Balkanin kriisi
Balkanin kriisi, joka omana aikanaan tunnettiin itämaan kriisinä, oli kansainvälinen poliittinen selkkaus vuosina 1875–1878. Kriisi sai alkunsa, kun Balkanin kristitty slaavilaisväestö nousi kapinaan aluetta hallinneita islamilaisia ottomaaneja vastaan. Selkkaus laajeni sodaksi, kun Serbian ja Montenegron autonomiset ruhtinaskunnat tukivat kansannousua ja julistivat sodan emämaalleen. Serbien sotajoukot kärsivät kuitenkin tappion ja vetäytyivät sissisotaan vuoristoon, jolloin Venäjä päätyi hyökkäämään Turkkiin tukeakseen eteläslaavilaisia veljeskansojaan ja toisaalta hakeakseen hyvitystä häviölleen Krimin sodassa.
Balkanin kriisin laukaisemat taistelut tunnetaan Turkin sotana, jossa taisteli myös suomalaisia Venäjän armeijan riveissä. Kriisi oli vähällä levitä suursodaksi, kun Britannia hermostui Venäjän menestyksestä ja lähetti laivojaan Konstantinopolin edustalle estääkseen kaupungin valtaamisen. Myös Itävalta-Unkari sekaantui tapahtumiin sopimalla alustavia etupiirijakoja Venäjän kanssa ja vaatimalla uudelleenjärjestelyjä, kun venäläiset pääsivät sanelemaan suuria, maalle edullisia aluemuutoksia sisältäneen San Stefanon rauhan. Venäjän voitto laimenikin Berliinin kongressissa, joka kokoontui sodan jälkiselvittelyyn Saksan kanslerin Otto von Bismarckin johdolla vuonna 1878.
Balkanin kriisin ja Turkin sodan vaikutus kansainväliseen politiikkaan oli merkittävä: se mursi hetkellisesti ns. kolmen keisarin liiton, ja Berliinin kongressissa piirretyt Balkanin rajat säilyivät käytännössä koskemattomina aina Balkanin sotiin vuosina 1912–1914.[1]
Kriisin tausta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Itämainen kysymys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Osmanien valtakunnan rappeutuminen teki siitä 1800-luvulla "Euroopan sairaan miehen”. Sen vaikutusvalta supistui erityisesti Balkanilla, jonka kristittyjä kansoja Portti oli alistanut vuosisatoja. Turkin perinnönjako synnytti niin sanotun itämaisen kysymyksen, joka vaikutti suuresti ajan kansainväliseen politiikkaan ja johti sotiin eurooppalaisten valtioiden ja ottomaanien välille, muun muassa Krimin sotaan, Turkin sotaan ja Italian-Turkin sotaan (1911–12).
Krimin sodasta oli kulunut vasta kaksikymmentä vuotta, mutta sen jäljet näyttivät haalistuneen pois. Venäjä oli voimistunut uudelleen, kun taas Turkki, jota sen läntiset liittolaiset olivat yrittäneet kohottaa suurvaltojen joukkoon, heikkeni ja rappeutui entisestään.[2] Kysymys kristittyjen asemasta oli yhä ratkaisematta. Pariisin rauhansopimus edellytti, että kristityille oli taattava yhtäläiset oikeudet muslimien kanssa, ja sulttaani Abdul Mejid I olikin sodan jälkeen antanut julistuksen muslimien ja ei-muslimien tasa-arvosta osana niin sanottuja tanzimat-uudistuksia.[3] Joitain edistysaskelia oli otettu: vääräuskoisten suojeluverosta, jizyasta, oli luovuttu, ja muutkin kuin muslimit saivat liittyä armeijaan. Dhimmiyteen liittyviä rajoituksia oli kuitenkin säilytetty, kristityn sana ei esimerkiksi kelvannut oikeudessa todisteeksi muslimin sanaa vastaan.
Kristittyjen kapinat leimahtelivat ympäri valtakuntaa muun muassa Libanonissa (1858), Kreetalla (1866–1869) ja Armeniassa. Turkin keskushallinto ei lopulta enää kyennyt valvomaan rajamaakuntien paššoja, jotka saattoivat harjoittaa kristittyjen mitä julminta kiskomista.[4] Vasta länsivaltojen painostuksen alla se puuttui väärinkäytöksiin ja palautti järjestyksen reuna-alueilleen.
