Nationalismi

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Kansallismielisyys)
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Nationalismi eli kansallisuusaate on aate, joka korostaa kansojen ja kansakuntien merkitystä kulttuurissa tai politiikassa. Johonkin kansaan kuuluvat ihmiset ilmentävät nationalistista ajattelutapaa, mikäli he välittävät kansallisesta identiteetistään tai pyrkivät saavuttamaan (tai säilyttämään) itsemääräämisoikeuden.[1]

Määritelmä ja muodot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nationalismin voi laajasti määritellä käsitykseksi, että kansakunta on poliittisen järjestäytymisen keskeinen periaate. Sellaisenaan se perustuu kahteen ydinolettamukseen. Ensinnäkin, ihmiskunnan katsotaan olevan luonnostaan jakautunut erillisiin kansakuntiin. Toisekseen, katsotaan että kansakunta on sopivin ja ehkä jopa ainoa laillinen poliittisen vallan yksikkö. Klassinen poliittinen nationalismi on sen vuoksi pyrkinyt saattamaan valtionrajat yhteneväiseksi kansakunnan rajojen kanssa. Kansallisvaltiossa kansallisuus ja kansalaisuus vastaavat siis toisiaan.[2] Nationalistit ajattelevat, että kansallisvaltio on poliittisen järjestymisen korkein ja toivottavin muoto, sillä se tarjoaa sekä kulttuurisen koheesion että poliittisen yhtenäisyyden. Nationalismi ei kuitenkaan aina liity separatismiin, sillä joillekin nationalistisille kansoille, kuten baskeille, voi riittää poliittinen itsehallinto ilman itsenäistä valtiotakin.[3]

Nationalismin muotoja ovat poliittinen, kulttuurinen ja etninen nationalismi.

  • Poliittinen nationalismi pitää kansakuntaa luonnollisena poliittisena yhteisönä, ja se ilmenee yleensä kansallisen itsemääräämisoikeuden ajatuksena.[4]
  • Kulttuurinen nationalismi asettaa etusijalle kansakunnan elvyttämisen selvästi erotettavana kulttuurina, ei niinkään itsehallintona.[4]
  • Etninen nationalismi perustuu ensisijaisesti vahvaan tietoisuuteen kansallisista eroista ja halusta säilyttää ne.[4]

Nationalismi on kompleksinen ja hyvin monimuotoinen ideologinen ilmiö. Siitä on olemassa selkeästi erottuvia poliittisia, kulttuurisia ja etnisiä muotoja, ja nationalismin poliittiset seuraukset ovat olleet laaja-alaisia ja joskus ristiriitaisia. Nationalismiin on yhtäältä liitetty periaatteellinen käsitys kansallisesta itsemääräämisoikeudesta, joka perustuu siihen oletukseen, että kansakunnat ovat tasa-arvoisia. Nationalismia on kuitenkin myös käytetty perinteisten instituutioiden ja vakiintuneen yhteiskunnallisen järjestyksen puolustamiseen, sekä sodan, valloituksen ja imperialismin lietsomiseen.[2]

Poliittisen nationalismin merkittävimmät, toistensakin kanssa kilpailevat perinteet ovat:[5]

  • Liberaalinationalismi, joka tavoittelee kansansuvereniteettia, kannattaa vapautta ja pitää eri kansakuntia tasa-arvoisina[6]
  • Konservatiivinen nationalismi, joka pyrkii nationalismin avulla säilyttämään yhteiskunnallisen järjestyksen ja puolustamaan perinteisiä instituutioita[7]
  • Laajenemishaluinen (ekspansiivinen) nationalismi; militaristinen suuntaus, joka yhdistää kansallisen arvovallan imperiumin hallintaan ja pitää kansoja eriarvoisina.[8] Pan-nationalismi on sen laji, joka pyrkii yhdistämään samoja kulttuuripiirteitä jakavia kansoja joko laajentumisen tai poliittisen solidaarisuuden kautta.[9]
  • Kolonialisminvastainen ja postkolonialistinen nationalismi; Euroopan ulkopuolella esiintyvä suuntaus, joka pyrki itsenäisyyteen siirtomaavallasta[10]

