Kuusisen klubin murhat

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kamenno-ostrovski prospekt 26–28

Kuusisen klubin murhilla tarkoitetaan kahdeksan Suomen kommunistisen puolueen (SKP) jäsenen murhaa 31. elokuuta 1920 Pietarissa osoitteessa Kamenno-ostrovski prospekt 26–28 sijainneella Kuusisen Klubilla.[1] Ammuttujen joukossa olivat muiden muassa SKP:n keskuskomitean jäsenet Väinö E. Jokinen ja Jukka Rahja. Lukuisia hyökkäykseen osallisuudesta epäiltyjä pidätettiin, mutta monet vapautettiin pian tai nämä saivat lyhyen rangaistuksen. Voitto Eloranta ja Elvira Willman-Eloranta teloitettiin murhista syytettyinä.

Hyökkäys alkoi Jukka Rahjan pidettyä juuri esitelmän neuvostojoukkojen perääntymisestä Varsovan rintamalla[1] ja ollessa tupakkatauolla. Hänet ammuttiin ensimmäisenä porrastasanteelle. Konttoristina toiminut Liisa Savolainen yritti soittaa puhelimella apua, mutta sai luodin niskaansa ja kuoli. Jukka Viitasaari yritti tehdä vastarintaa mutta sai luodin päähänsä, samoin kävi Tuomas Hyrskymurrolle. Ammunta lakkasi vasta kun ampujilta loppuivat panokset.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan päätyttyä Suomessa 1918 tuhansia hävinneeseen punakaartiin kuuluneita pakeni Venäjälle, lähinnä Pietariin. Entisen punakaartin johto alkoi viettää ylellistä elämää Pietarin parhaissa hotelleissa ja ravintoloissa, olihan heillä muun muassa miljoonien markkojen arvosta Suomen Pankista varastettua ulkomaanvaluuttaa. Venäjälle paenneiden suomalaiskommunistien rivijäsenten elämä oli köyhää, ja heidän arvostelunsa tukahdutettiin kommunistipuolueen johdon taholta muun muassa erottamalla arvostelijoita puolueesta. Puolueen sisälle muodostui oppositioryhmittymä (niin sanottu mauserioppositio[2]), joka päätti iskeä eli "poistaa johdon ja joukkueen välisen kuilun" avoimella hyökkäyksellä.

Paikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuusisen klubi sijaitsi Pietarin Kammeno-ostrovin katu 26-28:n[1] viidennen kerroksen huoneistossa 116. Klubi oli nimetty Otto Wille Kuusisen kunniaksi, koska helmikuussa 1920 oli tullut tieto, että Kuusinen olisi ammuttu Suomessa[3]. Sitä käytettiin suomalaisten kommunistien kokouspaikkana, kunnes se vuoden 1920 loppupuolella lakkautettiin ja siellä olleet Kuusisen kirjoittamat kirjat ja kaikki muistoesineet hävitettiin. Syynä oli Kuusisen maineen ryvettyminen keskuskomitean silmissä hänen ihmeteltyään klubin murhille julkisesti esitettyjä perustelu. Kuusinen oli tässä vaiheessa hengenvaarassa, sillä Eino Rahjan johtama SKP:n sotilasjärjestö oli päättänyt Kuusisen surmaamisesta.[4] Ylellinen talo on rakennettu 1910–1914 ja siinä asui lukuisia suomalaiskommunisteja.

Kuolleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hautakivi Mars-kentällä.

Kuolleita oli kahdeksan:[5]

Surmattujen lisäksi tappolistalla olivat Kullervo Manner, Eino Rahja, Yrjö Sirola ja Otto Wille Kuusinen, jotka eivät kuitenkaan olleet paikalla ja siten pelastuivat.[2]

Hyökkäyksessä haavoittui kymmenen henkilöä, heidän joukossaan K. M. Evä.

Ampujat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ampujina oli kuusi punaupseerikoulun oppilasta, johtajanaan Aku Paasi[1] (aikaisemmalta nimeltään August Pyy), ja joukossa oli myös Allan Hägglund. Ampujat kirjoittivat tekoaan perustelleen kirjeen ja antautuivat sen jälkeen miliisille vapaaehtoisesti[2]. Paasi teloitettiin heti. Kun Eino Rahja nosti metelin joidenkin lievistä tuomiosta, politbyroo määräsi uuden tutkimuksen.[2] Voitto Eloranta ja Elvira Willman-Eloranta teloitettiin kaksi vuotta myöhemmin[2]. Muut tuomittiin lieviin, 3–5 vuoden vankeusrangaistuksiin. Vankeuteen tuomitut siirrettiin kärsimään rangaistustaan Burjatian SNT:n alueelle.

Elorantojen poika Voitto I. Eloranta palasi myöhemmin Suomeen ja väitti muistelmissaan Poika vallankumouksen jaloissa (Otava 2000), että hänen vanhempansa olivat olleet syyttömiä. Silminnäkijöiden mukaan Voitto Eloranta oli kuitenkin ollut yksi pääasiallisia ampujia.[2] Murhakoplalaiset otettiin 1925 NKP:n jäseniksi SKP:n ankarasta vastustuksesta huolimatta. Tästä esitti puolueen keskuskomitea Kullervo Mannerin johdolla vastalauseensa, mutta asian lopulliset käänteet ovat jääneet hämäriksi. Syytökset suunnattiin edelleen Suomeen, Etsivään keskuspoliisiin, ja apuna olisi ollut Scotland Yard, mitä Lackman pitää naurettavana ajatuksena, vaikka ymmärtääkin syyn, sillä Englantia oli tuolloin pidetty Neuvostoliiton pahimpana vihollisena. Tapaus nousi esiin vielä 1930-luvulla Kuusisen ja Mannerin välien rikkouduttua. Manner käytti sitä hyväkseen Kuusista vastaan.[6]

Muistotilaisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolonuhrit haudattiin Pietarin Mars-kentälle 12. syyskuuta 1920.[2] Hautajaiset olivat valtavat, niihin osallistui liki 100 000 saattajaa. Muistotilaisuus pidettiin Uritskin torilla[2]. Virallinen selitys oli, että surmatyön tekijät olivat Saksan avustamia Suomen salaisen poliisin jäseniä, vaikka kyseessä siis oli Pietariin paenneiden entisen suomalaisen punakaartin pakolaisten sisäinen välienselvittely.[2]. Muistolaattaan kirjattiin siksi "Valkosuomalaisten murhaamat".

Muistojulkaisu Elokuun kommunaardit. Kommunaardien muistojulkaisu ilmestyi vasta vuosien kuluttua 1926,[2] ja koska aikaa oli kulunut, kirjoittajien muisti ei enää ollut tarkka, vaan tekstit olivat osin mielikuvituksen tuotetta.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Lackman, s. 106
  2. a b c d e f g h i j Lackman, s. 108
  3. Lackman, s. 239, viite 152
  4. Lackman, s. 111
  5. Lackman, s. 106–108
  6. Lackman, s. 110
  7. Lackman, s. 109