Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen 12. puoluekokous

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Suomen Sosialidemokraattisen puolueen 12. puoluekokous järjestettiin Helsingissä Koiton talolla 8.–16. joulukuuta 1919.[1] Se oli ensimmäinen toukokuussa 1918 päättyneen sisällissodan jälkeen järjestetty SDP:n varsinainen puoluekokous, jota olivat edeltäneet marraskuun 1918 ns. Suuri Sosialidemokraattisen työväen kokous, sekä saman vuoden joulukuussa pidetty ylimääräinen puoluekokous. 12. puoluekokous muodostui Suomen työväenliikkeen kannalta käänteentekeväksi, kun omaksi puolueekseen vuotta aikaisemmin järjestäytynyt Suomen Kommunistinen Puolue yritti vallata SDP:n. Tämän seurauksena suomalainen työväenliike jakaantui lopullisesti sosialidemokraattien ja kommunistien leireihin ja samalla myös poliittinen ja ammatillinen työväenliike erkanivat toisistaan.[2][3]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n sisäisen hajaannuksen taustat luotiin jo sisällissodan aikana keväällä 1918, kun 21 sosiaalidemokraattia antoi Väinö Tannerin, Matti Paasivuoren ja Väinö Wuolijoen johdolla julkilausuman, jossa he tuomitsivat aseellisen kapinan sosialidemokratialle vieraana ilmiönä, sekä tähdensivät järjestötyötä ja parlamentarismia työväenliikkeen menettelytapoina. Porvarien kanssa tehtävää yhteistyötä vastustaneet radikaalit puolestaan perustivat syyskuussa 1918 Moskovassa Suomen Kommunistisen Puolueen, jonka jälkeen nousi esiin muun muassa kysymys siitä, kumpi puolueista oli oikeutettu viemään eteenpäin suomalaisen työväenliikkeen perintöä.[4]

Joulukuun 1918 ylimääräisessä puoluekokouksessa SKP:n edustajat jäivät kuitenkin vähemmistöön ja sen edustaman vallankumouksellisuuden sijasta ehdotettiin jopa yhteistyötä porvariston suuntaan. SKP:n kannattama bolševismi määriteltiin venäläiseksi ilmiöksi, jota ei voinut soveltaa Suomen oloihin. Tammikuussa 1919 eri puolilla maata aloitettiin piirijärjestöissä valistuskampanjoita, jotta radikaalit aatteet eivät saisi enempää valtaa.[4] SKP puolestaan kehotti samaan aikaan työläisiä boikotoimaan maaliskuussa järjestettäviä eduskuntavaaleja. Sosialidemokraatit saivat kuitenkin 38 prosenttia äänistä ja 80 kansanedustajaa, joten pääosa työväenliikkeen kannattajista kävi lopulta vaaliuurnilla.[5]

Vaalimenestyksestä huolimatta SDP:n sisälle syntyi kommunistien lisäksi kansanvaltaista sosialismia kannattanut ryhmittymä, joka kritisoi puolueen virallista linjaa muun muassa sisällissotaan liittyvissä näkemyksissä. He saivat taustatukea kommunisteilta, ja kiistat levisivät lopulta myös tulevan puoluekokouksen asialistalle. Kesän 1919 jälkeen kriittiset äänenpainot ja vallankumoukselliset näkemykset lisääntyivät entisestään. Puoluejohdon alaisuudesta irtaantui ensimmäisenä Sosialidemokraattinen nuorisoliitto ja myös joitakin työväenyhdistyksiä erotettiin syksyn aikana.[4]

Kokous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleistä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdeksän päivää kestäneessä puoluekokouksessa oli mukana yhteensä 162 edustajaa eri puolilta maata, lisäksi puheoikeus oli puoluehallituksen ja -neuvoston jäsenillä sekä piirijärjestöjen, puoluelehtien, Sosialidemokraattisen naisliiton ja Ruotsin sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen edustajilla. Naisliitosta kokouksessa oli mukana Mimmi Kanervo ja Ruotsin sosialidemokraateista puolestaan valtiopäiväedustaja Gustav Möller. Kokouksen puheenjohtajaksi valittiin Väinö Tanner, joka oli toiminut SDP:n johdossa jo marraskuusta 1918 lähtien. Avauspuheessaan hän tuomitsi tiukkasanaisesti aseelliseen kapinaan ryhtymisen, mutta korosti myös suomalaisen työväenliikkeen uutta elinvoimaisuutta sodan voittaneen osapuolen kostotoimista huolimatta.[6]

Menettelytapakysymys ja sisäinen oppositio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokouksen asialistalla olivat muun muassa kieltolaki, Ahvenanmaan kysymys sekä puolueen suhde kansainvälisen työväenliikkeen toiseen internationaaliin.[7] Merkittävimmäksi nousi kuitenkin ns. menettelytapakysymys, jossa ratkaistiin SDP:n sitoutuminen parlamentaarisiin keinoihin ja yhteistyöhön porvarillisten puolueiden kanssa. Menettelytapavaliokunnan esitys hyväksyttiin äänin 98–54, jonka jälkeen 39 sitä vastustanutta edustajaa jätti asiasta vastalauseen. Heidän joukossaan olivat muun muassa Jaakko Enqvist, Ivar Lassy, Kaarlo Luoto, Ellen Mäkelin, Fiina Pietikäinen, Hannes Pulkkinen, Lempi Tuomi ja Sulo Vuolijoki. Vastalauseen mukaan kokouksen hyväksymät menettelytapaponnet olivat häpeällisiä ja niiden puolesta äänestäneitä syytettiin jopa Suomen työväenluokan pettämisestä. Vastalauseessa sanottiin myös, että SDP oli menettelytapakysymyksen myötä "lopullisesti poikennut siltä polulta, jota Suomen työväki oli vuodesta 1906 lähtien kulkenut."[8]