Suhde muihin ideologioihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nationalismi on eri aikoina ollut edistyksellistä tai taantumuksellista, demokraattista tai autoritaarista, rationaalista tai irrationaalista, vasemmistolaista tai oikeistolaista. Nationalismista ovat omilla tavoillaan kiinnostuneet hyvinkin vastakohtaiset ideologiset perinteet: niin liberaalit, konservatiivit, sosialistit, fasistit kuin jopa kommunistitkin. Mahdollisesti ainoastaan valtion kieltävä anarkismi on aina ollut nationalisminvastaista.[4]

Kansakunnasta, nationalismin yhdestä perustasta, eri poliittisilla ideologioilla on erilaisia näkemyksiä. Liberaalit näkevät kansakunnan inklusiivisena ja korostavat kansakunnan poliittista kuuliaisuutta. Liberaalien mukaan kansakunta voi olla monirotuinen ja monikulttuurinen. Konservatiivit taas näkevät kansakunnan eksklusiivisena ja korostavat kansakunnan yhteistä kansallista identiteettiä ja historiaa. Fasistit näkevät kansakunnan orgaanisesti yhtenäisenä, joskus rodullisena, yhteiskunnallisena kokonaisuutena, joka antaa yksilön olemassaololle tarkoituksen ja merkityksen. Fasistit myös näkevät kansakunnat toistensa kilpailijoina. Fundamentalisteille kansakunnat ovat uskonnollisia kokonaisuuksia, ”uskovien” yhteisöjä. Sosialisteille kansakunta on usein ihmiskunnan keinotekoinen jakaja, ja siksi poliittisella kuuliaisuudella tulisi heidän mukaansa olla kansainvälinen eikä kansallinen luonne.[11]

Nationalismi on poliittinen oppijärjestelmä, jonka tunnepitoinen perusta on isänmaallisuus eli patriotismi, joka tarkoittaa rakkautta tai omistautumista omaa maata kohtaan. Isänmaallisuus on nationalismin kaikkien muotojen taustalla. Kaikki patriootit eivät kuitenkaan ole nationalisteja, sillä isänmaallinen voi olla ilmankin että näkee kansakunnan välineenä esittää poliittisia vaatimuksia.[12]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Synty[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Johann Gottfried von Herder otti nationalismi-termin yleiseen käyttöön 1770-luvulla.[13] Häntä pidetään kulttuurisen nationalismin perustajana.[14] Herder sekä esimerkiksi Johann Fichte ja Friedrich Jahn korostivat saksalaisen kulttuurin ainutlaatuisuutta ja ylivertaisuutta. Herder uskoi että jokaisen kansakunnan luovuuden lähde on sen Volksgeist, 'kansanhenki', joka ilmenee sen lauluissa, myyteissä ja legendoissa. Kulttuurinen nationalismi vallitsi tyypillisimmillään etenkin 1800-luvun Saksassa. Sen myöhempiä ilmentymiä ovat esimerkiksi Yhdysvaltain musta nationalismi sekä intialainen nationalismi.[15]

Poliittisen nationalismin ajatus syntyi Ranskan vallankumouksessa 1789. Siihen asti maat oli käsitetty ”valtakuntina”, ”ruhtinaskuntina” tai ”kuningaskuntina”. Maan asukkaat olivat ”alamaisia”, joiden poliittinen identiteetti muodostui kuuliaisuudesta hallitsijalle tai hallitsijadynastialle, mutta ei millekään kansalliselle identiteetille tai isänmaallisuudelle. Ranskan vallankumoukselliset nousivat kuningasta vastaan kuitenkin ”Ranskan kansan” nimissä. Heidän ajatuksiinsa vaikuttivat Jean-Jacques Rousseaun kirjoitukset ja uusi kansan itsehallinnon doktriini. Poliittinen nationalismi syntyi siis vallankumouksellisena ja demokraattisena oppina, joka heijasti ajatusta, että ”kruunun alamaisista” pitäisi tulla ”Ranskan kansalaisia”, ja että kansakunnasta pitäisi tulla oma herransa.[16]

