Onni Hiltunen
| Onni Hiltunen | |
|---|---|
 Onni Hiltunen vuonna 1950. |
|
| Suomen valtiovarainministeri | |
|
Hackzellin hallitus
8.8.1944–21.9.1944 Castrénin hallitus 21.9.1944–17.11.1944 Fagerholmin I hallitus 29.7.1948-16.3.1950 Kekkosen II hallitus 17.1.1951–19.9.1951 |
|
| Suomen kauppa- ja teollisuusministeri | |
|
Fagerholmin III hallitus
29.8.1958–12.1.1959 |
|
| Suomen pääministerin sijainen | |
|
Fagerholmin III hallitus
4.12.1958–13.1.1959 |
|
| Ministeri kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriössä | |
| Ministeri valtiovarainministeriössä | |
| Ministeri sosiaaliministeriössä | |
|
Paasikiven III hallitus
14.2.1946–26.3.1946 |
|
| Ministeri kansanhuoltoministeriössä | |
|
Paasikiven III hallitus
14.2.1946–26.3.1946 |
|
| Kansanedustaja | |
|
21.10.1930–19.2.1962
|
|
| Ryhmä/puolue | SDP |
| Vaalipiiri | Kuopion läntinen |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 26. marraskuuta 1895 Jyväskylä |
| Kuollut | 8. kesäkuuta 1971 (75 vuotta) Varkaus |
Onni Alfred Hiltunen (26. marraskuuta 1895 Jyväskylä – 8. kesäkuuta 1971 Varkaus) oli suomalainen poliitikko, joka toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1930–1962. Hiltunen oli valtiovarainministerinä neljässä eri hallituksessa 1940–1950-luvuilla sekä kauppa- ja teollisuusministerinä 1958–1959, jonka ohella hän hoiti lukuisia muita ministerintehtiviä eri ministeriöissä. Hiltunen toimi myös SDP:n puheenjohtajana 1944–1946.[1]
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Nuoruusvuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Onni Hiltusen vanhemmat olivat Leppävirralla syntynyt rautatietyömies Juho Taavi Hiltunen (1854-1918) ja Luhangasta kotoisin ollut Tekla Eufemia Hagman (1868-1945). Perhe asui isän työn vuoksi useilla eri paikkakunnilla. Kansakoulun jälkeen Hiltunen aloitti 15-vuotiaana ratatyömiehenä Varkaudessa. Vuodesta 1920 lähtien hän työskenteli kauppa-apulaisena Kulutusosuuskuntien Keskusliiton osuusliikkeissä ja osuuskauppakoulun käytyään myymälänhoitajana muun muassa Jyväskylässä.[1][2]
Huilunen liittyi SDP:n jäseneksi vuonna 1916. Hän oli muun muassa Varkauden työväenyhdistyksen johtokunnan jäsen sekä Suomen Sosialidemokraattisen Työläisnuorisoliiton Pohjois-Savon piirin puheenjohtaja. Hiltunen toimi myös Suomen Liiketyöntekijäin Liiton liittotoimikunnan edustajana Suomen Ammattijärjestön kokouksissa.[2]
Kansanedustajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1930 Hiltunen valittiin eduskuntaan. Kansanedustajan tehtäviensä ohessa hän työskenteli pitkään Savon Työmiehen toimistonhoitajana Varkaudessa.[1] Vuosikymmenen jälkipuoliskolla Hiltunen kuului puolustusasiainvaliokuntaan sekä perushankintakomiteaan, joissa hän vastusti sotamenojen kasvattamista. Hiltunen edusti SDP:n tannerilaista enemmistöä, mutta jatkosodan aikana syntyneissä puoluejohdon ja rauhanopposition välisissä kiistoissa hän pyrki toimimaan sovittelijana.[3]
Ministerinä ja puoluejohtajana
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Sodan loppuvaiheessa elokuussa 1944 Hiltunen nimitettiin Hackzellin hallituksen ensimmäiseksi valtiovarainministeriksi. Hiltunen hoiti tehtävää myös välirauhansopimuksen jälkeen jatkaneessa Castrénin hallituksessa, jota seuranneessa Paasikiven hallituksessa hän toimi toisena kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä. Marraskuussa 1944 pidetyssä puoluekokouksessa Hiltunen valittiin hajoamispisteessä olevan SDP:n puheenjohtajaksi. Hiltusella oli sekä asevelisosialistien että opposition kannatus, eikä hän myöskään ollut vaikuttanut puolueen sisällä niin näkyvässä roolissa, että häntä olisi voitu syyttää sotapolitiikasta.[3]
Talvella 1945 Hiltunen joutui arvostelun kohteeksi kannattaessaan pääministeri J. K. Paasikiven esitystä sotapolitiikassa ryvettyneiden henkilöiden vetäytymisestä kevään eduskuntavaaleista. Kansan keskuudessa kannatus pysyi kuitenkin korkeana, sillä hän sai puolueensa suurimman äänimäärän. Vaalien jälkeen syntyi lisää erimielisyyksiä asevelisosialistien kanssa, kun Hiltusen ääni ratkaisi puoluetoimikunnan kannan sotasyyllisyyslain hyväksymisen puolesta. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin kuluessa Hiltusen otteet alkoivat herättämään tyytymättömyyttä myös oppositiossa, jolloin puolueneuvostossa kyseenalaistettiin hänen johtajuutensa. Helmikuussa 1946 Hiltunen ryhtyi puoluetoimikunnan vastustuksesta huolimatta Paasikiven uuden hallituksen hinta- ja palkka-asioista vastanneeksi kansanhuoltoministeriksi ja myöhemmin keväällä hänet nimitettiin Pekkalan hallituksen toiseksi valtiovarainministeriksi. Kesäkuun ylimääräisessä puoluekokouksessa Hiltunen luopui SDP:n puheenjohtajuudesta.[3]