Euroopan uudet tuulet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Balkanin kriisin puhkeaminen oli yhtäältä seurausta Turkin rappiosta ja nationalismin ja panslavismin kaltaisten aatteiden leviämisestä valtakunnan moninaisten kansojen keskuudessa, mutta toisaalta tiukasti sidoksissa ajan kansainväliseen politiikkaan Euroopassa. Preussin sotilaallinen menestys sodissaan Itävaltaa (1866) ja Ranskaa (1870–71) vastaan nosti sen suurvallaksi ja johti Saksan yhdistymiseen keisarikunnaksi. Nämä tapahtumat hajottivat länsiblokin, joka oli taannut Osmanien valtakunnan yhtenäisyyden Krimin sodan päätteeksi 1856. Saksan synty muutti mantereen voimatasapainoa ratkaisevasti niin, etteivät Ranska ja Itävalta-Unkari enää voineet kamppailla keskenään vaikutusvallasta Keski-Euroopassa.[5] Tämä käänsi suurvaltojen huomion itään. Iso-Britannia pysytteli erossa mannermaan asioista, mikä teki Saksasta maanosan johtavan valtion ja antoi Otto von Bismarckille vapaat kädet harjoittaa haluamaansa politiikkaa.
Katseiden kääntymistä itään edesauttoi myös Suezin kanavan avaaminen 1860-luvun lopulla. Kanavasta tuli brittiläiselle imperiumille elintärkeä linkki meritiellä Intiaan, mikä sai britit huolestumaan Venäjän mahdollisista pyyteistä laajentaa valtapiiriään itäiselle Välimerelle. Britannian valtionjohto olikin haluton tuomitsemaan hirmutekoja, joita ottomaanien sotajoukot kohdistivat kapinoiviin slaaveihin. Venäjän menestys sodassaan Turkkia vastaan aiheutti niin kiihkeitä tunteita, että Britannia päätyi lähettämään sodan loppuvaiheessa laivasto-osaston Konstantinopolin suojaksi. [6]
Kriisin eteneminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Bosnian kapina 1875
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kesällä 1875 nousivat Bosnia-Herzegovinan kristityt talonpojat kapinaan ja aloittivat sissisodan ottomaaneja vastaan. Talonpoikien kapina veronkerääjiä vastaan alkoi heinäkuussa 1875 Nevesinjen kylässä Hertsegovinassa. Kylä hävitettiin, mutta kapina levisi nopeasti koko Hertsegovinaan ja pian myös Bosniaan. Tähän oli syynä asukkaiden julma kohtelu ja raskas verotaakka, jolla paikattiin valtakunnan surkeaa taloudellista tilannetta. Vuodesta 1873 jatkunut kuivuus ja huonot sadot Vähässä-Aasiassa olivat johtaneet valtionhallinnon krooniseen rahapulaan, ja Osmanien valtakunta ajautuikin vararikkoon 6. lokakuuta 1875.[7][8][9] Autonominen Serbia pyrki tukemaan ja johtamaan kapinaa, ja myös Itävalta-Unkari oli kiinnostunut irrottamaan slaavilaiset reuna-alueet Osmanien valtakunnasta.[10]
Lehdistö uutisoi kaikkialla Euroopassa rankoista ja laajoista julmuuksista, mikä loi suurvalloille poliittista painetta puuttua asiaan. Vähitellen alettiin keskustella siitä, miten Osmanien valtakunnan eurooppalaiset alueet pitäisi jakaa. Saalis olisi suuri, mikä aiheutti sodan vaaran jakajien kesken. Yhdistyneessä kuningaskunnassa syntyi painetta suorittaa humanitaarinen interventio Balkanille. Itävallan keisari Frans Joosef I ehdotti, että kolmen keisarin liitto ratkaisisi syntyneen kriisin, mutta Ranska vastusti sitä peläten jäävänsä syrjään. Venäjän keisari Aleksanteri II taas halusi pitää Ranskan mukana neuvotteluissa, mikä puolestaan lisäsi Saksan valtakunnankanslerin Otto von Bismarckin huolta Venäjän ja Ranskan mahdollisesta liittoutumisesta.[11]
Kapinan alkua seuranneiden yhdeksän kuukauden aikana noin 156 000 pakolaista muutti Hertsegovinasta ja Bosniasta Itävalta-Unkariin, Serbiaan ja Montenegroon.[9]
Bulgarian huhtikuun kansannousu 1876
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kapina levisi toukokuussa 1876 Bosniasta Bulgariaan, mihin vaikutti merkittävästi venäläisten agenttien kiihotus. Kesäkuussa Montenegro ja Serbia julistivat sodan Osmanien valtakunnalle. Sodassa sulttaani oli kuitenkin ylivoimainen.[6][12] Vuonna 1876 turkkilaiset kukistivat myös Bulgarian kapinan, jolloin Euroopan lehdistössä nostettiin meteli Bulgarian hirmuteoista.
