Kornilovin kapina

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Kornilov upseeriensa kantamana heinäkuussa 1917.

Kornilovin kapina oli Venäjällä syyskuussa 1917 tehty sotilasvallankaappausyritys, joka oli osa Venäjän vallankumousta. Armeijan ylipäällikkönä toimineen kenraali Lavr Kornilovin tarkoituksena oli syöstä vallasta Aleksandr Kerenskin johtama Venäjän väliaikainen hallitus ja asettaa maahan sotilasdiktatuuri. Kapinayritys päättyi ilman taisteluja, kun johdostaan eristetyn armeijan joukot antautuivat Pietarin ulkopuolella bolševikien agitoinnin ansiosta. Tapahtuman aiheuttamat levottomuudet näkyivät kuitenkin erilaisina väkivaltaisuuksina myös muun muassa Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumouksessa syrjäytetyn keisari Nikolai II:n jälkeen valta oli Venäjällä siirtynyt Aleksandr Kerenskin johtamalle väliaikaiselle hallitukselle. Bolševikit olivat yrittäneet kaataa sen jo kuukautta aikaisemmin niin sanottujen Heinäkuun päivien aikana. Tämän jälkeen syntyneen kapinaliikkeen taustalla oli oikeistomielisten upseerien tyytymättömyys Venäjän sotamenestykseen ensimmäisessä maailmansodassa, josta taas bolševikit halusivat maan kokonaan irti, sekä maan syöksyminen lähes täydelliseen sisäiseen ja ulkopoliittiseen kaaokseen. He pelkäsivät myös bolševikien uutta vallankaappausyritystä.[1][2]

Aleksandr Kerenski.

Kapinayritys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vallankaappauksen sotilaalliset valmistelut alkoivat 20. elokuuta, kun ylipäällikkö Kornilov antoi käskyn siirtää joukkoja muun muassa Suomen suuriruhtinaskunnasta ja Ukrainasta lähemmäksi Pietaria. Syyskuun 1. päivänä hallituksen sotaministerille esitettiin suunnitelma kaupungin puolustuksesta vastaavan erillisen armeijan muodostamisesta. Toteutuessaan se olisi merkinnyt alueen sotilaallisen ja poliittisen vaikutusvallan keskittymistä ylipäällikkö Korniloville. Kaksi päivää myöhemmin hän vaati Pietarin alueen alistamista operatiivisesti ylipäällikön käskyvaltaan. Väliaikainen hallitus ilmoitti 6. syyskuuta hyväksyvänsä Kornilovin vaatimukset, mikä käytännössä tarkoitti sotilasdiktatuurin syntymistä Venäjälle. Tarkoituksena oli samalla aloittaa Pietarin miehitys, riisua varuskunnat aseista sekä hajottaa bolševikien neuvostot. Erillisen Pietarin armeijan nimellä muodostetun uuden armeijan ylipäälliköksi Kornilov nimitti kenraali Aleksander Krymovin.[3]

Krymov antoi 7. syyskuuta ensimmäisen päiväkäskynsä, jossa hän julisti Pietarin kaupungin ja kuvernementin, Kronstadtin linnoituksen, Vironmaan kuvernementin sekä Suomen suuriruhtinaskunnan piiritystilaan. Tämä tarkoitti, että aseiden hallussapito oli laitonta, lisäksi kokousten ja lakkojen järjestäminen oli ampumisen uhalla kielletty. Alueille tuli myös voimaan sensuuri ja ulkonaliikkumiskielto sekä mahdollisuus perustaa kenttäoikeuksia. Samana päivänä Kornilov esitti yliprokuraattori Vladimir Lvoville uudet vaatimuksensa, joiden mukaan Pietari oli julistettava sotatilaan, sotilaallinen ja poliittinen valta keskitettävä armeijan ylipäällikölle ja kaikkien ministerien Kerenskiä lukuun ottamatta erottava. Kornilov määräsi myös uusia joukkojensiirtoja kohti Pietaria.[3]

Syyskuun 8. päivänä Kerenski keskusteli tilanteesta Kornilovin kanssa sähkösanomien välityksellä, jonka jälkeen hän vangitutti yliprokuraattori Lvovin ja vaati hallitukselta rajoittamattomia valtuuksia kapinallisia vastaan toimimiseen. Valtuudet saatuaan Kerenski erotti vuorokautta myöhemmin Kornilovin armeijan ylipäällikön tehtävistä. Kriisi kuitenkin syveni seuraavana päivänä, kun rintamien ja armeijoiden komentajat ilmoittivat tukevansa Kornilovia.[3] Tämän jälkeen Kerenski pyysi tukea bolševikien ja muiden vasemmistolaisten muodostamalta Petrogradin neuvostolta. Nämä saivat oman punakaartinsa vahvistukseksi apujoukkoja Kronstadtin linnoituksesta, josta Pietariin purjehti 11. syyskuuta noin 3 000 neuvostolle uskollista matruusia.[4] Kenraali Krymovin joukkojen pyrkiessä kohti kaupungin keskustaa, punakaartien rautatietyöläiset puolestaan pysäyttivät sotilaskuljetusjunia ja paikalla olleet agitaattorit saivat joukkojen keskuudessa aikaan kieltäytymisiä ja karkaamisia. Myös tietoliikenneyhteydet katkaistiin, joten yksiköt eivät enää olleet komentajiensa hallinnassa. Asevoimien uudeksi ylipäälliköksi nimitettiin 12. syyskuuta Kerenski, jonka jälkeen kapinajohtajat pidätettiin ja kenraali Krymov ampui itsensä. Jo aiemmin vangitun Kornilovin antaman selityksen mukaan hänen tarkoituksenaan oli vain avata uusi rintama Pietariin saksalaisten mahdollisen hyökkäyksen torjumiseksi, kuten esikunnassa oli jo keväällä suunniteltu.[3]

