Valko-Venäjän kansantasavalta

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Valko-Venäjän kansantasavalta
Беларуская Народная Рэспубліка
1918–1919
lippu vaakuna


Valko-Venäjä vuonna 1918.

Valtiomuoto tasavalta
Pääkaupunki Minsk · Vilna (1918 )
Hrodna (1918–1919)
Kielet valkovenäjä, venäjä
Valuutta rupla
Kansallislaulu Vajacki marš
Edeltäjä(t)  Neuvosto-Venäjä
Seuraaja(t) Liettualais-valkovenäläinen SNT
Puola Puola
Valko-Venäjän kansallislippu liehuu hallintorakennuksen tangossa Minskissä, talvella vuonna 1918.

Valko-Venäjän kansantasavalta (valkoven. Белару́ская Наро́дная Рэспу́бліка, Belaruskaja Narodnaja Respublika) oli lyhytikäinen itsenäinen valtio keskellä Eurooppaa. Itsenäisyysjulistuksen antaessaan Valko-Venäjän kansantasavallan alue kuului Saksan keisarikunnan etupiiriin (katso myös vasallivaltio).

Valko-Venäjän kansantasavalta julistautui itsenäiseksi 25. maaliskuuta 1918. Vuonna 1917 oli ennakoivasti muodostettu Valko-Venäjän kansallinen komitea. Komitean tehtävänä oli muodostaa valtiollisia instituutioita. Valko-Venäjän kansantasavalta oli itsenäisyysjulistuksen aikaan Saksan keisarikunnan armeijan miehittämä ja se kuului Brest-Litovskin rauhansopimuksen mukaan Saksan etupiiriin.

Valtiosta on käytetty suomen kielessä myös Valko-Venäjän kansallinen tasavalta, mikä olisi ehkä osuvampi nimitys, sillä myöhemmin sana kansantasavalta on värittynyt tarkoittamaan kommunististista diktatuuria. [1]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valko-Venäjän kansantasavallan ensimmäinen hallitus.

Monien muiden Euroopan kansojen tapaan myös valkovenäläisissä alkoi kansallinen herääminen 1800-luvun jälkipuoliskolla. Vuonna 1863, Puolan kapinan aikoihin, aatelismies Kastus Kalinouski kirjoitti kansallista kysymystä käsitteleviä pamfletteja. Vuonna 1905 alkoi ilmestyä aikakauslehti, joka ensimmäisenä keskittyi kansallisiin kysymyksiin.[2] Ajatusta Valko-Venäjän valtiollisesta itsenäisyydestä ei lausuttu julkisuudessa ennen vuotta 1914.[3]

Vuonna 1917 helmikuun vallankumouksen jälkeen perustettu kansallinen komitea pohti Valko-Venäjän tulevaisuutta ja valmisteli valtiollisten elimien muodostamista.[1] Valko-Venäjän tulevaisuuden malliksi esitettiin joko autonomiaa Venäjän vastikään keisarin vallasta vapautetun bolševikki-Venäjän yhteydessä tai täyttä itsenäisyyttä. Vaihtoehdoista päädyttiin jälkimmäiseen ja 21. helmikuuta 1918 neuvosto julisti itsensä ainoaksi lailliseksi Valko-Venäjän hallitukseksi ja täysi itsenäisyys julistettiin 25. maaliskuuta 1918. Neuvostossa arveltiin, että maata miehittäneet saksalaisjoukot auttaisivat vahvistamaan uutta valtioita, jonka olisi hyvä olla valmiina vastustamaan odotettavissa olevaa bolševikkihyökkäystä.[4] Valko-Venäjää miehittänyt Saksa suhtautui asiaan kaksijakoisesti, toisaalta torjuvasti, toisaalta uusi valtio nähtiin yhtenä Venäjää vastaan perustetuista puskurivaltioista. Saksan keisari Vilhelm II sai huhtikuussa 1918 kansalliselta komitealta sähkeen, jossa pyydettiin itsenäisyyden tunnustamista. Keisari ei kuitenkaan suostunut pyyntöön.[5]

Itsenäistymistä kaavaillutta komiteaa kannatettiin laajalti eri kansalaispiireissä. Komiteassa olivat edustettuina eri alueiden edustajat sekä poliittiset puolueet, kuten BSH (Valko-Venäjän sosialistinen liitto), BCD (Valko-Venäjän kristillisdemokraatit) sekä Bund (Liettuan, Puolan ja Venäjän juutalaisten yleinen työväenliitto). 1900-luvun alussa Valko-Venäjällä oli useita kuntia, joiden väestön enemmistö oli juutalaisia ja jiddišiä puhuttiin yleisesti.lähde?