Käytännössä nationalismi nousi siis kahdesta pääasiallisesta lähteestä: romantiikalle tyypillisestä tunteen ja identiteetin ylistyksestä sekä siitä – tuolloin liberaalina pidetystä – kansansuvereniteetin vaatimuksesta, että oikeutetun valtion tulee perustua ennemmin kansakuntaan kuin esimerkiksi hallitsijasuvun tai Jumalan valtaan. Sekä romanttinen ”identiteettinationalismi” että liberaali ”kansannationalismi” olivat tuolloin erityisesti keskiluokan liikkeitä.[17]

Samanlaisia nationalistisia ajatuksia syntyi muuallakin Euroopassa, kun Napoleonin valloittamat kansat havittelivat itsenäisyyttä. Italiassa ja Saksassa, jotka olivat jo kauan olleet jaettuna useisiin valtioihin, valloitus auttoi muodostamaan ensi kertaa kansallisen yhtenäisyyden tunteen uudella nationalismin kielellä, joka perittiin Ranskasta. Nationalistiset ajatukset levisivät 1800-luvulla myös Etelä-Amerikkaan, missä Simón Bolívar johti vallankumouksia, joista syntyivät Espanjasta itsenäiset Etelä-Amerikan valtiot.[16]

Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen kansallisuusaatteen synnyttämisessä merkittävää roolia esittivät fennistit, kuten Elias Lönnrot, jotka tietoisesti ajoivat muualla syntynyttä nationalismin aatetta myös Suomeen. Snellman-instituutti kutsuu J. V. Snellmania muun muassa kansakunnan ”rakentajaksi” ja ”käsikirjoittajaksi”.[18]

Suomalaisen kansallisuusaatteen syntyä on pidetty eräänlaisena vastavaikutuksena myöhäiselle teollistumiselle. Teollistuminen lisäsi painetta yhdenmukaisuuteen ja kansalliseen yhteisöllisyyteen. Ne takasivat riittävän yhtenäisen työvoiman koulutuksen sekä helpottivat työvoiman liikkumista paikasta toiseen. Tapahtumasarja oli samanlainen esimerkiksi Virossa.[19] Kansallisuusaate auttoi myös nostamaan Suomen ”historiattoman kansan”, tai ainakin sen parempiosaisten ryhmien, itsetuntoa.[20]

Nousu hallitsevaksi opiksi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nationalismi nousi kahdensadan vuoden ajaksi maailman menestyksekkäimmäksi ja vastustamattomimmaksi poliittiseksi opiksi, jonka seurauksena Euroopan rajat piirrettiin 1800-luvulla uusiksi. Nationalistisia kapinoita puhkesi Turkin, Itävallan ja Venäjän monikansallisissa valtakunnissa, Italiassa, tšekkien ja unkarilaisten piirissä sekä Saksassa. Italiasta tuli yhtenäinen valtio 1861 ja Saksasta 1871.[21]

