteleimon Kuliš, joka ryhtyi levittämään ukrainalaisuuden ideaa myös tavallisten ihmisten pariin. Vuonna 1856 hän julkaisi Venäjän keisarikunnan alueen ensimmäisen ukrainankielisen aapisen. Salainen poliisi takavarikoi vuonna 1858 hänen kirjeensä, jossa hän esitti ajatuksen itsenäisestä Ukrainan valtiosta. Tämä on ensimmäinen tunnettu viittaus Ukraina itsenäistymiseen.[8] Vuonna 1860 Alexandr Herzen julkaisi Lontoossa "Ukraina" -nimisen artikkelinsa, missä hän korosti Ukrainan kuuluvan ainoastaan ukrainalaisille, ei Venäjälle eikä Puolalle.[9]

Suurimpien kaupunkien nuorison keskuudessa alkoi esiintyä puolivirallista kansallismielistä liikehdintää, jota kutsuttiin hromadaksi. Tammikuussa 1863 puhjennut Puolan kapina pelästytti Venäjän viranomaiset. Koska Ukrainalaiset olivat tuoneet julki halunsa autonomiaan ja itsenäisyyteen päätettiin kieltää kaikki rahvaalle suunnattu opetuskirjallisuus. Ainoastaan yläluokalle suunnattu kaunokirjallisuus sallittiin. Tämä käänsi vähitellen myös tsaarinvaltaan suopeasti suhtautuneet alemmat kansanosat venäläisyyttä vastaan.[10]

Ukrainalaismielinen liikehdintä oli alkanut huolestuttaa Aleksanteri II: sta ja hän asetti vuonna 1875 komission pohtimaan sitä. Komissio totesi mietinnössään, että kansallisuusaate ja ukrainan kielen vahvistuminen erottaa lopulta Ukrainan Venäjästä. Seuraavana vuonna tsaari antoi ukaasin, jossa ukrainaa ei saanut käyttää enää mihinkään muuhun kuin kaunokirjallisuuteen ja historiallisiin dokumentteihin. Lisäksi kiellettiin näytelmät ja nuotinnetut laulut. Välillä ukaasia noudatettiin väljemmin ja sitä tiukennettiin vuonna 1895 kieltämällä myös ukrainankieliset lastenkirjat.[11]

Vuoden 1917 vallankumoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjän ensimmäinen vallankumous tapahtui vuonna 1905. Sen johdosta poistettiin ukrainankielistä kirjallisuutta koskeneet julkaisurajoitukset. Venäjän tiedeakatemia tunnusti ukrainan omaksi kielekseen. Tällöin alkoivat ilmestyä myös ensimmäiset ukrainankieliset sanomalehdet.[12]

Myös uudet poliittiset puolueet näkivät päivänvalon. Kaikki ukrainalaismieliset puolueet olivat vasemmistolaisia ja oikeisto- ja liberaalipuolueet olivat yleisvaltakunnallisia.[13]

Ensimmäinen maailmansota syttyi vuonna 1914. Ukrainalle tämä merkitsi aina vuoteen 1921 kestänyttä lähes yhtäjaksoista sotaa.[14] Saksa ja Itävalta-Unkari pitivät yhtenä tavoitteenaan Ukrainan irrottamista Venäjästä. Tarkoituksena oli luoda Suomesta Georgiaan ulottuva ystävällisten reunavaltioiden ketju. Itävalta-Unkarin ukrainalaiset joukko-osastot ilmoittivat taistelevansa Venäjää vastaan, jotta Ukraina vapautettaisiin.[15]

Venäjän ukrainalaisuutta tukehduttavasta politiikasta johtuen sosiaalidemokraatti Symon Petljura kannatti keskusvaltoja. Hän uskoi niiden lopulta voittavan sodan. Hän halusi välttää tilannetta missä keskusvallat unohtaisivat Ukrainan asian.[16]

Surkeasti sujunut sota ja talousromahdus aiheuttivat Venäjällä vallankumouksen helmikuussa 1917. Sananvapaudelle ei enää ollut esteitä. Maaliskuussa perustettiin Ukrainan Rada eli neuvosto. Yleisilmeeltään se oli vasemmistolainen ja kansallismielinen ja vaati autonomiaa. Radan puhemieksi valittiin professori Myhola Hruševsky [17]