Uuden valtion kannalta kohtalokkaat päätökset tehtiin Moskovassa. Bolsevikit eivät aluksi vastustaneet kansallista liikehdintää, mutta uutta Valko-Venäjän kansantasavaltaa he pitivät porvareiden juonena, jonka tarkoituksena oli erottaa Venäjä Valko-Venäjästä.[6] Osasyynä kansantasavallan tuhoon oli, että demokraattiset puolueet olivat heikosti organisoituneita ja poliittisesti hajanaisia. Maassa vaikutti myös yleisvenäläisiä porvaripuolueita, jotka suhtautuivat kansalliseen liikehdintään torjuvasti.[7][8]

Valtio lakkasi olemasta joulukuussa 1918, kun Neuvosto-Venäjän puna-armeija valtasi maan. Tämän jälkeen julistettiin Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta perustetuksi. Valko-Venäjän kommunistien vastustuksesta huolimatta sen itäisimmät osat liitettiin Venäjään. Helmikuussa 1919 julistettiin Liettualais-valkovenäläinen sosialistinen neuvostotasavalta (LitBel SSR). Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta vakiinnutettiin kesällä 1920.[9]

Toinen uudelle valtiolle vihamielinen voima oli vasta itsenäistynyt Puola. Puola oli ilmoittanut tavoitteekseen saada itselleen vuoden 1772 rajat. Tämä merkitsi sitä, että Puolan ja Neuvosto-Venäjän välille syttyi sota, jota käytiin etupäässä Valko-Venäjän alueella.[9] Valko-Venäjän kansantasavallan hallitus ei muodostanut yhtenäistä kantaa uuteen miehittäjään, vaan hajosi kiistelyn johdosta. Puolan joukot valtasivat Minskin, jota ne pitivät hallussaan heinäkuuhun 1920 saakka.[9] Sodan lopputuloksena oli, että Puolan haltuun jäi uuden valtion läntisimmät osat.lähde?

Lyhyen itsenäisyytensä aikana Valko-Venäjän kansantasavallan tunnustivat Saksalähde?, Itävalta, Viro, Latvia, Liettua, Suomi, Puola, Ukraina, Tšekkoslovakia, Armenia ja Turkki. Valtio ehti lähettää suurlähettilään Helsinkiin ja avata konsulaatin Tampereelle.[8]

Pakolaishallitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ivonka Survilla.

Itsenäisyyden menettämisen jälkeen Valko-Venäjän kansantasavallan hallitus siirtyi maanpakoon Liettuaan, aluksi Vilnaan ja sittemmin Hrodnaan. Vuonna 1919 se esiintyi Pariisin rauhanneuvotteluissa vaatien, että Puolaan liitettyjen alueiden valkovenäläisten oikeudet omaan kulttuuriin tunnustettaisiin. 11. marraskuuta 1920 se solmi Liettuan kanssa sopimuksen, jossa pyrittiin Valko-Venäjän vapauttamiseen. Sopimus jäi vaille käytännön merkitystä.lähde?


Tämän artikkelin tai sen osan neutraalius on kyseenalaistettu.
Asiasta keskustellaan keskustelusivulla. Voit auttaa Wikipediaa muokkaamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Mallineen saa poistaa vasta kun asiasta on saavutettu konsensus keskustelusivulla.

