Punaupseerit

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Punaupseeri)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Punaupseeri Toivo Antikainen vuonna 1922.

Punaupseerit olivat 1920–1930-luvuilla Neuvostoliiton puna-armeijassa upseereiksi koulutettuja suomalaisia . He olivat pääasiassa Suomen sisällissodan seurauksena Neuvosto-Venäjälle siirtyneitä entisiä punakaartilaisia tai Venäjän vallankumoukseen osallistuneita suomalaisia, jotka saivat upseerikoulutuksen Pietarin kansainvälisessä punaupseerikoulussa.

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yli 1600 suomalaista entistä punakaartilaista koulutettiin alkuperäisenä tarkoituksenaan toteuttaa vallankumouksellista sotaa Suomessa. Koulutus oli osa Suomen kommunistisen puolueen ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen sekä puna-armeijan yhteistyötä. Punaupseerien joukkoon kuului myös kommunistiseen poliittiseen toimintaan koulutettuja henkilöitä.[1]

Punaupseerit osallistuivat pääosin Venäjän sisällissodan taisteluihin, joihin kuului myös suomalaisia vastaan käytyjen heimosotien taistelut. Stalinin vainoista selvinneitä punaupseereita taisteli myös toisessa maailmansodassa ja lisäksi heitä osallistui muun muassa Espanjan sisällissotaan.[2] Suomalaisista punaupseereista alle kolmesataa palasi Suomeen, missä he joutuivat vähintään kuulusteluihin ja osa sai tuomion maanpetoksellisesta toiminnasta.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

V.I. Lenin antoi käskyn ensimmäisesta punaupseerikurssista 14. lokakuuta 1918. Marraskuussa käynnistyneen komentajakurssin koulutusta johti virolainen keisarillisen armeijan entinen kapteeni Aleksander Inno (1886–1938), poliittisena upseerina eli komissaarina toimi Eino Rahja,[3] sekä kurssin opetusvastaavana professori Pjotr Ivanovitš Izmestjev. Punaupseerikoulu perustettiin Pietarin Vasilinsaarelle entisen kadettikoulun tiloihin.lähde?

Ensimmäiset 93 kurssilaista saapuivat 20. marraskuuta 1918 ja heidän opetuksensa alkoi 9. joulukuuta. Kurssilaiset jaettiin kolmeen jalkaväkikomppaniaan, konekiväärikomppaniaan, pioneerikomppaniaan ja tykkipatteriin. Pikakurssin kestoksi oli suunniteltu yhdeksää kuukautta, mutta ensimmäiset komentajat valmistuivat jo 25. huhtikuuta 1919 suoraan rintamalle lähetettäviksi. Tavanomainen kurssi olisi kestänyt jalkaväkilinjoilla kolme vuotta ja tykistö- ja pioneerilinjoilla neljä vuotta. Monet suomalaisista palasivat myöhemmin täydentämään opintojaan.lähde? Seuraava maalis–marraskuussa 1919 pidetty kurssi kesti ilmoitettujen alku- ja loppupäivien perusteella 235 päivää eli käytännössä noin 6 kuukautta. Koulutus tähtäsi käytännöllisiin taistelutaitoihin, mutta siihen sisältyi luokkaopetuksena myös muun muassa aseoppia, linnoitusoppia, taktiikkaa sekä venäjän kieltä. Opetus tulkittiin suomeksi.[3]

Vuonna 1919 kurssille perustettiin myös venäläinen osasto ja syyskuussa 1920 se laajennettiin 1. jalkaväkikouluksi. Toukokuussa 1921 Pietarissa perustettiin Kansainvälinen sotakoulu ja 1923 siitä tuli 3. yhdistetty kansainvälinen päällystökoulu. Esimerkiksi 8. elokuuta 1925 kansainvälisestä sotakoulusta valmistui 115 upseeria, joista 52 oli suomalaisia ja loput virolaisia ja korealaisia.lähde? Suomen ulkoministeriön esitettyä nootteja Neuvostoliiton ulkoasiain kansankomissariaatille koulu lakkautettiin vallankumouksellisen sotaneuvoston päätöksellä syksyllä 1926, koska se oli ristiriidassa Tarton rauhansopimuksen sekä 1922 solmitun Suomen ja Neuvostoliiton rajarauhasopimuksen kanssa. Koulun lakkauttamisen jälkeen suomalaisten kursanttien eli kurssilaisten koulutus jatkui E. M. Skljanskille nimetyssä Leningradin 1. jalkaväkikoulussa ja Leningradin 1. tykistökoulussa, joka edellisestä poiketen oli täysin venäjänkielinen oppilaitos.lähde?

Monet suomalaiset punaupseerit kuolivat Stalinin vainoissa 1930-luvulla.[4] Hengissä selvinneistä korkeimmaille puna-armeijassa ylenneitä olivat kenraalieversti Wladimir Gröndahl, kenraalimajurit Akseli Anttila, Eyolf Mattsson, Eemeli Toikka, Toivo Tommola. Kenraalikuntaan kuului myös Aleksi Tuorila. Everstiksi ylenivät Hjalmar Front ja Toivo Vähä sekä majuriksi Valter Valli. Muita tunnettuja punaupseereita olivat muun muassa Toivo Antikainen, Tuure Lehén, Frans Myyryläinen, Heikki Repo ja Eero A. Wuori.[5][6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa 1936–1939. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-324-6.
  • Kotonen, Tommi: Vallankumouksen eturintamassa – Punaupseeri Vilho Rosendahlin elämäkerta. Ennen ja nyt, 2012, nro 1/2012 Koulutuspolitiikkaa ja poliittista koulutusta. Artikkelin verkkoversio.
  • Lackman, Matti: Jääkärimuistelmia. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13498-1.
  • Lahti-Argutina, Eila: Olimme joukko vieras vaan : venäjänsuomalaiset vainonuhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2001. ISBN 951-9266-72-0.
  • Nevalainen, Pekka: Punaisen myrskyn suomalaiset: suomalaisten paot ja paluumuutot idästä 1917-1939. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. ISBN 951-746-269-7.
  • Salomaa, Markku: Punaupseeri ja kalterikommunisti Eero A. Wuori : KGB:n yhdysmies Urho Kekkosen sisäpiirissä noottikriisin aikana. Sotilasaikakauslehti, 2013, 88. vsk, nro 4, s. 16-21. Upseeriliitto.
  • Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Helsinki: Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
  • Salomaa, Markku: Punaupseerit: SKP:n ja puna-armeijan sotilaallinen yhteistoiminta kansalaissodasta talvisotaan 1918-1940. Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Porvoo: WSOY, 1992. ISBN 951-0-17445-9.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Salomaa 1992
  2. Juusela, Jyrki: Suomalaiset Espanjan sisällissodassa 1936–1939. Jyväskylä: Atena, 2003. ISBN 951-796-324-6.
  3. a b c Kotonen 2012
  4. Lahti-Argutina 2001
  5. Salomaa 2013
  6. Lackman 1994, 65

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]