Huhtikuussa 1917 Kiovassa kokoontui Yleisukrainalainen kansalliskongressi joka nimitti Radan Ukrainan korkeimmaksi valtioelelimeksi. Myöhemmin san kuukauden aikana 100 000 mielenosoittajaa vaati Kiovassa Ukrainalle välitöntä autonomiaa ja jopa Helsingin ukrainalaiset pitivät oman mielenosoituksensa.[18]

Radan ote maaseutuun oli heikko, mutta otetta maaseudusta ei saanut Venäjän väliaikainen hallituskaan.[19] Talonpojat ryhtyivät omatoimisesti valtaamaan aatelistolle kuuluneita suurtiloja. Tämä ei vasemmistolaisesti suuntautunutta Radaa haitannut, mutta toisaalta se ei myöskään ilmaissut kannattavansa maareformia. Radan oli tasapainoteltava oman kansansa mielipiteen ja Venäjän väliaikaisen hallituksen välillä.[19]

Toukokuussa 1917 Rada lähetti valtuuskuntansa Pietariin neuvottelemaan Ukrainan autonomiasta. Venäjän väliaikainen hallitus ei kuitenkaan myöntynyt yhteenkään ukrainalaisten esittämään näkökantaan. Se itse asiassa kiisti Radan olemassaolon oikeutuksen. Se ei myöskään pitänyt itseään oikeutettuna ratkaisemaan autonomiakysymystä, vaan katsoi asian kuuluvan vaalien jälkeen valittavalle hallitukselle.[20]

Asiat etenivät nyt omalla painollaan. Kesäkuussa Rada antoi hiukan epämääräisen julistuksen, jonka mukaan ukrainalaiset päättävät nyt itse asioistaan. Tällä tarkoitettiin autonomiaa ja Rada otti itselleen lainsäädäntävaltaa. Sen keskuudesta valittiin sihteeristö, joka käytännössä oli hallitus. Sen johtajaksi asetettiin sosiaalidemokraattien Volodymyr Vynnytšenko.[20]

Aleksandr Kerenskin hallitus käynnisti samoihin aikoihin suurhyökkäyksensä Saksan ja Itävalta-Unkarin armeijoita vastaan. Se päättyi lähes täydelliseen tappioon. Venäjä joutui perääntymään ja menetti myös osan Dnepr-joen länsipuolista Ukrainaa. Horjuva Venäjä teki sovinnon ukrainalaisten kanssa ja suostui autonomiaan. Rada piti tätä suurena voittona, joskin ratkaisematta jäi monia kysymyksiä.[21]

Ensimmäinen Ukrainan kansantasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vladimir Leninin johtamat bolševikit kaappasivat Venäjällä vallan lokakuun vallankumouksessa vuonna 1917. Rada reagoi tähän julistamalla 20. marraskuuta Ukrainan kansantasavallan syntyneeksi.[1]

Julistuksessaan se ilmoitti valtioalueensa ulottuvan myös Krimille ja Harkovaan. Radalta puuttui kuitenkin sotilaallinen voima ottaa alueet haltuun. Perustuslakia valmistelevan kokouksen vaaleja lupailtiin. Lisäksi todettiin, että Ukraina olisi osa tulevan demokraattisen Venäjän valtiota. Sanamuoto oli tehty tietoisen hämäräksi, sillä Rada halusi tukea bolševikkien vastustajia. Ukrainan Rada ei katsonut näin ollen bolševikeilla olevan mitään asemaa maassaan, mutta piti heitä Venäjän johtajina. Myöskään kaikki ukrainalaiset poliitikot eivät tässä vaiheessa olleet täyden itsenäisyyden kannalla.[1]