Useat kansantasavallan pakolaiset lähestyivät Saksan natsipuoluetta sen valtaannousun jälkeen. Pakolaishallituksen toinen presidentti Vasil Zaharka lähetti huhtikuussa 1939 Adolf Hitlerille muistion, jossa ilmaisi voimakkaan innostuksensa kansallissosialistien asiaan. Saman vuoden kesäkuussa kokoontuivat Valko-Venäjän pakolaiset Danzigissa ja perustivat Berliinin Valko-Venäjän luottotoimiston Florian Akinchitsin alaisuudessa. Monia tämän järjestön jäsenistä nousi hallintoasemiin saksalaisten miehittämällä Valko-Venäjällä.[10]

Toisen maailmansodan aikana pakolaishallitus antoi lausunnon, jossa se ilmoitti, että Saksan miehitysvallan perustama Valko-Venäjän keskusrada ei edusta valkovenäläisiä eikä sen kanssa saa tehdä yhteistyötä.lähde?

Pakolaishallitus toimii yhä ja se on ottanut yhdeksi tehtäväkseen toimia ulkomailla Aljaksandr Lukašenkan hallintoa vastustavan opposition äänitorvena. Pakolaishallitus pitää maan nykyhallintoa diktatuurina ja kansan etujen vastaisena hallituksena. Pakolaishallituksen johtajana on vuodesta 1997 lähtien toiminut Ivonka Survilla. [11].

Historiallinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Valko-Venäjän kansantasavallan itsenäisyys jäi hyvin lyhyeksi, sitä pidetään kuitenkin merkittävänä vaiheena maan valtiollisessa kehityksessä. Ilman itsenäisyysjulistusta Vladimir Leninin hallinto ei olisi perustanut kilpailevaa Valko-Venäjän neuvostotasavaltaa.[12]. Neuvostovallan ensimmäisinä vuosina maassa tapahtui merkittävää kansallisen kulttuurin kehitystä. Yleisvenäläiset puolueet olivat puolestaan pitäneet maata erottamattomana osana Venäjää. Neuvostoajan katsotaan olleen ikään kuin ponnahduslautana vuonna 1991 tapahtuneelle itsenäistymiselle. [11].

Valko-Venäjän oppositio on julistanut Valko-Venäjän kansantasavallan itsenäisyyspäivän ”vapauden päiväksi”. [11].

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Snyder, Timothy: The Reconstruction of Nations. 2003.
  • Ikonen, Susan: Valko-Venäjän neuvostoaika, Tuhon ja menestyksen tarinat. Artikkeli teoksessa ”Tuntematon Valko-Venäjä”, Arto Luukkanen (toim.) Edita, Helsinki 2009.
  • Niemeläinen, Jussi: Valko-Venäjä, haava Euroopan sydämessä. HS- kirjat, Livonia 2022. ISBN 978-952-365-065-7

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b Niemeläinen, J.: Valko-Venäjä, haava Euroopan sydämessä, 2022, s. 42
  2. ↑ Snyder 2003, s. 44–46.
  3. ↑ Snyder 2003, s. 54.
  4. ↑ Snyder 2003, s. 60.
  5. ↑ Ikonen 2009, s. 62.
  6. ↑ Ikonen 2009, s. 62–63.
  7. ↑ Ikonen 2009, s. 63
  8. ↑ a b Niemeläinen, J.: Valko-Venäjä, haava Euroopan sydämessä, 2022, s. 43
  9. ↑ a b c Ikonen 2009, s. 64.
  10. ↑ Belarusian Collaborators in World War II, Publication: Eurasia Daily Monitor Volume: 12 Issue: 42, 6.3.2015.
  11. ↑ a b c Niemeläinen, J.: Valko-Venäjä, haava Euroopan sydämessä, 2022, s. 44
  12. ↑ Ikonen 2009, s. 63–65.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Luukkanen, Arto (toim.): Tuntematon Valko-Venäjä. Kleio, Edita, Helsinki 2009, ISBN 978-951-37-5445-7
  • Snyder, Timothy: The Reconstruction of Nations. Poland, Ukraine, Lithuania, Belarus 1569–1999. Yale University Press, New Haven & London, USA, 2003 ISBN 978-0-300-10586-5
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valko-Venäjän_kansantasavalta&oldid=22275571”