Anton Huotari

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Anton Huotari
Anton Huotari 1920-luvulla.
Anton Huotari 1920-luvulla.
Kansanedustaja
1.8.1908–28.2.1910, 1.2.1911–16.5.1918
Ryhmä/puolue SDP
Vaalipiiri Hämeen pohjoinen
Henkilötiedot
Syntynyt21. tammikuuta 1881
Nurmes
Kuollut7. marraskuuta 1931 (50 vuotta)
Helsinki
Ammatti päätoimittaja
Puoliso Anni Huotari (1902–)

Anton Huotari (21. tammikuuta 1881 Nurmes – 7. marraskuuta 1931 Helsinki) oli suomalainen toimittaja ja poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1908–1918.[1] Huotari oli aikakautensa merkittävin sosialidemokraattinen lehtimies, joka työskenteli päätoimittajana Kansan Lehdessä 1911–1918 ja Suomen Sosialidemokraatissa 1923–1931.[2] Huotari oli maltillinen bernsteinilainen revisionisti, mutta lähti silti sisällissodan aikana mukaan kansanvaltuuskunnan hallintoon toimien muun muassa punaisten hallussa olleen Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajana.[3][4]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nurmeksen Salmenkylässä syntyneen Anton Huotarin vanhemmat olivat mäkitupalainen Olli Huotari (1828-1889) ja Maria Korhonen (1839-1886). Isän kuoltua hän oli jonkin aikaa vanhimman veljensä Heikin hoivissa, mutta joutui pian kunnan holhokiksi. Huotari kävi kolme vuotta kansakoulua, joista viimeisen hän suoritti omillaan jouduttuaan 12-vuotiaana lähtemään köyhäintalosta. Huotari oli vuoteen 1898 maatöissä kotiseudullaan, kunnes muutti Viipuriin leipurin oppiin. Hän kävi myös ylemmän käsityöläiskoulun ja työskenteli Sergejeffin tupakkatehtaalla.[5]

Toimittajana ja kansanedustajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1900 Huotari liittyi Viipurin työväenyhdistykseen. Hän kuului yhdistyksen johtokuntaan ja oli sen edustajana useissa sosialidemokraattien puoluekokouksissa. Huotari aloitti sanomalehtiuransa Kansan Lehden, Länsi-Suomen Työmiehen ja Työmiehen avustajana. Vuonna 1901 Huotari toimitti Karjalan Työmiehen näytenumeron, mutta kun lehti ei saanut julkaisulupaa hän työskenteli vanhasuomalaisen Viipurin Sanomien avustajana sekä Viipurin Panttilaitoksen kirjanpitäjänä. Vuoden 1903 alusta Huotari oli puolueen uudeksi äänenkannattajaksi perustetun Viipurin toimittajana ja toimitussihteerinä. Sortovuosien aikana Huotari omaksui vanhasuomalaisen myöntyväisyyspolitiikan, minkä johdosta hän ei osallistunut kutsuntalakkoon eikä suurlakkoon.[2][5][6] Vuonna 1904 Huotari julkaisi myös Työ-lehteä, mutta sen ilmestyminen keskeytyi talousvaikeuksiin sekä työläisaktivismia kannattaneen Emil Lehénin kanssa syntyneisiin erimielisyyksiin.[7]

Lokakuussa 1906 Huotari siirtyi Tampereelle Kansan Lehden toimittajaksi. Hänen puolisostaan Anni Huotarista tuli kansanedustaja Suomen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa keväällä 1907 ja Huotari puolestaan valittiin kansanedustajaksi maaliskuussa 1908. Eduskuntatyössään hän vaikutti erityisesti kunnallisen lainsäädännön uudistamiseen. Kansanedustajan tehtäviensä ohessa Huotari oli Kansan Lehden päätoimittaja 1911–1918 sekä Maanvuokraaja-lehden toimittaja 1911–1912. Hänen mukaansa työväenlehden piti tarjota lukijoilleen yhteiskunnallisten asioiden ja uutisten ohella myös kansansivistystä. Työväestöä kannustettiin kirjoittamaan julkaisemalla runsaasti heidän lähettämiään tekstejä. Huotarin omat kirjoitukset olivat kiihkottomia ja pysyttelivät tosiasioissa. Näkemyksiensä vuoksi hän oli usein napit vastakkain lehden radikaalimpien toimittajien Edvard Valppaan ja Yrjö Mäkelinin kanssa. Huotari katsoi edustavansa maltillista "tamperelaista sosialismia", jonka myös kaupungin työläiset olivat hänen omintakeisen tulkintansa mukaan omaksuneet säännöllisessä tehdastyössään. Huotari oli Tampereen työväenyhdistykseen johtokunnan jäsen vuosina 1908-1912.[2][5][8]

Anni ja Anton Huotari 1920-luvulla.