Bolševikit yrittivät kaapata Kiovan haltuunsa 12. joulukuuta 1917, mutta Radalle uskolliset joukot kukistivat heidät helposti. Seuraavaksi bolševikit kokoontuivat Harkovassa 24.–25. joulukuuta ja julistivat neuvostovallan pystytetyksi myös Ukrainassa. He julistivat Kiovan hallituksen olevan ”kansanvihollisten hallituksen” ja pyysivät apua Venäjältä.[22] Pian puhkesi Ukrainan ja Neuvosto-Venäjän välinen sota. Ukrainalaisten sotamenestys oli heikkoa, osittain siksi, että ihmisiä kiehtoivat kommunistien lupaukset rauhasta ja maanjaosta. Keskellä sotaa, 25. tammikuuta 1918 Rada antoi julistuksen Ukrainan kansantasavallan täydestä itsenäisyydestä. Asiakirja oli allekirjoitettu kuitenkin jo 22. tammikuuta, mutta julkistettiin vasta kolme päivää myöhemmin. [23] [24]

Ukrainan kansantasavallan ensimmäisen hallituksen ensimmäinen presidentti oli Symon Petljura ja varsinainen pääministeri oli Vsevolod Holubovitš, 30. tammikuuta – 29. huhtikuuta 1918.

Hädän hetkellä ukrainalaiset etsivät sotilasapua. Sitä oli tarjolla keskusvalloilla.[25] Saksalle ja Itävalta-Unkarille tämä sopi paremmin kuin hyvin, sillä ne olivat alkaneet pohtia suunnitelmaa, jossa Ukraina irrotettaisiin Venäjästä. Ukrainalaiset otettiin mukaan Brest-Litovskin rauhanneuvotteluihin, sillä heidän mukanaolonsa vahvisti keskusvaltojen asemaan heikentäen Venäjän neuvotteluasemaa. Vallankumousjohtaja Lev Trotski ei voinut aluksi hyväksyä Ukrainan erottamista Venäjästä ja käynnisti sissisodan. Viimeisen sanan asiasta lausui kuitenkin Lenin. Hänen mukaansa Venäjä oli nyt tilanteessa, jossa se tarvitsi epätoivoisesti rauhaa. Hän taivutteli Trotskin, jotta tämä hyväksyisi Ukrainan kansantasavallan yhdeksi rauhanneuvottelujen osapuoleksi. [26] [27]

Brest-Litovskin rauhansopimuksessa Neuvosto-Venäjä tunnusti Ukrainan kansantasavallan itsenäisyyden. Se myös lupasi välittömästi lopettaa kaikki sotatoimet sitä vastaan ja vetää kaikki Neuvosto-Venäjän puolesta sotivat joukot sen alueelta. Saksa ja Itävalta-Unkari vapauttivat kaikki ukrainalaiset sotavankinsa. Ne myös lupasivat varustaa ukrainalaiset asevoimat, jotta ne voivat taistella bolševikkeja vastaan.[28]

Tässä vaiheessa keskusvallat uskoivat, että Ukrainalla olisi vielä käytössään sotilaallista voimaa. Entiset Venäjän rintamajoukot olivat Ukrainan alaisia, mutta joukkojen keskuudessa kuri oli täysin romahtanut ja miehet olivat lähteneet suurelta osin koteihinsa. Ukraina allekirjoitti rauhansopimuksen keskusvaltojen kanssa 9. maaliskuuta 1918. Rauhansopimuksen mukaan Ukrainan ja Itävalta-Unkarin raja olisi sama kuin ennen sotaa, kumpikin puoli vapautti sotavankinsa eikä mitään sotakorvauksia vaadittu. Salaisessa pöytäkirjassa Ukraina ulottui idässä Harkovaan eikä Dneprin länsiranta kuuluisi Saksan vuonna 1916 muodostamaan Puolan kuningaskuntaan, vaan Ukrainaan. Palkkioksi Ukraina lupasi toimittaa miljoona tonnia elintarvikkeita keskusvalloille 31. heinäkuuta 1918. Erityisesti Itävalta-Unkari olisi tarvinnut kipeästi kaiken Ukrainan toimittaman viljan. Nämä taas lupasivat auttaa bolševikkien vastaisessa sodassa.[29] [30]

