Kustaa Rovio

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kustaa Rovio miliisinä vuonna 1918.

Kustaa Adolf Simonpoika Rovio (vuoteen 1910 Gustav Ravelin, 23. tammikuuta 1887 Pietari, Venäjä21. huhtikuuta 1938 Neuvostoliitto)[1] oli pietarinsuomalainen vasemmistopoliitikko, joka oli mukana Suomen vanhassa työväenliikkeessä ja myöhemmin Neuvosto-Karjalan hallinnossa.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rovio syntyi Pietarissa Kuhmosta lähtöisin olevaan perheeseen. Hän työskenteli sorvarina Pietarin metallitehtaassa 1905–1907 ja liittyi vuoden 1905 lopulla Suomen Sosialidemokraattiseen Puolueeseen (SDP) ja Venäjän bolševikkeihin.[1]

Toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rovio karkotettiin poliittisista syistä Siperiaan vuosina 1907, 1910 ja 1914, joista kahdella ensimmäisellä kerralla hän onnistui pakenemaan Suomeen. Hän työskenteli vuoteen 1911 saakka tehdastyöläisenä Helsingissä. Vuodesta 1908 Rovio työskenteli erilaisissa poliittisissa tehtävissä muun muassa SDP:n agitaattorina ja vuosina 1913–1915 nuorisoliiton sihteerinä sekä toimitsijana ammattiliitossa.[1]

SDP:n voitettua eduskuntavaalit 1917 Rovio nimitettiin Helsingin apulaispoliisipäälliköksi huhtikuussa 1917. Poliisipäällikkö erosi protestiksi ja Roviosta tuli vt. poliisipäällikkö. Elo-syyskuussa 1917 hän piilotteli V. I. Leniniä omassa asunnossaan Hakaniementorin varrella ja välitti tälle päivän lehtiä ja tietoa tapahtumista Pietarista.[1] Lenin oli joutunut pakenemaan Suomeen ensimmäisen vallankumousyrityksensä epäonnistuttua. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Leninin tuntenut Rovio toimi SDP:n ja Venäjän uuden johtajan välisenä yhteysmiehenä. Hän erosi Helsingin miliisipäällikön tehtävistä tammikuussa 1918, jolloin hänen seuraajakseen tuli Edvard Nyqvist. Suomen sisällissodan aikana Rovio oli Suomen kansanvaltuuskunnan tulkkina Pietarissa.

Sisällissodan jälkeen Rovio työskenteli Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) tehtävissä. Häntä ei koskaan valittu SKP:n puoluejohtoon, mutta hän oli alkuvuosina sen tärkeä neuvonantaja ja yhdysmies SKP:n ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) välillä. Rovio toimi noin vuoden ajan (1919–1920) Neuvosto-Venäjällä Vapaus-lehden toimituksessa.[1]

Tammi-huhtikuussa 1919 Rovio osallistui ensimmäisille suomalaisille punaupseerikursseille Pietarissa ja toimi vuosina 1920–1926 komissaarina Pietarin kansainvälisessä punaupseerikoulussa, yleten kenraalimajuria vastaavaksi divisioonankomissaariksi asti. Vuonna 1920 Rovio komensi suomalaiset punaupseerioppilaat pidättämään SKP:n "revolverioppositiota" sekä kukistamaan Pietarin työläisten lakkoja. Hän osallstui Kronstadtin kapinan kukistamiseen vuonna 1921 ja toimi yhdysupseerina itäkarjalaisten kansannousua vastan vuonna 1922. Rovio siirtyi siviiliin vuoden 1926 lopulla.[1]

Joulukuussa 1927 Rovio nimitettiin Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston Leningradin osaston rehtoriksi. Heinäkuussa 1929 hän siirtyi NKP:n Karjalan aluekomitean johtoon eli Neuvosto-Karjalan puoluejohtajaksi.[1] Yleensä neuvostotasavalloissa puoluejohtajat olivat myös tasavaltojen todellisia johtajia, mutta Rovio toimi enemminkin pääministeri Edvard Gyllingin apulaisena ja tämän suomalaistamispolitiikan tukijana. Heidän tavoitteenaan oli taloudellisesti kehittynyt ja riippumaton Neuvosto-Karjala, jossa olisi puhuttu suomea.

Uran loppu ja teloitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1930-luvun puolivälissä Stalinin terrorin alkusoittona Rovion ja Gyllingin toiminta tuomittiin "nationalistiseksi sovinismiksi", mitä käytettiin suoranaisen etnisen puhdistuksen perusteena. Rovio syrjäytettiin asemistaan Karjalan puoluehallinnossa lokakuussa 1935, hieman Gyllingin jälkeen, ja hän siirtyi puolueinstituutin työntekijäksi Moskovaan. Vuonna 1937 NKVD kehitteli "Gyllingin-Rovion-jutuksi" kutsutun suomalaisten valtio- ja maanpetoksellisen salaliiton, johon vedoten sadoittain Karjalan hallinnossa toimineita suomalaisia vangittiin. Rovio pidätettiin 8. heinäkuuta 1937 ja ainoassa kuulustelussaan 13. maaliskuuta 1938 hän "tunnusti" kaikki syytökset. Hänet teloitettiin Kommunarkan teloituspaikalla 21. huhtikuuta välittömästi muutamia minuutteja kestäneen pikaoikeudenkäynnin jälkeen. Rovio rehabilitoitiin vuonna 1955.[1]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Salomaa, Markku: Rovio, Kustaa (1887 - 1938) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 1.11.2015.