Tämä on lupaava artikkeli.

Ernest Gellner

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Ernest Gellner
Ernest Gellner 2.jpg
Syntynyt 9. joulukuuta 1925
Pariisi, Ranska
Kuollut 5. marraskuuta 1995 (69 vuotta)
Praha, Tšekki
Tutkimusala filosofia, antropologia, sosiologia
Instituutti London School of Economics
Cambridgen yliopisto
Keski-Euroopan yliopisto
Tutkinnot Oxfordin yliopisto

Ernest Andre Gellner (9. joulukuuta 1925 Pariisi, Ranska5. marraskuuta 1995 Praha, Tšekki)[1] oli tšekkiläis-brittiläinen filosofi, antropologi ja sosiologi. Gellner tunnettiin kärkevänä kriittisen rationalismin puolustajana, joka arvosteli epätieteellisinä pitämiään ajattelutapoja ja oppijärjestelmiä. Hänen työnsä koskettaa monia aloja.[1][2]

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gellner oli lähtöisin tšekinjuutalaisesta perheestä, vaikka syntyikin Pariisissa. Hän vietti lapsuutensa Prahassa ja kävi englanninkielistä koulua. Saksan miehitettyä Tšekkoslovakian vuonna 1939 Gellnerin perhe muutti Englantiin. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa Gellner liittyi vähäksi aikaa Tšekkoslovakian armeijaan, mutta palasi sitten opiskelemaan Oxfordin yliopistoon. Valmistuttuaan hän siirtyi 1949 opettajaksi London School of Economicsiin, jossa hänestä tuli 1962 filosofian professori. Hän jatkoi virassa vuoteen 1984, jolloin siirtyi sosiaaliantropologian professoriksi Cambridgen yliopistoon. Gellner jäi vuonna 1993 eläkkeelle Cambridgesta ja palasi vanhaan kotikaupunkiinsa Prahaan johtamaan Keski-Euroopan yliopiston alaista nationalismin tutkimuskeskusta.[1] Hän kuoli kaksi vuotta myöhemmin sydänkohtaukseen Prahan lentoasemalla 69-vuotiaana.[3]

Päätyöt ja näkemykset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gellner herätti ensi kerran huomiota julkaistessaan vuonna 1959 kiistellyn teoksen Words and Things, jossa hän arvosteli kovin sanoin Oxfordin yliopistossa tuolloin vallitsevana kielifilosofisena suuntauksena ollutta arkikielen filosofiaa.[1] Gellner kiinnostui 1950-luvulla Bronislaw Malinowskin empiirisestä antropologiasta. Juuri antropologian kautta hän löysi mielenkiintonsa kohteeksi yleismaailmalliset kulttuuri-ilmiöt.[1][2] Gellnerin seuraavina vuosikymmeninä julkaisemat tutkimukset käsittelivät monia eri aiheita. Hän piti arvokkaimpana empiirisesti kerättyä tutkimustietoa, mutta hänen ainoaksi omaksi kenttätutkimuksekseen jäi tutkimus Marokon heimoyhteisöistä. Tärkeimmissä tutkimuksissaan hän sen sijaan kehitteli vertailun avulla teoreettisia analyyseja hyvin laajoista aiheista.[1]

Gellner suhtautui inholla ”suljettuihin” aatejärjestelmiin, kuten kommunismiin.[1] Hänen on sanottu kannattaneen Karl Popperin vaatimusta avoimesta yhteiskunnasta.[3] Gellnerin mukaan myös esimerkiksi psykoanalyysi oli epätieteellistä, koska se ei ollut avointa tieteelliselle kritiikille.[2] 1990-luvulla Gellner ajautui näkyvään tieteelliseen kiistaan Edward Saidin kanssa. Hän ei hyväksynyt Saidin teoriaa orientalismista, koska hänen mielestään pelkät ajatukset eivät voineet johtaa maailmaa. Gellner arvosteli viimeisinä vuosinaan Thatcherin ajan Britannian oikeistolaista politiikkaa ja oli lähellä monia brittiläisiä vasemmistoälyköitä, vaikka tuomitsikin myös marxilaisen ajattelun.[1]

Eräs Gellnerin tunnetuimmista töistä on hänen analyysinsa nationalismista. Nationalismintutkijoiden joukossa hänet luetaan niin sanottuun modernistien koulukuntaan, ja hänen teoriaansa on luonnehdittu myös funktionalistiseksi.[4] Hän esitteli teoriansa ensi kerran jo 1964, mutta tunnetuksi se tuli vuonna 1983 ilmestyneestä teoksesta Nations and Nationalism, jossa hän oli kehitellyt sen valmiiseen muotoonsa. Gellner määritteli nationalismin poliittiseksi periaatteeksi, jonka mukaan poliittiset yksiköt (valtiot) on sovitettava kansallisiin yksiköihin. Hän näki nationalismin selityksen ennen kaikkea taloudellisessa kehityksessä ja piti aatehistoriallista kehitystä sen kannalta merkityksettömänä. Hänen mukaansa nationalismin synty oli seurausta teollistumisen aiheuttamasta rationalisoinnin tarpeesta, joka pakotti hävittämään maatalousyhteiskunnassa paikallisyhteisöjen ja säätyjen välillä vallineet kulttuurierot ja johti vaatimuksiin yksikielisyydestä sekä kulttuurisesta yhdenmukaisuudesta kussakin valtiossa. Gellnerin mukaan nationalismin opillinen sisältö on virheellistä, mutta yhteiskunnallisten syiden vuoksi sen syntyminen on väistämätöntä eikä siitä voida päästä eroon. Hän korosti myös sitä, etteivät kansakunnat ole olemassa luonnostaan, vaan nationalismi luo ne.[2] Gellnerin teoriaa nationalismista kritisoi myöhemmin muun muassa hänen entinen oppilaansa Anthony D. Smith.[5]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Words and Things (1959)
  • Thought and Change (1964)
  • Saints of the Atlas (1969)
  • Contemporary Thought and Politics (1974)
  • The Devil in Modern Philosophy (1974)
  • Legitimation of Belief (1974)
  • Spectacles and Predicaments (1979)
  • Soviet and Western Anthropology (1980) (toim.)
  • Muslim Society (1981)
  • Nations and Nationalism (1983)
  • Relativism and the Social Sciences (1985)
  • The Psychoanalytic Movement (1985)
  • The Concept of Kinship and Other Essays (1986)
  • Culture, Identity and Politics (1987)
  • State and Society in Soviet Thought (1988)
  • Plough, Sword and Book (1988)
  • Postmodernism, Reason and Religion (1992)
  • Reason and Culture (1992)
  • Conditions of Liberty (1994)
  • Anthropology and Politics: Revolutions in the Sacred Grove (1995)
  • Liberalism in Modern Times: Essays in Honour of José G. Merquior (1996)
  • Nationalism (1997)
  • Language and Solitude: Wittgenstein, Malinowski and the Habsburg Dilemma (1998)

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Chris Hann: Obituary: Professor Ernest Gellner (englanniksi) The Independent 8.11.1995. Viitattu 9.11.2014.
  2. a b c d Johannes Remy: Onko modernisaatio vai etnisyys kansakuntien perusta?, s. 48–52 teoksessa Nationalismit (toim. Jussi Pakkasvirta & Pasi Saukkonen). WSOY 2005.
  3. a b Eric Pace: Ernest Gellner, a Philosopher On Nationalism, Dies at 69 (englanniksi) New York Times 10.11.1995. Viitattu 9.11.2014.
  4. Pakkasvirta & Saukkonen 2005, s. 33–34.
  5. Remy 2005, s. 55, 67–68.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]