Sopimuksella keskusvaltojen kanssa Ukraina tosiasiallisesti alistui näiden kontrolliin. Vastapainoksi se sai tunnustuksen itsenäisyydelleen ja sotilasapua.[31] Sotilasavulle olikin heti käyttöä, sillä Mihail Muravjovin komentamat bolševikkien joukot valtasivat Kiovan samana päivänä, kun sopimus allekirjoitettiin. Kiovassa käynnistyi punainen terrori, jossa 5 000 bolševikkien vastustajaa surmattiin.[32]

Saksalaiset valtasivat Kiovan takaisin maaliskuussa ja huhtikuun loppuun mennessä koko Ukraina oli keskusvaltojen hallussa. Ukrainan kansantasavalta oli tullut sotilaallisesti täysin riippuvaiseksi Saksan armeijasta.[33] [34]

Keskusvallat tuskastuivat Radan kykyyn hoitaa maansa asioita. Radan ja saksalaisten sotilasviranomaisten neuvottelut päätyivät yleensä riitoihin. Erityisesti elintarviketoimitukset huolettivat keskusvaltoja. Rada ei kyennyt toimittamaan lupaamaansa määrää elintarvikkeita, sillä maalaiset eivät totelleet sen määräyksiä. Heidän mielestään elintarvikeluovutukset keskusvalloille eivät olleet Ukrainan etu. Maalaiset odottivat maareformia, jota ei voitu toteuttaa saksalaisten vastustuksen vuoksi.[35] [36]

Saksalaiset ryhtyivät järjestelemään vallankaappausta oikeistolaisten avulla. Vallankaappausta kannattivat Demokraattinen talonpoikaispuolue ja sosialistifederalistit. Lähes veretön kaappaus tapahtui 28.–29. huhtikuuta 1918. Kaappauksen yhteydessä kokoontuneet maanomistajat valitsivat Pavlo Skoropadskin Ukrainan hetmaaniksi.[37]

Ukrainan valtakunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Ukrainan valtakunta
Kansantasavallan johtaja Symon Petljura (kolmas vasemmalta) vierailulla Puolassa 1921.

Vallankaappaajat lupasivat pitäää yksityisomaisuutta kunniassa ja järjestää uudet vaalit. Valtion nimeksi tuli nyt Ukrainan valtakunta (ukrainaksi Українска Держава, Ukrajinska Deržava). Vaalien päivämäärä oli jossain epämääräisessä tulevaisuudessa ja ennen vaaleja olisi hetmaanilla diktaattorin valtaoikeudet.[38]

Tämä valtio kuvasti Brest-Litovskin rauhassa ja jo sitä ennen itään suuntautuneessa hyökkäyksessä saksalaisten vahvistunutta asemaa. Ukrainan valtakunta solmi lukuisia diplomaattisia suhteita, mutta johtuen saksalaisten ja itävaltalaisten miehityksestä laajoilla Ukrainan alueilla, ei Pavlo Skoropadskiin johtama valtio kyennyt ajamaan kovinkaan kansallista politiikkaa. Lisäksi hetmaanihallinto määritteli ukrainalaisuuden valtiollisesti, ei kielellisesti; ukrainalaisia olivat kaikki siellä asuvat, eivät vain ukrainankieliset. Tämän johdosta kansallismieliset suhtautuivat hallintoon epäilevästi. Lopullisesti välit kiristyivät kun Petljura ja Vynnytšenko pidätettiin syytettynä bolševismista. Syytös oli mieletön ja miehet vapautettiin, mutta luottamusta hallintoon ei enää voinut syntyä.[39]

Ukrainassa elettiin nyt lyhyttä hengähdystaukoa pitkässä ja monivaiheisessa sodassa. Moni venäläinen konservatiivisesti ajatteleva siirtyi Ukrainaan pakoon Venäjän bolševikkihallintoa ja juuri puhjennutta sisällissotaa. He toivoivat maasta tukikohtaa, josta käsin Venäjä myöhemmin vapautettaisiin.[40]

Uutta hallintoa inhottiin myös maaseudulla. Maareformin peruuttaminen ja vaatimus elintarvikkeiden pakkoluovutuksesta saivat talonpojat tarttumaan aseisiin.[41]