Aluksi nationalismi oli nousevan keskiluokan vaalima idelogia, jota tukivat vahvat armeijat kuten Preussin armeija. 1800-luvun lopulla nationalismista oli tullut jo laaja kansanliike, johon kuului kansallislippujen heiluttelu, kansallislaulut, isänmaallinen runous ja kirjallisuus, julkiset seremoniat ja kansalliset juhlapäivät. Nationalismista tuli massojen politiikan kieli, minkä teki mahdolliseksi peruskoulutuksen kasvu, lukutaidon yleistyminen ja sanomalehtien leviäminen. Samalla nationalismin luonne alkoi muuttua. Se oli alun perin liittynyt liberaaleihin ja edistyksellisiin liikkeisiin, mutta nyt sitä alkoivat omia konservatiiviset ja taantumukselliset poliitikot. Nationalismi alkoi merkitä sosiaalista koheesiota, järjestystä ja vakautta, etenkin nousevan sosialismin haasteen edessä. Nationalismi pyrki sulauttamaan voimistuvan työväenluokan kansakuntaan ja näin säilyttää vakiintuneen yhteiskuntajärjestyksen. Isänmaallinen kiihko ei enää syntynyt poliittisen vapauden tai demokratian kaipuusta vaan entisaikojen kansallisen kunnian ja sotilaallisten voittojen muistelusta. Sellainen nationalismi muuttui yhä voimakkaammin kansalliskiihkoiseksi ja muukalaisvihamieliseksi. Jokainen kansakunta korosti omia ainutlaatuisia tai ylempiarvoisia ominaisuuksiaan samalla kun muut kansakunnat nähtiin vieraina, epäluotettavina tai uhkaavina. Tämä uusi nationalistinen ilmapiiri ruokki kolonialistista laajenemista 1870- ja 1880-luvuilla, mikä seurauksena vuosisadan lopulla suurin osa maailmaa oli eurooppalaisten hallussa. Osaltaan sen luomasta kansainvälisestä kilpailusta ja epäluulosta syntyi myös ensimmäinen maailmansota 1914.[22]

Pan-nationalismi nousi 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Erityisen vahvoja olivat panslavismi, joka tavoitteli kaikkien slaavikansojen yhdistymistä, sekä aggressiivinen pangermanismi, joka havitteli Suur-Saksaa sekä saksalaisten hallitsemaa Eurooppaa. Saksalainen ekspansiivinen kansalliskiihko huipentui kansallissosialistien rotuopeissa.[9]

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Keski- ja Itä-Euroopan kansallisvaltiot viimeisteltiin. Pariisin rauhankonferenssissa Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson ajoi kansallisia itsehallintoja. Saksan, Itävalta-Unkarin ja Venäjän imperiumit hajotettiin ja kahdeksan uutta valtiota muodostettiin, mukaan lukien Suomi. Uudet maat oli tarkoitettu kansallisvaltioiksi, joiden rajat määräytyivät kansojen rajojen mukaisesti. Sota jätti kuitenkin Saksan, Italian ja Japanin katkeriksi, ja näissä valtioissa valtaan tulivat fasistiset tai autoritääriset liikkeet, jotka lupasivat palauttaa kansallisen kunnian laajentumishaluisella politiikalla. Tätä nationalistista politiikkaa seurasi toinen maailmansota 1939.[23]

Leviäminen Afrikkaan ja Aasiaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nationalismin doktriini levisi 1900-luvulla myös Aasiaan ja Afrikkaan, missä kansat nousivat kolonialismia vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen eurooppalaisten siirtomaat alkoivat itsenäistyä kun nationalistiset liikkeet joko neuvottelivat siirtomaille itsenäisyyden tai kävivät voittoisia itsenäisyyssotia. Kehittyvissä maissa syntyi samalla omia muunnelmiaan nationalismista. Kiinassa, Vietnamissa ja joissain Afrikan maissa nationalismiin liittyi marxilaisuus, ja nationalismi nähtiin poliittisen tavoitteen lisäksi myös yhteiskunnallisen vallankumouksen osana. Muissa kehittyvissä maissa nationalismi on ollut lännenvastaista ja torjunut liberaalin demokratian ja vallankumouksellisen sosialistisen käsitykset kansakunnasta. Tämä on näkynyt selkeimmin uskonnollisen nationalismin ja uskonnollisen fundamentalismin nousussa.[24]

