Lonkaisen vanhemmat olivat talollinen Petter (Pekka) Lonkanen (1840−1881) ja Maria Tuomaantytär Seppänen (s. 1842). Isänsä kuoltua hän joutui kerjuulle ja työskenteli myöhemmin rautateillä, kivimiehenä sekä maatyöläisenä, kunnes hankki pientilan VärtsilänKakunkylästä.[1] Lonkainen liittyi SDP:n jäseneksi vuonna 1904 ja ryhtyi puolueen agitaattoriksi Pohjois-Karjalaan 1907. Eduskuntaan hänet valittiin vuonna 1909.[2]
Sisällissodan käynnistyessä Lonkainen valittiin Työväen pääneuvoston varajäseneksi, mutta hän ei osallistunut sen toimintaan.[3] Lonkainen vangittiin Helsingissä sodan päättymispäivänä 16. toukokuuta 1918 hänen ollessaan matkalla eduskunnan istuntoon. Kaupunginviskaali Adolf Mesterton kuulusteli Lonkaista seuraavana päiväna Helsingin lääninvankilassa ja totesi ettei hän ollut mukana punaisten toiminnassa.[4] Lonkainen pidettiin siitä huolimatta vangittuna ja lokakuussa valtiorikosoikeus langetti hänelle 2 vuoden kuritushuonetuomion valtiopetoksesta. Syyksi katsottiin Lonkaisen syksyllä 1917 allekirjoittama Me vaadimme -julistus sekä 24. tammikuuta 1918 laadittu SDP:n eduskuntaryhmän julistus, jota niin ikään pidettiin vallankumouksellisena. Lonkainen ei kuitenkaan ollut paikalla kyseisessä eduskuntaryhmän kokouksessa. Väinö Tannerin ja Hannes Ryömän todistajanlausuntojen mukaan Lonkainen vastusti aseellista kapinaa jo syksystä 1917 lähtien ja kieltäytyi sodan aikana kaikista kansanvaltuuskunnan tarjoamista tehtävistä yrittäen päästä matkustamaan kotiseudulleen.[5]
↑Punaset III : v. 1909 valittujen uusien sosialidemokratisten edustajien kuvat ja elämäkerrat, s. 13. Helsinki: Työväen Sanomalehti, 1909. Teoksen verkkoversio (PDF).
↑Rinta-Tassi, Osmo: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena, s. 558. Punaisen Suomen historia 1918. Helsinki: Valtion painatuskeskus ; Opetusministeriö, 1986. ISBN 951-86007-9-1.
↑Sosialistiset kansanedustajat. Helsingin Sanomat, 30.6.1918, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.1.2022.