Vaikka hetmaanin johtama valtio olikin sotilaallisesti ja ulkopoliittisesti täysin riippuvainen Saksasta, sen aikana tehtiin merkittävää kulttuurityötä. Kiovaan perustettiin yliopisto ja Pultavaan Historian ja filologian akatemia. Jo olemassaoleviin yliopistoihin, kuten Odessan yliopistoon, perustettiin ukrainan kielen tiedekuntia. Kiovaan perustettiin myös taideakatemia, kansalliskirjasto sekä -arkisto. [42]

Ympärysvaltojen ja Saksan aselevon vuoksi 11. marraskuuta 1918 alkamisen vuoksi Ukrainan valtakunnan valtiojohto menetti poliittisen voimansa, jolloin ukrainalaiset kansallismieliset sosialidemokraatit saivat jälleen mahdollisuuden nousta valtaan saksalaisvaikutuksen lakattua.[43] Suomen diplomaattisena edustajana Ukrainan valtakunnassa oli Herman Gummerus, joka kirjoitti kokemuksistaan kirjan Ukrainan murrosajoilta.

Toinen Ukrainan kansantasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hetmaani antoi venäläismielisiä julistuksia marraskuussa 1918. Heti niiden tultua julki kansallismieliset perustivat Kiovassa viisihenkisen, salaisen direktorion maan hallitukseksi.[44]

Direktorio ryhtyi aseistamaan kapinallisia, joihin liittyi paljon talonpoikia. Sen johtajia olivat Symon Petljura ja Volodymyr Vynnytšenko. Hetmaanin valta pysyi voimassa joulukuun puoliväliin 1918 jolloin direktorio ja Saksa tekivät vetäytymissopimuksen. Direktorio otti Kiovan hallintaansa 19. joulukuuta 1918 ja takasi saksalaisille turvallisen maastapoistumisen. Pavlo Skoropadski siirtyi Saksaan, missä eli loppuikänsä.[45] [46]

Vuoden 1919 alusta Ukraina suistui täydelliseen kaaokseen, jota jatkui lähes koko seuraava vuosi. Kaaosta pahensivat Venäjän vslkoiset kenraalit, Puolan armeija sekä bolsevikit. Tilannetta voi kuvailla lähinnä harvinaisen monisäikeiseksi ja kaoottiseksi vyyhdiksi. Osapuolia kaaoksessa oli ainakin seitsemän: Ukrainan kansantasavallan direktorio, bolsevikit, talonpoikaiskapina, bolsevikkeja vastustaneet venäläiset, ympärysvallat, Länsi- Ukrainan kansantasavalta ja Puola. [47]

Kun Kiova oli vallattu ja hetmaanin valta kumottu, lähtivät talonpojat takaisin koteihinsa. Tämä oli uudelle valtiolle vaarallista, sillä bolsevikit käynnistivät sotansa uudelleen. Heidän liittolaisenaan oli Nestor Mahnon talonpoikaisarmeija. Mahnon joukoilla oli kovin vähän käsitystä siitä, miten maan asioita olisi hoidettava. He ryöstivät yhtälailla rikkaita ja köyhiä maanomistajia jotka osuivat heidän kohdalleen. He myös surmasivat paljon juutalaisia ja muita vähemmistökansallisuuksia. Direktorio yritti neuvotella Venäjän hallituksen kanssa, mutta neuvostohallitus väitti, että sillä ei ole mitään tekemistä asian kanssa.[48] [49]

Direktorion johtaja Symon Petljura asetti hallitukselleen kolme tärkeää tavoitetta. Ensimmäinen oli taistelun jatkaminen bolsevikkeja vastaan, toisena oli päästä yhteyteen Ison-Britannian ja Ranskan kanssa ja komantena tehdä yhteistyötä Länsi-Ukrainan kansantasavallan kanssa. Kaikissa komessa tavoitteessa epäonnistuttiin. Ainoastaan Puolan kanssa päästiin sopimukseen. Ensiksi solmittiin aselepo kesäkuussa 1919. Sen jälkeen Puolan kanssa sovittiin väliaikaista rajoista joulukuussa 1919 ja molemminpuoleisesta avunannosta huhtikuussa 1920- [50]