Luodon ja Lassyn erottaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kokouksessa oli jo aikaisemmin käyty yhden päivän ajan keskustelua toimittaja Kaarlo Luodon erottamisesta puolueesta. Kommunistina pidetty Luoto oli vuoden 1906 Viaporin kapinan veteraani ja Savon Kansan toimittaja, jonka katsottiin toiminnallaan ja kirjoituksillaan vahingoittaneen puoluetta. Hänen kiivain arvostelijansa oli erottamista esitellyt Taavi Tainio, Luodon puolestapuhujiin taas lukeutui muun muassa Sulo Wuolijoki. Hänet erotettiin lopulta puolueesta selkeällä ääntenenemmistöllä, jonka jälkeen Luoto poistettiin kokouksesta.[9]

Asialistalla oli käsiteltävänä myös Sosialistisen Aikakauslehden päätoimittajan Ivar Lassyn erottaminen. Lehden katsottiin koko ilmestymisensä ajan sisältäneen puolueelle vahingollisia kirjoituksia ja sille vieraita kommunistisia ajatuksia. Lassya ei kuitenkaan erotettu, koska yhden henkilön erottamisen ei katsottu olevan riittävä toimenpide radikaalien ajatusten kitkemiseksi. Sen sijaan puoluetoimikunta velvoitettiin jatkossa valvomaan puolueen yhtenäisyyttä uhkaavien tahojen toimintaa ja tarpeen vaatiessa ehdottamaan heidän erottamistaan puoluehallitukselle.[10]

Henkilövalinnat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SDP:n puoluejohtaksi kokouksessa valittiin edelleen Väinö Tanner, varapuheenjohtajaksi Väinö Salovaara ja puoluesihteeriksi Taavi Tainio. Puoluetoimikuntaan äänestettiin Kaarlo Harvala, J. W. Keto ja K. H. Wiik sekä ruotsinkielisten edustajana Julius Sundberg. Varajäseniksi valittiin Mikko Ampuja, Väinö Hakkila, Matti Paasivuori, Yrjö Räisänen ja Hilda Seppälä.[11]

Seuraukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Oppositioon jääneet SDP:n jäsenet jättivät kokouksen jälkeen puolueen joko vapaaehtoisesti tai väkipakolla, kun hyväksytty sääntömuutos velvoitti jokaisen piirin ja puolueosaston rekisteröitymään uuden yhdistyslain puitteissa. Puoluetoiminnan osalta kahtiajako konkretisoitui Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen perustamiseen toukokuussa 1920. Uusi Suomessa toimiva puolue oli välttämätön, koska aikaisemmin Moskovassa perustettu SKP oli kielletty.[4]

12. puoluekokouksen päätösten johdosta suomalaisen työväenliikkeen hajaannus sinetöityi varsinaisen puoluetoiminnan lisäksi myös kaikilla muilla tahoilla; nuoriso-, nais-, ammattiyhdistys-, ja urheilutoiminnassa.[4] Ammattiyhdistysliikkeen SDP menettikäytännössä lähes kokonaan, kun kommunistit ja vasemmistososialistit saivat enemmistön vuonna 1907 perustetussa Suomen Ammattijärjestössa sen toiminnan uudelleenkäynnistämisen yhteydessä. Sosialidemokraattien vankimmiksi tukijoiksi jäivät vuonna 1918 hyväksytyn torpparilain myötä itsenäistyneet torpparit, kunnalliset virkamiehet sekä osuustoimintaliikkeen aktiivit.[12]

Puoluekokous heijastui myös poliitikkojen henkilökohtaisiin suhteisiin, esimerkiksi Väinö Tanner joutui sen johdosta loppuelämäkseen Neuvosto-Venäjän ja myöhemmän Neuvostoliiton epäsuosioon.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen kahdennentoista puoluekokouksen pöytäkirja. Helsinki: Sosialidemokraattinen puoluetoimikunta, 1920.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Puoluekokoukset, puheenjohtajat ja puoluesihteerit 1899– SDP. Viitattu 9.8.2015.
  2. ↑ a b Kokous, joka jatkuu yhä Lasse Lehtinen. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 14.8.2015.
  3. ↑ Historia Turun SDP. Arkistoitu 20.11.2015. Viitattu 14.8.2015.
  4. ↑ a b c d e Aatsinki, Ulla: ”SDP:n ja vasemmiston suuntaristiriidat”, Hirmuvallan huolena vankilat ja tuonela : luokka, liike ja yhteiskunta 1918–1944. Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla II. Tampere: Tampere University Press, 2007. ISBN 978-951-44705-7-8.
  5. ↑ Työväenliikkeen jakautuminen SAK. Arkistoitu 4.4.2016. Viitattu 14.8.2015.
  6. ↑ Pöytäkirja, s. 3–8, 10.
  7. ↑ Pöytäkirja, s. 15–16.
  8. ↑ Pöytäkirja, s. 213–224, 231.
  9. ↑ Pöytäkirja, s. 57–81, 253–254.
  10. ↑ Pöytäkirja, s. 255.
  11. ↑ Pöytäkirja, s. 257–258.
  12. ↑ Soikkanen, Hannu: Sosialidemokraatit ja Suomi, 100 vuotta Työväen Arkisto. Arkistoitu 4.3.2016. Viitattu 14.8.2015.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Suomen_Sosialidemokraattisen_Puolueen_12._puoluekokous&oldid=21739462”