Globalisaation aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Globalisaation nousu 2000-luvun taitteesssa on haastanut nationalismin monin tavoin. Globalisaation myötä kansallisvaltioden mahdollisuus toimia itsenäisinä taloudellisina yksikköinä on heikentynyt. Kulttuurinen globalisaatio heikentää kansallisvaltion kulttuurista omaleimaisuutta, kun kiihtynyt maailmanlaajuinen muuttoliike on lisännyt kaikkien modernien yhteiskuntien etnistä monimuotoisuutta ja vähentänyt niiden kulttuurista koheesiota. Monet kokevat itsensä nykyisin ”maailmankansalaisiksi” eivätkä kansallisvaltion kansalaiseksi. Samalla kuitenkin nationalismi on voimistunut esimerkiksi Kiinassa, Intiassa ja Venäjällä taloudellisen nousun taustavoimaksi. Myös muita nationalismin uuden nousun merkkejä on näkyvissä. Nationalismi on aina kukoistanut pelon, epävarmuuden ja yhteiskunnallisen dislokaation ilmapiirissä, jollaista globalisaatio sekä maailman taloudelliset, kulttuuriset ja poliittiset muutokset voivat aiheuttaa. Nykyajan Euroopassa onkin syntynyt useita oikeistolaisia kansallismielisiä puolueita, jotka usein hyödyntävät maahanmuuttoon liittyviä huolia.[25]

Analyysiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Monet nationalismia analysoineet ovat katsoneet, että Länsi- ja Itä-Euroopalle on ollut tyypillistä erilainen nationalismi. Hans Kohn teki vuonna 1944 jaon läntiseen ja itäiseen nationalismiin. Monet muut tutkijat ovat kehitelleet samantapaista ajatusta, mutta he ovat muotoilleet ja nimenneet käsitteet hieman toisin. Asetelma on yleensä nähty suunnilleen siten, että ”lännessä”, kuten Englannissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa nationalismi kehittyi valmiiksi olemassa olleiden kansallisvaltioiden ympärille eikä siksi kokenut tarpeelliseksi määritellä kansakuntaa etnisyyden kautta, kun taas Keski- ja Itä-Euroopassa nationalismi on perinteisesti tähdännyt uusien valtioiden luomiseen etnisesti ja kulttuurisesti yhtenäisten väestöjen ympärille. Kohn arvotti ”itäisen” nationalismin kielteisesti, koska se johti hänen mukaansa helpommin suvaitsemattomuuteen ja ääri-ideologioihin. Myöhemmin Kohnia on arvosteltu ”läntisen” nationalismin piirissä esiintyneen vastaavan suvaitsemattomuuden vähättelystä.[26]

Vastoin yleisesti vallinnutta käsitystä Benedict Anderson katsoo, että nationalismi ei syntynyt Euroopassa, vaan Yhdysvalloissa ja Latinalaisessa Amerikassa vallankumousten yhteydessä 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa.[27]

