Johan Laidoner

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Johan Laidoner

Johan Laidoner (12. helmikuuta 1884, Viiratsi13. maaliskuuta 1953, Vladimir) oli Viron itsenäisyystaistelun sotilaallinen johtaja 1919–1920 sekä Viron puolustusvoimien komentaja vuoteen 1940 saakka, jolloin Viron tasavalta muuttui sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja osaksi Neuvostoliittoa.[1]

Lapsuus ja sotilasuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laidonerin isä oli Jaak Laidoner, (1854–1911) oli renkinä maaseudulla ja hänen äitinsä Mari os. Saarsen, (1851–1938). Hänellä oli kolme nuorempaa veljeä. Hän kävi koulua Viiratsissa ja pääsi sieltä vuonna 1900. Koska hänen vanhempansa olivat köyhiä hän ei voinut opiskella pidemmälle vaan liittyi Venäjän armejaan vapaaehtoisena. Hän palveli Kaunaksessa jalkaväkijoukuissa vuosina 1901–1902 josta jatkoi Vilnan jalkaväen miinakouluun jossa oli vuodet 1902–1905. Hän valmistui sieltä luokkansa parhaana huhtikuussa 1905 ja ylennettiin aliluutnantiksi ja hänet laitettiin 13. Yerevan Grenadier-rykmenttiin joka oli Georgiassa Manglisin kaupungissa noin 50 kilometrin päässä Tbilisistä. Vuonna 1908 hänet ylennettiin luutnantiksi. Laidoner oli vuosina 1909–1912 Pietarissa Keisarillisessa Nikolain sotilasakatemissa josta valmistui hyvin arvosanoin.[1]

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1911 hän avioitui Pietarissa puolalaisen Maria Kruszewskan, (1888–1978), kanssa. Hän oli tavannut tämän aiemmin Vilnassa ollessaan. Vuonna 1913 heille syntyi poika, joka kuitenkin kuoli 1928. Sen jälkeen he adoptoivat Maria Laidonerin veljenpoijan Aleksei Kruszewskin (1913–1941).[1]

Uran 1912–1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laidoner ylennettiin vuonna 1912 kapteeniksi ja lähetettiin takaisin rykmenttiinsä. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin yleishenkilökuntaan ja lähetettiin vuodeksi palvelemaan 1. Kaukasuksen kivääri-rykmentin päällikkönä. Laidoner oli ensimmäisessä maailmansodassa Kaukasuksella 1914–1917, tänä aikana hänet ylennettiin kapteenista everstiluutnantiksi vuonna 1916.[1]

Joulukuusta 1917 helmikuuhun 1918, everstiluutnantti Laidoner oli Venäjän armeijan virolaisten kansallisten yksiköiden päällikön 1. Viron osaston komentaja. Ennen saksalaisen miehityksen alkua Laidoner erosi divisioonan komentajasta ja lähti Venäjälle.[1]

Loppuvuodesta 1918 Laidoner palasi Viroon ja Viron väliaikainen hallitus nimesi 23. joulukuuta Viron armeijan päälliköksi. Laidoner johti Viron armeijaa puolustusvoimien komentajana vapausodassa. Vuonna 1919 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Hän erosi ylipäällikkönä itsenäisyyden sodan päättymisen jälkeen maaliskuussa 1920, ja hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi ennen eläkkeelle siirtymistä.[1]

Vuodesta 1920 vuoteen 1929 Laidoner oli Riigikogun kolmessa ensimmäisessä kokoonpanossa edustajana (Viron parlamentin edustaja). Hän oli parlamentin myös ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja.[1]

Kun kommunistit yrittivät kaataa hallitusta 1. joulukuuta 1924, hallitus julisti sodan sodan ja pyysi Laidoneria jatkamaan työtään asevoimien komentajana. Kun sotatilanne oli väistyi vuoden 1925 alkupuolella, Johan Laidoner lähti asepalveluksesta taas kerran.[1]

Vuosina 1922–1929 Laidoner oli Viron valtuuskunnan jäsen Kansainliiton yleiskokouksissa. Vuonna 1925 hän toimi Kansainliiton erityisoperaation Irakissa, jonka tehtävänä oli tutkia väitteitä joiden mukaan Turkki olisi karkottanut kristittyjä Mosulin alueella. Laidonerin erityiskomitean raportilla oli tärkeä rooli rajan vetämisessä Turkin ja Irakin välille. Vuosina 1932–1934 Laidoner edusti Viroa Kansainliiton kansainvälisessä aseistariisuntakokouksessa ja hänet valittiin konferenssin armeijan komitean varapuheenjohtajaksi.[1]

Viron valtionvanhin (viroksi riigivanem) Konstantin Päts ilmoitti 12. maaliskuuta 1934 sotatilalain ja kutsui päällikkö Laidonerin jälleen asevoimien komentajaksi.[1]

Karkoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Neuvostoliitto kesäkuussa 1940 miehitti Viron ja muut Baltian maat. Johan Laidoner ja hänen vaimonsa kyyditettiin 19. heinäkuuta 1940 Penzaan kaupunkiin Venäjälle, jossa he olivat pakkosiirrettyinä siihen asti kun sota Saksan kanssa kesäkuussa 1941 alkoi. Sitten heidät vangittiin ja pidätettiin, ja he olivat Kirovissa, Ivanovossa ja Moskova "kunniavankeina" yhdessä Konstantin Pätsin ja joidenkin muiden latvialaisten, liettualaisten ja puolalaisten valtiomiesten kanssa. Vuonna 1952 Laidoner tuomittiin 25 vuoden vankeuteen Neuvostoliiton valtion turvallisuusministeriön erityistuomioistuimessa. Hänet lähetettiin Vladimirin vankilaan, jossa hän kuoli 13. maaliskuuta 1953. Hänen jäänöksiään ei ole löydetty, mutta hänet on tiettävästi haudattu vankilan hautausmaalle, jonne laitettiin 1990-luvulla muistolaatta.[1]

Vuonna 2001 Tallinnan itäpuolelle Viimsiin perustettiin Johan Laidoneriin keskittynyt museo.[2]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Turtola, Martti: Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939–1940. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22737-3.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k General Johan Laidoner Estonian War Museum. Viitattu 26.02.2018.
  2. Introduction - Estonian War Museum Estonian War Museum. Viitattu 26.02.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]