Matti Paasivuori

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Matti Paasivuori
Matti Paasivuori.jpg
Suomen sosiaaliministeri
Tannerin hallitus
15.11.1927–17.12.1927
Edeltäjä Johan Helo
Seuraaja Kalle Lohi
Salkuton ministeri
Tannerin hallitus
13.12.1926–15.11.1927
Edeltäjä
Seuraaja
Kansanedustaja
22.5.1907–31.8.1936
Tiedot
Syntynyt 6. toukokuuta 1866
Ilmajoki
Kuollut 16. kesäkuuta 1937 (71 vuotta)
Helsinki
Puolue SDP

Matti Paasivuori (vuoteen 1906 Hälleberg, ent. Hällberg, 6. toukokuuta 1866 Ilmajoki16. kesäkuuta 1937 Helsinki) oli suomalainen kirvesmies, ammattiyhdistysjohtaja ja poliitikko, joka loi uransa työväenliikkeessä. Paasivuori oli sekä Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen että Suomen Ammattijärjestön puheenjohtajana kolmesti 1910–1920-luvuilla.[1] Hän toimi ministerinä 1926–1927.[2]

Matti Paasivuoren poika Arvo Paasivuori ja tämän vaimo Tyyne Paasivuori olivat myös SDP:n kansanedustajia.

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Matti Hällberg syntyi Ilmajoella itsellisen poikana ja joutui ansiotyöhön jo yhdeksänvuotiaana. Hän työskenteli tilapäistöissä – muun muassa halonhakkaajana, uittotöissä ja ajurina – eri puolilla maata, kunnes muutti Helsinkiin vuonna 1887 ja ryhtyi harjoittamaan kirvesmiehen ammattia. Hän oli nuoruudestaan asti mukana ammattiyhdistysliikkeessä ja mukana perustamassa Helsingin kirvesmiesten ensimmäistä ammattiyhdistystä. Ay-liikkeen kautta Hällberg myös tuli politiikkaan toimiessaan vuosina 1904–1906 Helsingin paikallisen ammattijärjestön sihteerinä.[3] Kun vuoden 1905 suurlakon aikana kansankokous valitsi Helsingin Rautatientorilla maalle uuden senaatin, hänen nimensä oli senaattorilistalla.[4] Tätä senaattia ei kuitenkaan koskaan nimitetty. Vuonna 1906 Hällberg suomensi nimensä Paasivuoreksi.

Hän toimi eduskunnassa SDP:n edustajana vuosina 1907–1936[1], yhtäjaksoisesti ensimmäisistä eduskuntavaaleista lähes kuolemaansa asti. Paasivuori oli jo ennen Suomen sisällissotaa kahdesti SDP:n puheenjohtajana, 1909–1911 sekä 1913–1917. Välissä hän oli 1911–1912 SAJ:n puheenjohtajana, jonka perustajajäseniin kuului.

Paasivuori pysytteli koko uransa ajan puolueen sisäisten suuntariitojen ulkopuolella ja sopi hyvin kokoavaksi puheenjohtajaksi, sillä hän korosti radikaaliutta joukkojen suuntaan, mutta painotti samanaikaisesti laillisuutta työväenliikkeen toiminnassa. Hänelle läheisiä aiheita olivat eritysesti sosiaali- ja työsuojelulainsäädäntö.[3]

Keväällä 1917 nimitetyssä Tokoin senaatissa Paasivuori oli kauppa- ja teollisuustoimituskunnan apulaispäällikkönä. Hän oli Tokoin ohella ainoa senaattori, jolla ei ollut korkeampaa koulutusta. Paasivuori jättäytyi sivuun työväenliikkeen radikalisoitumisesta ja sisällissodan tapahtumista.[3] Sodan jälkeen hän oli ainoa SDP:n edustaja, jonka sallittiin toimia uudelleenkokoontuneessa niin kutsutussa tynkäeduskunnassa[5]. Siellä hän pyrki arvostelemaan porvarillisia puolueita osasyyllisyydestä sotaan johtaneessa kehityksessä sekä tuomaan esille sodan häviäjien epäoikeudenmukaista kohtelua ja vankileirien epäinhimillisiä oloja.[3]

Kun sosiaalidemokraattinen työväenliike järjestäytyi uudelleen sisällissodan jälkeen, Paasivuori palasi johtopaikoille sekä Suomen Sosialidemokraatti -lehden toimittajaksi. Aluksi hänet nimitettiin uudelleen SAJ:n puheenjohtajaksi vuosien 1918–1920 ajaksi. Kommunistien saatua enemmistön järjestön johdossa Paasivuori joutui väistymään, mutta pyrki jatkamaan yhteistyötä myös laitavasemmiston kanssa. Tämän vuoksi hän kuului harvoihin tuon ajan sosiaalidemokraattien johtajiin, joita myös kommunistit arvostivat. Se mahdollisti hänen paluunsa vielä kerran SAJ:n johtoon vuosiksi 1926–1929, vaikka kommunisteilla oli enemmistö edustajakokouksessa. Paasivuori jätti paikan vasta kun kaikki sosiaalidemokraatit irtautuivat järjestöstä vuoden 1929 syksyllä.[3]

Samanaikaisesti Paasivuori sai kolmannen kerran vastuulleen myös SDP:n johdon, kun puolueen sisäisen vasemmisto-opposition arvostelema Väinö Tanner luopui puheenjohtajuudesta vuoden 1926 puoluekokouksessa. Puolueen sisäiset linjarajat ylittävä Paasivuori toimi sen jälkeen puheenjohtajana 1926–1930. Hän oli myös salkuttomana ministerinä Tannerin hallituksessa 1926–1927, viimeisen kuukauden ajan sosiaaliministerinä.[1] Hän oli myös presidentin valitsijamies 1925 ja 1931 sekä Helsingin kaupunginvaltuuston jäsen 1919–1937.[3] Viimeisen edustajavaalikautensa ajan 1933–1936 Paasivuori oli eduskunnan ikäpuhemies.

Huomionosoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helsingin Siltasaaressa työväentalon edustalla sijaitseva Paasivuorenkatu (entinen Sirkuskatu) nimettiin Matti Paasivuoren mukaan vuonna 1938.[3] Kadun viereinen Sirkustori sai nimekseen Paasivuoren puistikko.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Pekka Kaarninen: Paasivuori, Matti Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 375. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. Hallitukset ja ministerit Valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 12.3.2015.
  3. a b c d e f g Pekka Kaarninen: Paasivuori, Matti Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  4. Marko Tikka:Kun kansa leikki kuningasta. Suomen suuri lakko 1905, s. 120–121. SKS, Helsinki 2009.
  5. Maininta Paasivuoresta tynkäeduskunnassa

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Edvard Valpas
Otto Wille Kuusinen
Väinö Tanner
SDP:n puheenjohtaja
1909–1911
1913–1917
1926–1930
Seuraaja:
Otto Wille Kuusinen
Kullervo Manner
Kaarlo Harvala
Edeltäjä:
Eero Haapalainen
Jussi Lumivuokko
Erkki Härmä
SAJ:n puheenjohtaja
1911–1912
1918–1920
1926–1929
Seuraaja:
Oskari Tokoi
Matti Väisänen
Iisakki Heikka
Edeltäjä:
Johan Helo
Suomen sosiaaliministeri
1927
Seuraaja:
Kalle Lohi