Ida Sofia Aalle-Teljo (alk. Ahlstedt, vuosina 1906–1912 Aalle, 6. toukokuuta1875Nurmijärvi – 17. kesäkuuta1955Helsinki) oli suomalainen poliitikko ja työväenliikkeen vaikuttaja, joka oli yksi Suomen ensimmäisistä kansanedustajista.[1] Hän oli Suomen varhaisen työväenliikkeen merkittävimpiä naisvaikuttajia, joka tunnetaan myös äänioikeustaistelijana sekä myöhempinä vuosinaan yhtenä suomalaisen vanhainkotitoiminnan kehittäjistä. SDP:n kansanedustajana Aalle-Teljo toimi vuosina 1907–1917.[2]
Nurmijärvellä syntyneen Aalle-Teljon vanhemmat olivat itsellinen Juho Ahlstedt ja Maria Magdalena Eerikintytär. Perheessä oli kaikkiaan seitsemän lasta. Aalle-Teljo työskenteli piikana, kunnes hänet lähtettiin yhdeksänvuotiaana sisarustensa kanssa Helsinkiin töihin sukulaisperheen kotileipomoon. Vuonna 1890 sukulaiset hankkivat uuden leipomon, jolloin vanha liike siirtyi Aalle-Teljon ja hänen kahden sisarensa omistukseen. Ida Aalle-Teljo kouluttautui samalla itse sokerileipuriksi.[1]
1890-luvun lopulla Aalle-Teljo lähti mukaan yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen. Hän osallistui Kansanvalistusseuran kirjekursseille ja kävi Raittiusyhdistys Koiton ja Helsingin Työväenyhdistyksen kokouksissa. Vuonna 1898 Aalle-Teljo oli mukana perustamassa Helsingin Työväenyhdistyksen naisosastoa, toimien myös sen ensimmäisenä puheenjohtajana vuoteen 1901 saakka. Vuonna 1899 hän osallistui Turussa järjestettyyn Suomen Työväenpuolueenperustavaan kokoukseen ja heinäkuussa 1900 Aalle-Teljo valittiin Työläisnaisten Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi, jota tehtävää hän hoiti vuoteen 1921[3] saakka. Hän oli myös ainoa Työväenpuolueen ensimmäiseen puoluetoimikuntaan valittu nainen. Aalle-Teljo oli puoluetoimikunnassa vuodet 1899–1903 ja 1905–1906.[1]
1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana Aalle-Teljo toimi Työväenpuolueen seuraajan SDP:n kiertävänä puhujana ja taisteli myös aktiivisesti yleisen äänioikeuden puolesta. Syksyllä 1903 hän lähti mukaan venäläistämistoimenpiteisiin kohdistunutta passiivista vastarintaa harjoittaneen kagaalin toimintaan, johon hänet pyysi työläisaktivisteihin lukeutunut Reino Drockila. Aalle-Teljo muutti Kotkaan ja perusti kansankeittiön, joka oli samalla venäläisvastaisen propagandan välityspaikka. Yritys joutui lopettamaan jo toukokuussa 1904 santarmien tekemän ratsian jälkeen. Aalle-Teljo vältti kuitenkin pidätyksen ja palasi Helsinkiin. Kotkan aikanaan hän ehti toimimaan myös paikallisen työväenyhdistyksen varapuheenjohtajana.[1]
Vuoden 1918 sisällissodan edellä Sosialidemokraattinen Naisliitto suhtautui kielteisesti aseelliseen yhteenottoon ja sodan sytyttyä Aalle-Teljo tunnettiin jyrkkänä naisten aseistautumisen vastustajana.[1] Hänet kuitenkin määrättiin Naisliiton ehdotuksesta punaisten eduskunnan eli Työväen pääneuvoston jäseneksi. Aalle-Teljon varsinaisena tehtävänä sodan aikana oli moraalin ylläpito, jonka vuoksi hän kiersi puhumassa rintamalla ja toreilla.[5]
Toimintansa vuoksi Aalle-Teljo joutui sodan loppuvaiheessa pakenemaan Helsingistä huhtikuun puolivälissä. Hän suuntasi aviomiehensä kanssa aluksi Kotkaan, jossa Aalle-Teljo piti puheen paikallisessa vappujuhlassa. Hän oli myös 40 muun työväenjohtajan kanssa yksi vappuna päivätyn rauhanneuvottelujulistuksen allekirjoittajista. Kun SDP:n kansanedustajia ja muita työväenjohtajia alettiin teloittamaan heti antautumisen jälkeen, päätti pariskunta paeta Neuvosto-Venäjän kautta Viroon 3. toukokuuta.[1] Heidät pidätettiin Viron vapaussotaan osallistuneiden suomalaisten ilmiannon johdosta maaliskuussa 1919 Tallinnassa ja toimitettiin takaisin Suomeen.[6] Aalle-Teljo sai valtiopetoksesta 12 vuoden vankeustuomion ja lisäksi hänet tuomittiin menettämään kansalaisluottamuksensa 15 vuoden ajaksi. Myöhemmin vankeusaikaa kuitenkin lyhennettiin ja Aalle-Teljo vapautui vankilasta tammikuussa 1922.[1]
Vapauduttuaan Aalle-Teljo oli varaton ja työtön, mutta sosialidemokraattinen puolue palkkasi hänet välittömästi kiertäväksi puhujaksi. Pariskunta asui lyhyen aikaa Porissa, kunnes muutti Kyösti Teljon uuden työpaikan myötä Kotkaan vuonna 1923. Aalle-Teljo perusti kaupunkiin leipomon ja kahvikaupan lainavarojen turvin ja vuosikymmenen loppupuolella hän avasi tasokkaan Mokka-nimisen ravintolan. Aalle-Teljo jatkoi myös kunnallispolitiikassa Kotkan kaupunginvaltuuston jäsenenä vuosina 1929–1933. Vuoden 1931 presidentinvaalissa hän oli Väinö Tannerinvalitsijamiehenä.[1]
Kyösti Teljon kuoltua 1933, Aalle-Teljo laajensi yritystään sisartensa kanssa ja samalla he rakennuttivat Kotkan keskustaan seitsenkerroksisen kivitalon. Vuonna 1942 Ida Aalle-Teljo luopui osuudestaan yritykseen ja palasi pääkaupunkiin. Viimeisinä vuosinaan hän vaikutti aktiivisesti vanhustenhuollon parissa ja Aalle-Teljoa pidetään myös yhtenä suomalaisen vanhainkotitoiminnan uranuurtajista. 1940-luvulla hän oli mukana perustamassa Koskenrinteen vanhainkotia Kotkaan sekä Käpyrinteen vanhainkotia Helsinkiin.[1] Vuosina 1953–1955 Aalle-Teljo toimi Vanhus- ja lähimmäispalvelun liiton puheenjohtajana.[7] Omaisuutensa hän testamenttasi perustamilleen vanhainkodeille sekä Sosialidemokraattiselle Naisliitolle.[1]
↑ abcdefghijklLähteenmäki, Maria: Aalle-Teljo, Ida (1875–1955)Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 22.4.1998. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 7.9.2014.