Johan Laidoner

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Johan Laidoner

Johan Laidoner (12. helmikuuta 1884, Viiratsi13. maaliskuuta 1953, Vladimir) oli Viron itsenäisyystaistelun sotilaallinen johtaja 1919–1920 sekä Viron puolustusvoimien komentaja vuoteen 1940 saakka, jolloin Viron tasavalta muuttui sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja osaksi Neuvostoliittoa.[1]

Lapsuus ja sotilasuran alku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laidonerin isä oli Jaak Laidoner (1854–1911) oli renkinä maaseudulla, ja hänen äitinsä oli Mari o.s. Saarsen (1851–1938). Hänellä oli kolme nuorempaa veljeä. Hän kävi koulua Viiratsissa ja pääsi sieltä vuonna 1900. Koska hänen vanhempansa olivat köyhiä, hän ei voinut opiskella enempää vaan liittyi Venäjän armejaan vapaaehtoisena. Hän palveli Kaunasissa jalkaväkijoukoissa vuosina 1901–1902, josta jatkoi Vilnan jalkaväen miinakouluun vuosiksi 1902–1905. Hän valmistui sieltä luokkansa parhaana huhtikuussa 1905 ja ylennettiin aliluutnantiksi. Hänet määrättiin 13. Yerevan Grenadier-rykmenttiin joka oli Georgiassa Manglisin kaupungissa noin 50 kilometrin päässä Tbilisistä. Vuonna 1908 hänet ylennettiin luutnantiksi. Laidoner oli vuosina 1909–1912 Pietarissa Keisarillisessa Nikolain sotilasakatemissa josta valmistui hyvin arvosanoin.[1]

Avioliitto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1911 hän avioitui Pietarissa puolalaisen Maria Kruszewskan, (1888–1978), kanssa. Hän oli tavannut tämän aiemmin Vilnassa ollessaan. Vuonna 1913 heille syntyi poika, joka kuitenkin kuoli 1928. Sen jälkeen he adoptoivat Maria Laidonerin veljenpoijan Aleksei Kruszewskin (1913–1941).[1]

Uran 1912–1940[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laidoner ylennettiin vuonna 1912 kapteeniksi ja lähetettiin takaisin rykmenttiinsä. Seuraavana vuonna hänet nimitettiin yleishenkilökuntaan ja lähetettiin vuodeksi palvelemaan 1. Kaukasuksen kivääri-rykmentin päällikkönä. Laidoner oli ensimmäisessä maailmansodassa Kaukasuksella 1914–1917, jona aikana hänet ylennettiin kapteenista everstiluutnantiksi vuonna 1916.[1]

Joulukuusta 1917 helmikuuhun 1918, everstiluutnantti Laidoner oli Venäjän armeijan virolaisten kansallisten yksiköiden päällikön 1. Viron osaston komentaja. Ennen saksalaismiehityksen alkua Laidoner erosi divisioonan komentajuudesta ja lähti Venäjälle.[1]

Loppuvuodesta 1918 Laidoner palasi Viroon. Maan väliaikainen hallitus nimitti hänet 23. joulukuuta Viron armeijan päälliköksi. Laidoner johti Viron armeijaavapausodassa puolustusvoimien komentajana. Vuonna 1919 hänet ylennettiin kenraalimajuriksi. Hän erosi ylipäällikkyydestä itsenäisyyssodan päätyttyä maaliskuussa 1920. Ennen eläkkeelle siirtymistään hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi.[1]

Vuodesta 1920 vuoteen 1929 Laidoner oli kansanedustajana Riigikogussa (Viron parlamentti). Hän oli myös parlamentin ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja.[1]

Kun kommunistit yrittivät vallankaappausta 1. joulukuuta 1924, hallitus julisti poikkeustilan ja pyysi Laidoneria jatkamaan työtään asevoimien komentajana. Kun tilanne rauhoittui vuoden 1925 alkupuolella, Johan Laidoner erosi asepalveluksesta uudelleen.[1]

Vuosina 1922–1929 Laidoner oli Viron valtuuskunnan jäsen Kansainliiton yleiskokouksissa. Vuonna 1925 hän toimi Kansainliiton erityisoperaation Irakissa, jonka tehtävänä oli tutkia väitteitä joiden mukaan Turkki olisi karkottanut kristittyjä Mosulin alueella. Laidonerin erityiskomitean raportilla oli tärkeä rooli rajanvedossa Turkin ja Irakin välille. Vuosina 1932–1934 Laidoner edusti Viroa Kansainliiton kansainvälisessä aseistariisuntakokouksessa ja hänet valittiin konferenssin armeijan komitean varapuheenjohtajaksi.[1]

Viron valtionvanhin (vir. riigivanem) Konstantin Päts julisti 12. maaliskuuta 1934 poikkeustilan ja kutsui päällikkö Laidonerin jälleen asevoimien komentajaksi.[1]

Karkoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Neuvostoliitto kesäkuussa 1940 miehitti Viron ja muut Baltian maat. Johan Laidoner ja hänen vaimonsa kyyditettiin 19. heinäkuuta 1940 Penzaan kaupunkiin Venäjälle, jossa he olivat pakkosiirrettyinä siihen asti kun sota Saksan kanssa kesäkuussa 1941 alkoi. Sitten heidät vangittiin ja pidätettiin, ja he olivat Kirovissa, Ivanovossa ja Moskova "kunniavankeina" yhdessä Konstantin Pätsin ja joidenkin muiden latvialaisten, liettualaisten ja puolalaisten valtiomiesten kanssa. Vuonna 1952 Laidoner tuomittiin 25 vuoden vankeuteen Neuvostoliiton valtion turvallisuusministeriön erityistuomioistuimessa. Hänet lähetettiin Vladimirin vankilaan, jossa hän kuoli 13. maaliskuuta 1953. Hänen jäänöksiään ei ole löydetty, mutta hänet on tiettävästi haudattu vankilan hautausmaalle, jonne laitettiin 1990-luvulla muistolaatta.[1]

Vuonna 2001 Tallinnan itäpuolelle Viimsiin perustettiin Johan Laidoneriin keskittynyt museo.[2]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Turtola, Martti: Kenraali Johan Laidoner ja Viron tasavallan tuho 1939–1940. Otava, 2008. ISBN 978-951-1-22737-3.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h i j k General Johan Laidoner Estonian War Museum. Viitattu 26.02.2018.
  2. Introduction - Estonian War Museum Estonian War Museum. Viitattu 26.02.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]