Venäjällä paine interventioon kasvoi jatkuvasti, ja Aleksanteri II alkoi valmistautua sotaretkeen. Bismarckin suosituksesta Venäjä ja Itävalta solmivat Budapestissa sopimuksen Balkanin etupiirijaosta.[12]
Konstantinopolin konferenssi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Konstantinopolin konferenssi
Joulukuussa 1876 suurvaltojen Itävalta-Unkari, Yhdistynyt kuningaskunta, Ranska, Saksa, Italia ja Venäjä edustajat kokoontuivat Konstantinopoliin ratkaisemaan kriisiä. He sopivat poliittisista uudistuksista Bosnia-Hertsegovinassa ja niillä Osmanien valtakunnan alueilla, missä bulgaarit olivat asukkaiden enemmistönä. Ottomaanit kuitenkin vastustivat suunniteltuja uudistuksia. Suurvisiiri Ahmet Şefik Mithat pašša sanoutui 18. tammikuuta 1877 lopullisesti irti konferenssin päätöksistä.[13]
Venäjä päätyy interventioon
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Turkin sota
Kun kapinallisia uhkasi täydellinen tuho, Venäjä päätti tehdä intervention. Sen tavoitteena oli määräävä asema Turkin salmissa, ja Bulgaria näytti sopivan tukikohdaksi. Lisäksi panslavismin leviäminen Venäjällä teki tsaari Aleksanteri II:n herkemmäksi Balkanin slaavilaisten kansojen kohtaloille. Tammikuussa 1877 Venäjä ja Itävalta-Unkari solmivat sopimuksen, jonka mukaan Itävalta-Unkari sai puolueettomuutta vastaan vapaat kädet Bosnia-Hertsegovinassa. Tuon sopimuksen turvin Venäjä julisti sodan Osmanien valtakunnalle huhtikuussa 1877.[10] Balkanille hyökkäävien joukkojen ylipäällikkö oli keisarin veli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitš.[14]
Turkin sodan alkuvaiheessa Yhdistynyt kuningaskunta ilmoitti, että Konstantinopolin valtaaminen johtaisi sotaan. Sodan loppuvaiheessa tammikuussa 1878 kuningatar Viktoria lähetti amiraali Geoffrey Hornbyn komentaman laivasto-osaston Konstantinopolin suojaksi. Aleksanteri II määräsi Venäjän armeijan pysähtymään San Stefanoon, noin 20 kilometrin päähän Bosporinsalmesta ja Dardanelleista.[15]
Jälkiselvittelyt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]San Stefanon rauha
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: San Stefanon rauha
San Stefanon rauha maaliskuussa 1878 liitti Venäjään itäosan Armeniaa ja loi Suur-Bulgarian, johon kuului laajat alueet Balkanista. Suur-Bulgaria ulottui Mustaltamereltä Egeanmerelle ja, vaikka se muodollisesti jäi osaksi Osmanien valtakuntaa, Venäjä sai määrätä sille hallitsevan ruhtinaan. Venäjä sai siis Turkin salmet hallintaansa, mikä oli ollut sen tavoitteena. Vastaavasti Itävalta-Unkari sai sotaa edeltäneen etupiirisopimuksen mukaisesti hoitaa Bosnia-Hertsegovinan hallinnon Osmanien valtakunnan puitteissa. Sodan aikana Romania oli julistautunut itsenäiseksi. Romanian samoin kuin Serbian ja Montenegron itsenäisyys vahvistettiin rauhansopimuksessa.[16]
San Stefanon rauha synnytti riemua Pietarissa, mutta suuttumusta muissa Euroopan pääkaupungeissa. Itävalta-Unkarin mielestä rauhanehdot eivät vastanneet aiempaa etupiirisopimusta. Balkanilla muut paitsi bulgarialaiset katsoivat kärsineensä vääryyttä omien rajojensa osalta. Bulgarialaisten naapurikansat myös vastustivat uuden suuremman Bulgarian perustamista.[17]
Berliinin kongressi
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Berliinin kongressi
Ison-Britannian ja Itävalta-Unkarin vastustuksen vuoksi kutsuttiin koolle Berliinin kongressi, jossa Venäjä menetti Suur-Bulgarian. Suur-Bulgaria jaettiin Balkanvuorten pohjoispuoliseen Bulgariaan ja eteläpuoliseen Rumeliaan. Bulgarian valtio perustettiin, ja siitä tehtiin autonominen ruhtinaskunta. Molemmat, Bulgaria ja Rumelia, jäivät Osmanien valtakunnalle, mutta Bulgariassa venäläiset saivat hoitaa hallinnon. Venäjälle jäivät vain suoranaiset aluevaltaukset. Itävalta-Unkarin hallintaoikeus Bosnia-Hertsegovinaan määriteltiin tilapäiseksi. Serbia, Romania ja Montenegro säilyttivät itsenäisyytensä, mutta Serbian ja Montenegron alueet erotettiin toisistaan ottomaaneille jääneellä Novibazarin alueella.[15]
Balkanilla Berliinin kongressin tuloksia kritisoitiin laajasti. Uudet rajat eivät tyydyttäneet ketään, ja Itävalta-Unkarin isännyys Bosniassa ja Hertsegovinassa sai aikaan kovaa vastustusta. Itävalta-Unkari syytti protesteista Venäjää, ja Venäjä syytti takaisin. Bismarck ja Itävalta-Unkarin ulkoministeri Guyla Andrássy alkoivat neuvotella yhteistyöstä uuden konfliktin varalle. Tilanne huolestutti myös Aleksanteri II:ta, ja hän alkoi etsiä uutta yhteyttä Saksan keisari Vilhelm I:een.[18]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Carl Grimberg, Ragnar Svanström: Kansojen historia 21: Imperialismi ja demokratia. (Suomentanut Eero Ahmavaara) WSOY, 1959.