Kapinallisten kukistamisen jälkeen väliaikaisen hallituksen ja neuvostojen välit alkoivat jälleen viilenemään. Hallitus päätti kuitenkin eräänlaisena hyvän tahdon eleenä vapauttaa kaksi vangittuna ollutta neuvostojen jäsentä, bolševikki Pavlo Dybenkon ja anarkisti Anatoli Železnjakovin, jotka molemmat suuntasivat Helsinkiin Suomen vallankumouskomitean johtajan Ivar Smilgan tueksi.[4] Kuukautta myöhemmin käynnistyi bolševikkien aloittama lokakuun vallankumous. Lokakuun vallankumouksen aattona "kornilovilaisuus" oli eri puolten propagandassa se, jolla vastapuoli pyrittiin leimaamaan pettureiksi.

Tapahtumat Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kornilovin kapinan aiheuttuma levottomuus heijastui myös eri puolille Suomea ja johti useisiin väkivaltaisuuksiin, joista suurimmat koettiin Viipurissa. Suuriruhtinaskunnan pääkaupungissa Helsingissä ei ollut Kornilovin tukijoita, mutta Helsingin neuvosto perusti yhdessä Itämeren laivastoa valvoneen Tsentrobaltin kanssa Suomen vallankumouskomitean. Se järjesti upseereille julkisen kuulustelun ja vaati kirjallista sitoumusta, etteivät he aio osallistua Kornilovin "vastavallankumouksellisena" pidettyyn toimintaan.[3] Komitea lähetti Helsingistä Pietariin kolme hävittäjää ja yhteensä 1 600 merisotilasta[4] sekä yritti lähettää vielä jalkaväkirykmentin ja kaksi tykkipatteria Viipurista. Vallankumouskomitean komisaarin saavuttua Viipuriin 11. syyskuuta, kieltäytyi kaupungissa olleen 42. erillisen armeijakunnan Kornilovia tukenut päällikkö kenraali V. A. Oranovski kuitenkaan tunnustamasta minkäänlaista "kansankomissaaria". Tämän jälkeen komissaari Sasov kutsui koolle Viipurin neuvoston, joka päätti vangita Oranovskin sekä viisi muuta upseeria. Heidät kuljetettiin Hotelli Belvederessa sijainneesta esikunnasta Vanhan raatihuoneen torin laidalle Viipurin päävartion arestitiloihin, jonka edustalla upseerit myöhemmin saman iltapäivän aikana ammuttiin ja ruumiit heitettiin viereiseen Linnasalmeen. Yhteensä kaupungissa surmattiin päivän aikana ilmeisesti jopa 20 korkea-arvoista upseeria. Tapaukset tunnetaan niin sanottuina Viipurin upseerisurmina.[3]

Helsingin ja Viipurin lisäksi vallankumouskomiteoita perustettiin sotilasvallankaappauksen vastavoimaksi ainakin Turussa ja Tampereella. Viimeksi mainitussa vangittiin yli 20 upseeria ja myös Turussa sekä Kotkassa nähtiin vangitsemisia, joiden kohteeksi joutuivat yleensä asemapaikkakuntiensa komendantit tai paikkakunnalle sijoitettujen yksikköjen päälliköt.[3] Helsingin Eteläsatamassa ammuttiin 13. syyskuuta taistelulaiva Petropavlovskin luutnantti ja kolme aliluutnattia, lisäksi Turun keskustassa Linnakadulla ammuttiin Itämeren laivaston Turun lentoaseman päällikkö.[4] Satakunnassa tapahtui kaksi upseerisurmaa, jotka tehtiin Tyrvään pappilassa ja Kokemäellä.[3] Suomen lisäksi levottomuuksia oli myös Tallinnassa.[4]

Tietokirjailija Robert Brantbergin mukaan C. G. E. Mannerheim tuki Kornilovin kapinahanketta.[5]

Koska Kornilovin kapina heikensi Venäjän väliaikaista hallitusta, se antoi 12. syyskuuta kirjeitse ”Kornilovin manifestina” tunnetun määräyksen, jolla joukko Suomen suuriruhtinaskuntaa koskeneita asioita siirrettiin toistaiseksi Venäjän hallitukselta Suomen senaatin päätösvaltaan. Tämä käskykirje itse asiassa antoi senaatille pääosiltaan ne valtaoikeudet, joihin toteutumattomalla Lex Tulenheimolla oli pyritty. Väliaikaiseksi tarkoitettua määräystä sovellettiin siihen saakka, kunnes Suomen uusi hallitusmuoto saatiin säädettyä 1919.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. 1917: Kornilov Affair Seventeen Moments in Soviet History. Viitattu 1.12.2014.
  2. The Kornilov Affair Alpha History. Viitattu 1.12.2014.
  3. a b c d e f g h Eerola, Jari: ”Viipurin upseerisurmat elokuussa 1917 osana Venäjän poliittista kehitystä” Helsingin yliopisto. Viitattu 1.12.2014.
  4. a b c d e Harjula, Mirko: Itämeri 1914-1921: Itämeren laivastot maailmansodassa sekä Venäjän vallankumouksissa, s. 63–64. Books on Demand 2010. ISBN 978-952-49838-3-9.
  5. Robert Brantberg: Mannerheim – Valkoinen kenraali 1914–1918 (tiivistelmä) Brantberg.fi. Viitattu 1.12.2014.
  6. Osmo Jussila: Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917, s. 100 teoksessa Suomen poliittinen historia 1809–1999 (Osmo Jussila, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi). WSOY, Helsinki 1999.