Ranska teki maihinnousun Odessaan joulukuussa 1918. Direktorio yritti muodostaa hyvät suhteet Ranskaan ja veti joukkonsa kaupungista. Venäläisistä valkoisista ja ukrainalaisista Ranska halusi vastavoiman kommunismille. Ukrainan itsenäisyyttä Ranska ei halunnut tunnustaa, vaan ilmoitti välttelevästi, että asia otetaan esille myöhemmissä rauhanneuvotteluissa. Ranskan lopullinen kanta oli, että Ukrainaa ei saa erottaa Venäjästä. [51] [52]

Kenraali Anton Denikinin johtamat valkoiset venäläiset eivät tunnustaneet edes Ukrainan autonomiaa. Heidän mielestään ukrainalaisille voitaisiin myöntää ainoastaan pieniä oikeuksia oman kulttuurin vaalimiseen. Direktorion neuvottelut Ranskan ja Denikinin välillä johtivat sen kannatuksen romahdukseen. Samalla bolševikkien syytökset Direktorion oikeistolaisuudesta alkoivat tuntua uskottavilta. Osa Ukrainalaisista armeijayksiköistä siirtyi nyt punaisten puolelle.[53]

Elokuussa 1919 Denikinin joukot olivat vallannet Kiovan ja lähes koko Ukrainan. He harjoittivat politiikkaa, jota ukrainalaisten enemmistö ei mitenkään voinut hyväksyä. He vangitsivat ukrainalaismielisiä poliitikkoja ja kommunismin kannattajia, palauttivat maaomaisuutta suuromistajille ja käynnistivät paikallisia juutalaisvainoja. Ukrainalaiset hylkäsivät venäläiset valkokenraalit ja olivat nyt selkeästi joko direktorion tai bolsevikkien kannattajia.[54]

Bolševikit olivat nyt muuttaneet suhtautumistaan Ukrainaan. He olivat tehneet päätöksen, jonka mukaan Ukraina olisi muodollisesti erillinen valtio ja olisi jonkinlaisessa liittosuhteessa Venäjän kanssa. Bolševikit olivat ainoa venäläinen puolue, joka lupasi ukrainalaisille asemaa osavaltiona. Tämä teki vaikutuksen ukrainalaisiin sosialisteihin, jotka siirtyvät suurella joukolla bolševikkien tukijoiksi. Heidän toimintansa, samoin kuin Nestor Mahnon toiminta kiellettiin pian neuvostovallan vakiinnuttua.[55]

Ranska veti joukkonsa Odessasta huhtikuussa 1919, minkä jälkeen bolševikkien puolelle loikanneet ukrainalaiset valtasivat kaupungin. Kiova oli menetetty bolševikeille jo helmikuussa 1919, mutta Denikinin joukot olivat vallanneet sen elokuussa 1919.[56] [57]

Ukraina itsenäisyysmieliset eivät olleet vielä hävinneet sotaa. Heidän hallussaan oli vielä Dnepr-joen länsipuoliset osat. Direktorio piti pääpaikkanaan Kamjanets-Podilskia.[58]

Vuoden 1919 aikana sotatilanne oli vaikea. Osapuolia oli liian monta, jotta jokin niistä olisi saanut itselleen nopean voiton. Maassa sotivat keskenään Ukrainan kansantasavalta, Nestor Mahnon anarkistit, venäläiset bolševikit sekä lännestä etenevät puolaiset, jotka pyrkivät levittämään valtioaluettaan mahdollisimman pitkälle itään. Tilanteen sekavuutta kuvaa hyvin se, että kun Direktorio julisti sodan kenraali Denikinin valkoisille joukoille, se oli käytännössä bolševikkien liittolainen.[59]

Ukrainalaisten enemmistön muodostaneet talonpojat eivät kannattaneet ainuttakaan ryhmistä. Kun kansantasavalta oli jakanut aateliston suurtilat, halusivat talonpojat elää rauhassa omilla tiloillaan. Bolševikkien hallitsemilla alueilla kapinoitiin elintarvikkeiden pakko-ottoa vastaan. Talonpoikien kapinat taas auttoivat valkoisia ja Ukrainan Direktoriota.[60]