- Rolland, Jacques-Francis: Ihmiskunnan värikkäät vaiheet 6. (Suomentanut Kai Kaila) WSOY, 1973. ISBN 951-0-05652-9 (ranskankielinen alkuteos: ’’Connaissance de l’Historie’’, Librairie Hachette, Pariisi 1968)
- B. Estlander, Eero Hietakari: ”Venäjän imperiumi”, Jokamiehen maailmanhistoria. WSOY, 1944.
- Hannikainen, O.: ”1871-1900: Itämaan kysymys”, XIX vuosisata sanoin ja kuvin - Jälkimäinen osa, s. 302-326. K. Malmströmin kirjapaino, 1902. (saksankielisen "Das XIX:e Jahrhundert"in pohjalta, Deutsches Verlagshaus Bong & Co., 1900.)
- Kylävaara, Keijo: Balkanin santaa. Kirjayhtymä, 1978. ISBN 951-26-1513-4
- Erling Bjøi, Olof G. Lidin, Göran Malmqvist: Otavan suuri maailmanhistoria 15: Imperialismin aika. (Suomentanut Heikki Eskelinen) Otava, 1986. ISBN 951-1-06922-5
- Zetterberg, Seppo: Maailmanhistorian pikkujättiläinen. (Suomentanut Heikki Eskelinen) WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
- Geiß, Imanuel: ”Datengerüst zur Vorgeschichte und Geschichte des Berliner Kongresses 1774-1914”, Der Berliner Kongress 1878: Protokolle und Materialen, s. 1-14. Boppard am Rhein: Harald Boldt Verlag, 1978. ISBN 3764617292 (saksaksi, Berliinin teknillisen yliopiston sivut)
- Argyll, George Douglas Campbell: The Eastern question from the Treaty of Paris 1836 to the Treaty of Berlin 1878 and to the Second Afghan War. London Strahan, 1879. Teoksen verkkoversio. (englanniksi, ladattavissa pdf:nä)
- Stavrianos, L. S.: ”Balkan crisis and the Treaty of Berlin: 1878”, The Balkans Since 1453. New York: Holt, Rinehart and Winston, 1963. ISBN 0030096855 (englanniksi)
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Stavrianos
- ↑ Hannikainen s.302
- ↑ Rescript of Reform – Islahat Fermanı (koko julistus englanniksi)
- ↑ Estlander-Hietakari s.1220
- ↑ Stavrianos, European background
- 1 2 Zetterberg s. 737-739
- ↑ Geiß s.1-14[vanhentunut linkki]
- ↑ Volanen, Risto: Suomen synty ja kuohuva Eurooppa, s. 215. Otava, 2017. ISBN 978-951-1-31053-2
- 1 2 Balkan Crises (1870s) encyclopedia.com.
- 1 2 Hovi, Kalervo: Wienin kongressista ensimmäiseen maailmansotaan, s. 737. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY, 2006. ISBN 978-951-0-30602-4
- ↑ Volanen s. 215–216.
- 1 2 Volanen s. 216.
- ↑ Constantinople Conference history-maps.com.
- ↑ Volanen s. 217.
- 1 2 Hovi s. 738.
- ↑ Hovi s. 737–738.
- ↑ Volanen s. 218.
- ↑ Volanen s. 220.