Puheeenjohtajan tehtävät jätettyään Hiltunen jatkoi ministerinä hallituskauden loppuun saakka. Keväällä 1948 sosialidemokraatit tarjosivat häntä syrjäytetyn sisäministerin Yrjö Leinon seuraajaksi. Tammikuusta 1951 lähtien Hiltunen toimi jälleen valtiovarainministerinä Kekkosen hallituksessa. Jouduttuaan erimielisyyksiin puoluetoimikunnan kanssa elinkustannusindeksin nostamisesta hän jätti syksyllä ministerinpestinsä ja siirtyi Kansaneläkelaitoksen johtajaksi. Hiltunen jatkoi edelleen kansanedustajana sekä toimi SDP:n varapuheenjohtajana 1957-1960 ja kauppa- ja teollisuusministerinä 1958-1959. Eduskunnassa hän keskittyi erityisesti sosiaalipolitiikkaan.[3]
Viimeiset vuodet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1961 Hiltunen joutui syytteeseen taloudellisista väärinkäytöksistä Veikko Vennamon kanneltua Kansaneläkelaitoksen henkilökunnan asunto-osakeyhtiöihin liittyvistä raha-asioista. Helsingin hovioikeus katsoi toiminnan aiheuttaneen taloudellista vahinkoa ja tuomitsi seitsemän laitoksen johtajaa sakkoihin sekä viraltapantaviksi.[3] Hiltusen ohella joukossa olivat muun muassa entiset pääministerit Reino Kuuskoski ja V. J. Sukselainen.[4] Korkein oikeus katsoi heidän syyllistyneen ainoastaan varomattomuuteen ja määräsi virat palautettaviksi, mutta Hiltunen jäi eläkkeelle.[3] Hiltunen toimi kansanedustajana vuoteen 1962 saakka, jonka lisäksi hän oli myös Varkauden kauppalanvaltuuston jäsen.[1] Hiltunen kuoli 75-vuotiaana kesäkuuss 1971. Hänen on haudattu Varkauden Könönpellon hautausmaalle.lähde?
Muuta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Hiltunen oli innokkas elokuva- ja teatteriharrastaja. Nuoruudessaan hän näytteli Varkauden Työväen Teatterissa ja hoiti osuusliikkeiden elokuvateattereita.[3] Sotavuosina Hiltunen toimi Suomen Filmikamarin varapuheenjohtajana, kun Natsi-Saksa painosti liittolaisiaan boikotoimaan Yhdysvaltain filmiteollisuutta.[5] Myöhemmin hän oli muun muassa Suomen elokuvateatteriliiton varapuheenjohtaja, Suomen Filmikamarin puheenjohtaja, Suomi-Filmin hallituksen jäsen sekä Kansan Elokuvan puheenjohtaja. Lisäksi Hiltunen oli Suomen Kansallisoopperan hallituksen jäsen, Intimiteatterin johtokunnan puheenjohtaja sekä Työväen Näyttämöiden Liiton liittotoimikunnan jäsen.[3]
Perhe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Onni Hiltusen puoliso oli Kymissä syntynyt Kerttu Emilia Kolari (1903-1997), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1921. Heidän ainoa lapsensa oli ministeri ja kaupunginjohtaja Teemu Hiltunen.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d Onni Hiltunen Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 17.1.2008.
- ↑ a b Kuopion l. länt. vaalipiirin sos.-dem. edustajaehdokkaat. Savon Työmies, 20.9.1930, nro Näytenumero 1, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.9.2025.
- ↑ a b c d e f g h i Kaarninen, Pekka: Hiltunen, Onni (1895–1971) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen artikkeli). 6.9.2001. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 29.9.2025.
- ↑ Aho, Antti: Onni, Jussi ja Hugo 3.4.2011. Warkauden Lehti. Arkistoitu 15.9.2012. Viitattu 27.4.2012.
- ↑ Sedergren, Jarl: Filmiriita 1941–1944 (arkistoitu sivu) 1995. Jarl Sedergren. Viitattu 13.10.2006.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Onni Hiltunen Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
| Edeltäjä: Kaarlo Harvala |
SDP:n puheenjohtaja 1944–1946 |
Seuraaja: Emil Skog |
| Edeltäjä: Lauri Kivekäs |
Suomen kauppa- ja teollisuusministeri 1958−1959 |
Seuraaja: Ahti Karjalainen |
| Edeltäjä: Väinö Tanner Ralf Törngren V. J. Sukselainen |
Suomen valtiovarainministeri 1944 1948–1950 1951 |
Seuraaja: Johan Helo V. J. Sukselainen Viljo Rantala |
| Kansainväliset | |
|---|---|
| Kansalliset | |
| Henkilöt | |