Ukrainan vapaus- ja kansalaissotien aikoina vuosina 1918–1921 tapahtui useita juutalaisvainoja, joissa kuoli noin 60 000 henkilöä, joka on enemmän kuin kaikissa Venäjän vallan aikaisissa vainoissa yhteensä. Direktorion katsotaan kantavan asiasta suurimman vastuun, vaikka myös bolševikit murhasivat juutalaisia. Pahimmillaan vainot olivat vuonna 1919. Ukrainan juutalaisten historiaa tutkinut Henry Abramsson on tullut tutkimuksissaan siihen loppupäätelmään, että Direktorio ei organisoinut murhia. Petljura ei ollut juutalaisvastainen kuten ei myöskään Vynnytšenko. Direktorio antoi lisäksi useita julistuksia, joissa määrättiin lopettamaan murhaaminen. Se ei kuitenkaan tehnyt mitään konkreettista lopettaakseen juutalaisvainot eikä murhaajia asetettu kertaakaan oikeudelliseen vastuuseen. Näin ollen Direktorio on osavastuussa tapahtuneesta.[61]

Odottamattomat vaikeudet heikensivät kansantasavaltaa. Muutamassa kuukaudessa kaksi kolmesta sen sotilaista kuoli epidemiaan ja marraskuussa osa sen galitsialaisista joukoista liittyi Venäjän valkoisiin saatuaan lupauksen, että heidän ei tarvitse sotia Direktoriota vastaan. Tämän lupauksen valkoiset pitivät.[62]

Vuoden 1919 loppuun mennessä Direktorio oli käytännössä lakannut olemasta. Petljuraa lukuun ottamatta sen jäsenet muuttivat ulkomaille. He valtuuttivat Petljuran toimimaan Ukrainassa koko Direktorion nimissä. Tilanteen ollessa jo täysin toivoton myös Petljura jätti Ukrainan joulukuussa 1919. Ukrainan kansantasavallalla ei ollut enää alueita, mutta sen armeija soti sisseinä sekä bolševikkeja että Denikinin armeijaa vastaan. Ukraina ja Puola liittoutuivat 20. huhtikuuta 1920. Sopimus oli Puolan tahdon mukainen; kansantasavalta luovutti Puolalle Itä-Galitsian ja Dneprin länsiranta jaettiin Puolan ja Ukrainan kesken. Puola lupasi apua Direktorion armeijalle, josta oli jäljellä yhä noin 20 000 miestä. Tehtyjen alueluovutussopimusten tultua julki, Petljuran hallinto menetti kansallismielisten kannatuksen.[63]

Sota kiihtyi jälleen huhtikuussa 1920, kun puolalais-ukrainalaiset joukot hyökkäsivät Neuvosto-Ukrainaan. Kiova vallattiin toukokuussa, mutta se menetettiin kiivaan vastahyökkäyksen tehneille bolševikeille kesäkuussa. Bolševikit jatkoivat hyökkäystään ja saavuttivat Varsovan elokuussa 1920. Hyökkäyksen aikana oli julistettu syntyneeksi sekä Galitsian että Puolan neuvostotasavallat. Puolalaiset kuitenkin löivät bolševikit ja he perääntyivät Varsovan edustalta. Sota olikin nyt pattitilanteessa: kumpikaan ei pystynyt lyömään toistaan lopullisesti.[64]

Lokakuussa 1920 aloitettiin Riiassa rauhanneuvottelut. Itsenäisestä Ukrainasta ei ollut neuvotteluissa puhettakaan. Puola ja Neuvosto-Venäjä sopivat jakavansa Ukrainan.Suurin osa Ukrainasta muodosti Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan ja Puola liitti itseensä Galitsian ja Volynian. Romania ja Tšekkoslovakia liittivät itseensä aiemmin Venäjän Ukrainaan kuuluneita pieniä raja-alueita. Kansantasavalta jatkoi olemassaoloaan vain pakolaisorganisaationa.[65]