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen Huotarin sijaisena Kansan Lehdessä toimi Lauri Letonmäki, jonka kirjoitukset olivat huomattavasti radikaalimpia.[9] Huotari ei katsonut pystyvänsä hoitamaan tehtäviään periaatteidensa mukaisesti ja pyysi eroa, johon lehden johtokunta ei suostunut.[2] Kesällä 1917 Huotari oli yksi valtalakia muotoilleista sosialidemokraateista.[10] Hänen näkemyksensä mukaan kyseessä oli itsenäistymisjulistus.[11] Yleislakon päätyttyä Huotari toimi SDP:n ylimääräisen puoluekokouksen sihteerinä. Hän esiintyi näkyvästi parlamentaristisen linjan puolesta ja allekirjoitti Seth Heikkilän esittämän vallankumouksellisuutta vastustaneen vetoomuksen.[12] Kokouksen jälkeen Huotarista tuli Heikkilän, Evert Huttusen ja Taavi Tainion ohella merkittävin radikalisoituneen puoluetoimikunnan arvostelija, joka tuomitsi johdonmukaisesti kumoukselliset otteet.[13]

Sodan käynnistyttyä Huotari kuitenkin otti vastaan kansanvaltuuskunnan määräämät tehtävät. Huotarilla oli kokemusta eduskunnan pankkivaltuustosta, joten hänet nimitettiin Suomen Pankin johtokunnan puheenjohtajaksi.[14] Huotari valittiin myös Työväen pääneuvoston jäseneksi ja maaliskuun alkuun saakka hän toimi kansanvaltuuskunnan oikeusosaston alaisen lainvalmistelukunnan toisena puheenjohtajana.[15] Lisäksi Huotari kuului valtuuskuntaan, joka ratifioi Neuvosto-Venäjän kanssa solmitun valtiosopimuksen.[16] Huhtikuun alussa kansanvaltuuskunta evakuoitiin Viipuriin, josta Huotari pakeni sodan lopussa laivalla Pietariin. Kesän aikana Huotari tarkasti kansanvaltuuskunnan tilikirjoja K. M. Evän toimeksiannosta sekä vieraili muun muassa Moskovassa, jossa hän seurasi kutsuvieraana SKP:n perustavaa kokousta. Syyskuun lopussa Huotari päätti palata kotimaahan perheensä luokse. Rajajoen ylitettyään hän ilmoittautui viranomaisille Joutselässä ja päätyi lopulta Sörnäisten kuritushuoneeseen muiden vangittujen kansanedustajien seuraksi.[5] Sellitoveri Paavo Leppäsen mukaan Huotari saapui varoittaakseen sosialidemokraatteja kommunistien suunnitelmista kaapata puolue valtaansa, vaikka häntä uhkasi Suomessa jopa kuolemanrangaistus.[17] Huotari saikin kuolemantuomion valtio- ja maanpetoksesta, mutta tammikuussa 1919 valtiorikosylioikeus alensi rangaistuksen neljän vuoden vankeudeksi.[18][2]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vapauduttuaan Tammisaaren pakkotyölaitoksesta tammikuussa 1922 Huotari palasi Kansan Lehden toimittajaksi, kunnes aloitti 1923 Suomen Sosialidemokraatin päätoimittajana Helsingissä.[2] Hän oli Suomen Sosialidemokraattisen Sanomalehtimiesliiton perustajajäsen ja puheenjohtaja.[19] Vuonna 1925 sosiaalidemokraattiset toimittajat kutsuttiin Suomen Journalistiliiton jäseniksi, jplloin Huotari valittiin liiton hallitukseen yhdessä Kansan Lehden uuden päätoimittajan Eino Kilven kanssa.[20] Huotari oli myös Helsingin kaupunginvaltuuston ja kaupunginhallituksen sekä Elannon edustajiston jäsen.[2][21] Lisäksi hän vaikutti Suomen Sosialidemokraattisessa Raittiusliitossa sekä Kieltolakiliitossa.[19]

Huotarin kirjallinen tuotanto käsittää poliittisten pamflettien ohella muun muassa Ihanneliiton tarpeisiin tehdyn opaskirjan sekä romaanin Kärsimysten teillä, joka kertoo köyhän maatyöläispariskunnan tarinan.[8][22] Vuonna 1925 Huotari laati selostuksen sisällisodan melskeissä kadonneesta SDP:n ylimääräisen puoluekokouksen pöytäkirjasta, mutta alkuperäisen myöhemmin löydyttyä se todettiin erittäin puutteelliseksi.[23] Vuonna 1928 ilmestyneessä muistojulkaisussa Kärsimysten teiltä on Huotarin näkemys sisällissotaan johtaneista syistä.[24]

Huotari teki marraskuussa 1931 itsemurhan hirttäytymällä työhuoneessaan Suomen Sosialidemokraatin toimituksessa. Hän oli samana päivänä laatinut poliittiseksi testamentikseen luonnehditun pääkirjoituksen ”Kansanvallan on oltava varuillaan”. Huotari oli jo parin vuoden ajan joutunut äärioikeiston uhkailujen ja vihapuheen kohteeksi, mikä ilmeisesti oli osasyynä hänen ratkaisuunsa. Huotarin yksityiselämään liittyvistä ongelmista ei ole tietoa.[2] Hänet siunattiin Hietaniemen krematorion kappelissa.[25]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anton Huotarin puoliso oli kansanedustaja Anni Huotari (o.s. Torvelainen), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1902. Pariskunnalla oli kuusi lasta, joista nuorin kuoli angiinaan vanhempiensa vankeuden aikana. Heidän vanhin lapsensa oli kirjailija Aune Huotari.[2]

Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Evankeliumi köyhille ja puutteenalaisille. Nimimerkillä A. H-i. Helsinki: Työväen Sanomalehti, 1903.
  • Yksimielisyyden voitto. Turku: Ammattilaisten kirjapaino, 1903.
  • Kärsimysten teillä. Turku: Ammattilaisten kirjapaino, 1905.
  • Ihanneliitto-työn opas. Viipuri: Suomen Sosialidemokratinen Naisliitto, 1908.
  • Sosialistien ”tuulentuvat”. Tampere: Kansan Lehti, 1908.
  • Ihanneliittotyön opas. Amerikansuomalaisiin oloihin korjattu painos. Fitchburg, MA: Suom. sos. kustannusyhtiö, 1915.
  • Huotari, Anton ; Keskinen, Ali: Pieni kunnallisasiain käsikirja. Tampere: tekijä, 1915.
  • Huotari, Anton (toim.): Pöytäkirjaselostus sosialidemokraattisen puolueen kymmenennestä (ylimääräisestä) puoluekokouksesta 1917. Turku: Sosialistin Kirjapaino Oy, 1925.
  • Huotari, Anton: ”Vuoden 1918 kansalaissodan syistä”, Kärsimysten teiltä : kymmenvuotismuistoja. Hämeenlinna: Hämeen Kansa, 1928.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineisto
Wikiaineistoon on tallennettu tekstiä aiheesta:
  1. ↑ Anton Huotari Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 14.4.2007.
  2. ↑ a b c d e f g h i Sainio, Venla: Huotari, Anton (1881–1931) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 26.6.2023.
  3. ↑ Kannisto, Niko: Vaaleanpunainen tasavalta : SDP, itsenäisyys ja kansallisen yhtenäisyyden kysymys vuosina 1918-1924, s. 85. Väitöskirja. Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2016. ISBN 978-952-59764-2-7.
  4. ↑ Punaisten hallinnon organisaatio Suomen Pankissa Suomen Pankki. Viitattu 4.8.2019.
  5. ↑ a b c d Valtiorikosylioikeuden akti 25187 – Huotari, Anton (s. 19-20, 33-35) Valtiorikosylioikeuden aktit. 11.12.1918. Kansallisarkisto. Viitattu 29.6.2023.
  6. ↑ Kujala, Antti: ”Viipurin työväenliike vuosina 1899–1907”, Politiikan ja jännitteiden Viipuri 1880-1939, s. 105, 110, 122. Helsinki: Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura, 2019. ISBN 978-952-69280-2-9. Teoksen verkkoversio (PDF).
  7. ↑ Kujala 2019, s. 106.
  8. ↑ a b Heikinheimo, Ilmari: Suomen elämäkerrasto, s. 316. Helsinki: WSOY, 1955.
  9. ↑ Matikainen, Juha: Parlamentarismin kannattajasta vallankumouksen äänitorveksi : Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen lehdistö 1917-1918, s. 85, 217. Väitöskirja. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 2018. ISBN 978-951-39732-1-6.
  10. ↑ Matikainen 2018, s. 96.
  11. ↑ Kannisto 2016, s.339.
  12. ↑ Matikainen 2018, s. 164, 167.
  13. ↑ Rinta-Tassi, Osmo: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena, s. 64, 123. Punaisen Suomen historia 1918. Helsinki: Valtion painatuskeskus ; Opetusministeriö, 1986. ISBN 951-86007-9-1.
  14. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 192-194.
  15. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 170, 172.
  16. ↑ Rinta-Tassi 1986, s. 153, 427.
  17. ↑ Leppänen, Paavo: Anton Huotarin muistolle 21.5.1944. Työväen Arkisto. Viitattu 29.6.2023.
  18. ↑ Kapinaan osalliset kansanedustajat. Uusi Suometar, 19.11.1918, nro 244, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  19. ↑ a b † Anton Huotari. Kansan Lehti, 9.11.1931, nro 259, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 26.6.2023.
  20. ↑ Blåfield, Antti: Journalistiliiton kaksijakoinen tarina 9.11.2018. Journalisti. Viitattu 29.6.2023.
  21. ↑ Anton Huotari. Suomen Sosialidemokraatti, 8.11.1931, nro 304, s. 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.
  22. ↑ Kärsimysten teillä Valisto. Viitattu 11.7.2023.
  23. ↑ Matikainen 2018, s. 163.
  24. ↑ Kärsimysten teiltä Marxists.org. Viitattu 11.7.2023.
  25. ↑ Anton Huotarin viimeinen matka. Suomen Sosialidemokraatti, 16.11.1931, nro 312, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.6.2023.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Työväenliikkeen kirjasto. Huotari, Anton.

Sosialidemokraattien kansanedustajat
Demokraatin ja sen edeltäjien päätoimittajat
Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Anton_Huotari&oldid=22032814”