Modernististen tulkintojen mukaan kansalliset identiteetit on luotu vastaukseksi muuttuviin tilanteisiin ja historiallisiin haasteisiin. Ernest Gellner korosti nationalismin yhteyttä modernisaatioon ja etenkin teollistumiseen. Hänen mukaansa nousevat teolliset yhteiskunnat tarvitsivat uuden sosiaalisen koheesion lähteen, jonka nationalismi tarjosi. Toinen modernisti Benedict Anderson korosti kapitalismin ja modernin joukkoviestinnän nousun vaikutusta nationalismiin.[28] Hänen mukaansa kansallisvaltioiden suuruuden takia mikä tahansa kansakunta yhteisönä on historiallisesti ja sosiaalisesti rakentuva kuviteltu yhteisö, toisin kuin eräät pienemmät yhteisöt, esimerkiksi suku, perhe tai muinaiset ihmisten laumat, koska ihminen ei voi tuntea henkilökohtaisesti kaikkia kansakuntansa jäseniä, mutta kokee silti yhteenkuuluvuutta näiden kanssa.[27] Konstruktivistisen näkökulman mukaan kansallinen identiteetti on hyvin suurelta osin ideologinen konstruktio, joka yleensä palvelee vallanpitäjien etuja. Marxistinen historioitsija Eric Hobsbawm korosti sitä, että kansakunnat perustuvat "keksityille perinteille", ja että kulttuurinen puhtaus on nationalismin keksimä myytti. Konstruktivistien mukaan nationalismi luo kansakuntia eikä toisinpäin.[28]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Heywood, Andrew: Political Ideologies: An Introduction. Palgrave MacMillan, 2012 (5. painos). ISBN 978-0-230-36725-8.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Nationalism Stanford Encyclopedia of Philosophy. 29.11.2001. Stanford University. Viitattu 6.9.2010. (englanniksi)
  2. a b Heywood 2012, s. 168.
  3. Heywood 2012, s. 179.
  4. a b c d Heywood 2012, s. 172.
  5. Heywood 2012, s. 182.
  6. Heywood 2012, s. 182–183.
  7. Heywood 2012, s. 185–186.
  8. Heywood 2012, s. 187–189.
  9. a b Heywood 2012, s. 188–189.
  10. Heywood 2012, s. 192–193.
  11. Heywood 2012, s. 175–176.
  12. Heywood 2012, s. 169.
  13. Blanning, Timothy: The culture of power and the power of culture: Old regime Europe 1660–1789, s. 259–260. New York: Oxford University Press, 2002. ISBN 978-0198227458. (englanniksi)
  14. Ollitervo, Sakari & Immonen, Kari (toim.): Herder, Suomi, Eurooppa, s. 109–110. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1060. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-793-1.
  15. Heywood 2012, s. 180.
  16. a b Heywood 2012, s. 169.
  17. Nationalism Internet Modern History Sourcebook. 1997. Fordham University. Viitattu 2.9.2010. (englanniksi)
  18. http://snellman-instituutti.fi/s/J.%20V.%20Snellman%20kansakunnan%20k%C3%A4sikirjoittajana
  19. Allardt, Erik: Yhteiskuntamuoto ja kansallisvaltio. Teoksessa Allardt, Erik & Hall, Stuart & Wallerstein, Immanuel: Maailmankulttuurin äärellä. Toimittaneet Katarina Eskola ja Erkki Vainikkala. Nykykulttuurin tutkimusyksikön julkaisuja 11. Suomentaneet Jyrki Uusitalo, Erkki Vainikkala ja Maaria Linko. Perustuu Jyväskylän kesän kongressissa 29.6.1988 pidettyihin esitelmiin. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1988. ISBN 951-680-039-4.
  20. Saaristo, Kimmo & Jokinen, Kimmo: Sosiologia, s. 204. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-28132-8.
  21. Heywood 2012, s. 169–170.
  22. Heywood 2012, s. 170–171.
  23. Heywood 2012, s. 171.
  24. Heywood 2012, s. 171–172.
  25. Heywood 2012, s. 194–197.
  26. Jussi Pakkasvirta & Pasi Saukkonen: Nationalismit, s. 20–21. WSOY 2005.
  27. a b Anderson, Benedict: Kuvitellut yhteisöt: Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. (Imagined communities: Reflections on the origin and spread of nationalism, 1983.) Suomentanut Joel Kuortti. Johdanto: Jouko Nurmiainen. Sivilisaatiohistoria-sarja. Tampere: Vastapaino, 2007. ISBN 978-951-768-187-2.
  28. a b Heywood 2012, s. 177.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hobsbawm, Eric: Nationalismi. (Nations and nationalism since 1780: Programme, myth, reality, 1990.) Suomentaneet Jari Sedergren, Jussi Träskilä ja Risto Kunnari. Sivilisaatiohistoria-sarja. Tampere: Vastapaino, 1994. ISBN 951-9066-73-X.
  • Orwell, George: Nationalismista (Notes on nationalism, 1945). Suom. kokoelmassa Kun ammuin norsun ja muita esseitä. (Valikoima kokoelmasta The collected essays, journalism and letters of George Orwell 1–4.) Suomentanut Jukka Kemppinen. Porvoo Helsinki Juva: WSOY, 1984. ISBN 951-0-12670-5.
  • Pakkasvirta, Jussi & Saukkonen, Pasi (toim.): Nationalismit. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-29186-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]