Akseli Anttila

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Akseli Anttila
kenraalimajuri
Anttila.JPG
Syntynyt 26. maaliskuuta 1897
Ruovesi
Kuollut 11. maaliskuuta 1953 (55 vuotta)
Moskova
Joukko-osasto Red flag.svg punakaarti (1917–1918)
Neuvostoliiton lippu puna-armeija (1919–1936, 1938–1945)
Espanjan lippu 1931–1938 Espanjan tasavaltalaisarmeija (1936–1938)
Red flag.svg Suomen kansanarmeija (1939–1940)
Osanotto
taisteluihin
Suomen sisällissota, Venäjän sisällissota, heimosodat, Espanjan sisällissota, toinen maailmansota

Akseli Anttila (ven. А́ксель Моисее́вич А́нтилла, 26. maaliskuuta 1897 Ruovesi - 11. maaliskuuta 1953 Moskova[1]) oli suomalainen Neuvostoliiton puna-armeijassa palvellut kenraali. Vuonna 1918 hän osallistui Suomen sisällissotaan ja pakeni sen päätyttyä Neuvosto-Venäjälle. Anttila suoritti aluksi upseerikurssin Pietarissa ja onnistui myöhemmin pääsemään Frunzen sotilasakatemiaan yhtenä harvoista suomalaisupseereista. Hän toimi sotilasneuvonantajana Espanjan sisällissodassa ja osallistui kenraalina toiseen maailmansotaan, jossa Anttila Suomen rintamien lisäksi johti joukkoja muun muassa Berliinin taistelussa 1945. Talvisodan aikana Anttila valittiin Terijoen hallituksen puolustusministeriksi ja hän komensi myös sen alaisena toiminutta Suomen kansanarmeijaa.

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Akseli Anttila syntyi Ruovedellä entisen kruununtorpparin yhdeksänlapsieen perheeseen. Hän kävi neljä luokkaa kansakoulua ja sen jälkeen vielä Vilppulan maamieskoulun, josta Anttila valmistui 1916. Anttila teki erilaisia hanttihommia, kunnes pääsi vuonna 1917 Valtionrautateiden palvelukseen ylimääräiseksi asemamieheksi. Saman vuoden syyskuussa hän liittyi Vilppulan punakaartiin. Tammikuussa 1918 syttyneeseen sisällissotaan Anttila osallistui lähettinä Vilppulan rintamalla. Varsinaisissa taisteluissa hän ei kuitenkaan ollut mukana, vaikka joutuikin itse tulituksen kohteeksi ainakin Mäntässä ja Kuorevedellä. Tampereen taistelun jälkeen Anttila antautui valkoisille huhtikuun alussa Pispalassa, mutta onnistui välttämään teloituksen. Vilppulan suojeluskunta vaati hänelle kuolemantuomiota, mutta valtiorikosoikeus päätyi vain 10 vuoden kuritushuonerangaistukseen, kun Anttila osoitti heidän mielestään riittävää katumusta.[1] Myös Vilppulan seurakunta antoi hänestä myönteisen lausunnon.[2] Anttila kuitenkin karkasi Kalevankankaan vankileiriltä jo elokuussa ja onnistui pääsemään Pietarsaareen, josta hän siirtyi veneellä Ruotsin puolelle Uumajaan.[1]

Neuvostoupseerina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa Anttila työskenteli metsä- ja sahatöissä, kunnes matkusti vuonna 1919 Pietariin. Hän liittyi kaupungissa toimineeseen Suomen Kommunistiseen Puolueeseen, joka komensi Anttilan Pietarin kansainvälisen punaupseerikoulun nelivuotiselle suomalaiselle kurssille. Loka–marraskuussa 1919 hän osallistui muiden kurssilaisten joukossa Venäjän sisällissodan taisteluihin Pulkkalassa. Lisäksi hän oli mukana kukistamassa Kronstadtin kapinaa maaliskuussa 1921. Seuraavana talvena Anttila osallistui ns. Kiimasjärven retkelle Toivo Antikaisen johtaman kurssilaispataljoonan tiedustelujoukkueen johtajana. Tammikuun lopulla hän haavoittui lievästi suomalaisia heimosotureita vastaan käydyssä Pääkönniemen taistelussa.[1]

Valmistumisensa jälkeen Anttila jäi kansainvälisen punaupseerikoulun opetusupseeriksi ja onnistui vuonna 1930 pääsemään Moskovassa toimineeseen Frunzen sotilasakatemiaan. Kolmivuotisen kurssin päätyttyä hän palveli 1933–1935 Karjalan erillisen prikaatin esikunnassa ja 1935–1936 Moskovan sotilaspiirissä. Vuodet 1936–1938 Anttila oli Espanjassa tasavaltaisarmeijan sotilasneuvonantajana. Hän palveli everstin arvoisena panssarikenraali Dimitri Pavlovin esikunnassa Madridin rintamalla ja osallistui myös itse taisteluihin. Käsivarteensa haavoittunut Anttila ylennettiin prikaatinkenraalia vastanneeseen prikaatinkomentajan arvoon ja hän sai ansioistaan myös Leninin kunniamerkin.[1]

Toinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anttila jatkoi palvelustaan Moskovassa ja juuri ennen talvisodan syttymistä hänet ylennettiin divisioonankomentajaksi, mikä vastasi kenraalimajurin arvoa. Lokakuussa 1939 Anttila osallistui Suomen kansanarmeijan kokoamiseen ja myöhemmin talvisodan aikana hän toimi sen komentajana. Lisäksi Anttila nimitettiin ns. Terijoen hallituksen puolustusministeriksi. Talvisodan jälkeen hän perusti kansanarmeijan pohjalta Karjalan kannakselle sijoitetun 71. divisioonan. Kesäkuussa 1940 puna-armeija otti jälleen käyttöön kenraalinarvot ja Anttila ylennettiin ensimmäisten joukossa kenraalimajuriksi. Vuosina 1941–1942 hän toimi armeijankomentajan apulaisena länsirintamalla ja oli myöhemmin komennettuna Suomen vastaiselle Karjalan rintamalle vuoteen 1944 saakka. Syyskuussa 1944 Anttila palasi länsirintamalle, jossa hän osallistui marsalkka Georgi Žukovin armeijaryhmän rintamakomentajana Berliinin taisteluun huhti–toukokuussa 1945. Natsi-Saksan antautumisen jälkeen hän erosi vakinaisesta palveluksesta lokakuussa 1945. Viralliseksi syyksi Anttila ilmoitti terveydelliset syyt, mutta eron taustalla oli myös kyllästyminen puna-armeijan kenraalikunnan sisäiseen valtataisteluun.[1]

Kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anttila vietti loppuelämänsä Neuvostoliitossa ja kuoli Moskovassa vuonna 1953, vain viikko Stalinin kuoleman jälkeen.[1] Hänet on haudattu Moskovaan.[2]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anttila, Hannu & Kaarnakari, Ville: Akseli Anttila: ”Torpparin pojasta punakenraaliksi”. Helsinki: Books on Demand, 2015. ISBN 978-952-33007-0-5.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g Salomaa, Markku: Anttila, Akseli (1897–1953) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 2.9.1998. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 12.8.2016.
  2. a b Vilppulasta puna-armeijan kenraaliksi 16.11.2015. KMV-lehti. Viitattu 12.8.2016.