Viimeiset Petljuralle ja direktoriolle uskolliset joukot taistelivat Ukrainassa vielä vuonna 1921. Neuvostovallalle he eivät muodostaneet kuitenkaan mitään todellista uhkaa. [66]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Remy, J.: Ukrainan historia, 152, 2015
  2. Remy, J.: Ukrainan historia, 76, 2015
  3. Remy, J.: Ukrainan historia, 76-77, 2015
  4. Remy, J.: Ukrainan historia, 77, 2015
  5. Remy, J.: Ukrainan historia, 80-81, 2015
  6. Remy, J.: Ukrainan historia, 84-88, 2015
  7. Remy, J.: Ukraina historia, 104, 2015
  8. Remy, J.: Ukrainan historia, 88, 2015
  9. Remy, J.: Ukrainan historia, 106, 2015
  10. Remy, J.: Ukrainan historia, 106-111, 2015
  11. Remy, J.: Ukrainan historia, 113, 2015
  12. Remy, J.: Ukrainan historia, 121-123, 2015
  13. Remy, J.: Ukrainan historia, 123, 2015
  14. Remy, J.: Ukrainan historia, 141, 2015
  15. Remy, J.: Ukrainan historia, 143, 2015
  16. Remy, J. : Ukrainan historia, 145, 2015
  17. Remy, J.: Ukrainan historia, 146-147, 2015
  18. Remy, J.: Ukrainan historia, 147-148, 2015
  19. a b Remy, J.: Ukrainan historia, 148, 2015
  20. a b Remy, J.: Ukrainan historia, 149, 2015
  21. Remy, J.: Ukrainan historia, 150, 2015
  22. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 481, 1996
  23. Remy, J.: Ukrainan historia, 153-154, 2015
  24. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 482, 1996
  25. Remy, J:. Ukrainan historia, 154, 2015
  26. Remy, J.: Ukrainan historia, 154, 2015
  27. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 482, 1996
  28. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 485, 1996
  29. Remy, J.: Ukrainan historia, 155-156, 2015
  30. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 486, 1996
  31. Remy, J.: Ukrainan historia, 156, 2015
  32. Remy, J.: Ukrainan historia, 156, 2015
  33. Remy, J.: Ukrainan historia, 156, 2015
  34. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 486, 1996
  35. Remy, J.: Ukrainan historia, 159, 2015
  36. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 486, 1996
  37. Remy, J.: Ukrainan historia, 159, 2015
  38. Remy, J.: Ukrainan historia, 160, 2015,
  39. Remy, J.: Ukrainan historia, 159- 161, 2015
  40. Remy, J.: Ukrainan historia, 160, 2015
  41. Remy, J.: Ukrainan historia, 161, 2015
  42. Magosi, P.R.: A History of Ukraine, 491, 1996
  43. Remy, J.: Ukrainan historia, 161, 2015
  44. Remy, J.: Ukrainan historia, 161, 2015
  45. Remy, J.: Ukrainan historia, 162, 2015
  46. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 493, 1996
  47. Magosi, P. R.: A History of Ukraine,494, 1996
  48. Remy, J.: Ukrainan historia, 162, 2015
  49. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 499, 1996
  50. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 501-502, 1996
  51. Remy, J.: Ukrainan historia, 163, 2015
  52. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 501, 1996
  53. Remy, J.: Ukrainan historia, 163, 2015
  54. Magosi, P. R.: A History of Ukraine, 501, 1996
  55. Remy, J.: Ukrainan historia, 166-167, 2015
  56. Remy, J.: Ukrainan historia, 163, 2015
  57. Magosi, P. R. : A History of Ukraine, 501, 1996
  58. Remy, J.: Ukrainan historia, 163, 2015
  59. Remy, J.: Ukrainan historia, 165, 2015
  60. Remy, J.: Ukrainan historia, 165, 2015
  61. Remy, J.: Ukrainan historia, 169, 2015
  62. Remy, J.: Ukrainan historia, 166, 2015
  63. Remy, J.: Ukrainan historia, 167-168, 2015
  64. Remy, J.: Ukrainan historia, 168, 2015
  65. Remy, J.: Ukrainan historia, 168-171, 2015
  66. Magosi P. R.: A History of Ukraine, 503, 1996