Antti Hackzell

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Antti Hackzell
AnttiHackzell.jpg
Suomen pääministeri
Hackzellin hallitus
8.8.1944–21.9.1944
Presidentti C. G. E. Mannerheim
Edeltäjä Edwin Linkomies
Seuraaja Urho Castrén
Suomen ulkoasiainministeri
Kivimäen hallitus
14.12.1932–7.10.1936
Edeltäjä Aarno Yrjö-Koskinen
Seuraaja Rudolf Holsti
Viipurin läänin maaherra
1918–1920
Edeltäjä Frans Carl Fredrik Josef von Pfaler
Seuraaja Lauri Kristian Relander
Kansanedustaja
1.9.1939–5.4.1945
Ryhmä/puolue Kansallisen kokoomuksen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Viipurin läänin läntinen vaalipiiri
Tiedot
Syntynyt 20. syyskuuta 1881
Mikkeli
Kuollut 14. tammikuuta 1946 (64 vuotta)
Helsinki
Puolue Kansallinen Kokoomuspuolue
Koulutus filosofian kandidaatti (1903)
oikeustutkinto (1906)
varatuomari (1909)

Anders (Antti) Verner Hackzell (20. syyskuuta 1881 Mikkeli14. tammikuuta 1946 Helsinki) oli kokoomuslainen maaherra, diplomaatti ja työmarkkinajohtaja sekä jatkosodan ajan viimeinen Suomen pääministeri. Koulutukseltaan hän oli filosofian kandidaatti ja lakimies, arvoltaan varatuomari. Hackzell on toistaiseksi Suomen kaikkien aikojen lyhimmän aikaa, 44 päivää, istuneen hallituksen pääministeri.[1]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Antti Hackzellin vanhemmat olivat rehtori Mathias Gustaf Hackzell ja Helena Nathalia (Lilli) Örn. Hän meni naimisiin vuonna 1914 Elsa Julia Wolffin kanssa, jonka isä oli konsulina toiminut teollisuusmies Carl Oskar Eugen Wolff. Heille syntyi neljä lasta: Kristina (s. 1915), Karin Helena (s. 1917), Martin Mathias (s. 1919) ja Eva Maria (s. 1921). Hackzellin sisko Evi oli naimisissa tunnetun sosiaalidemokraattisen poliitikon Reinhold Sventon kanssa.[2]

Hackzell pääsi ylioppilaaksi vuonna 1900. Hän suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon 1903 ja oikeustutkinnon vuonna 1906. Hän sai varatuomarin arvon vuonna 1909. Opintojen jälkeen Hackzell toimi laki- ja liikemiehenä Pietarissa vuosina 1911–1918. Hän oli ylimääräisenä virkamiehenä Suomen kansliassa 1913 ja oikeudenkäyntiapulaisena Suomen passivirastossa Pietarissa 1913–1918.[3]

Poliittinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hackzell palasi Suomeen Venäjän vallankumouksen jälkeen ja liittyi valkoiseen armeijaan. Suomen sisällissodan aikana vuonna 1918 Hackzell toimi Karjalan rintaman ylipäällikön Aarne Sihvon adjutanttina ja Mikkelin läänin maaherran apulaisena rintaman takana Viipurin lääniä varten.[3] Sodan päätyttyä Hackzell nimitettiin Viipurin läänin maaherraksi 1918. Hän luopui tehtävästä loppuvuodesta 1920 tultuaan valituksi yhdeksi Suomen edustajista Tarton rauhan jälkeen muodostettuun suomalais-venäläiseen sekakomiteaan, jonka tehtävänä oli hoitaa rauhansopimuksesta aiheutuneita käytännön järjestelyjä. Hackzell toimi komitean varapuheenjohtajana.[2]

Diplomaattina Moskovassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hackzell nimitettiin Suomen asiainhoitajaksi Moskovaan 1922. Samalla hänestä tuli ministeri ja täysivaltainen lähettiläs. Suomen ja Neuvostoliiton suhteet olivat Hackzellin vuoteen 1927 saakka kestäneellä toimikaudella vaikeat ja molemmat osapuolet suhtautuivat toisiinsa epäluuloisesti. Suhteita rasittivat jo ennestään vuosina 1918–1922 käydyt heimosodat ja helmikuussa 1922 sattunut ns. läskikapina.[2]

Lopulta Hackzellin lähettilään tehtävät Moskovassa päättyivät sosialidemokraattien Väinö Voionmaan noustessa Tannerin hallituksen ulkoasiainministeriksi joulukuussa 1926. Hackzell ei halunnut olla missään tekemisissä ministeri Voionmaan kanssa, sillä Hackzellin mukaan Voionmaa oli ollut sisällissodan aikana laatimassa punakaartin operaatiosuunnitelmia yhdessä kaartin päällikön Ali Aaltosen kanssa. Ulkoministeriön ja Hackzellin välit kiristyivät ja lopulta Hackzell päätyi eroamaan Moskovan lähettilään tehtävistä. Presidentti Relander suunnitteli Hackzellin nimittämistä ulkoasiainministeriön kansliapäälliköksi, mutta seuraavatkaan ulkoministerit eivät kannattaneet nimitystä.[2]

Ulkoasiainministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pitkäikäisessä Kivimäen hallituksessa Hackzell toimi vuosina 1932–1936 ulkoasiainministerinä yhteensä 1394 päivää.[4] Hackzell pyrki ulkoasiainministerinä lähentämään Suomea puolueettomiin Pohjoismaihin. Eduskunnalle esitettiin joulukuussa 1935 julkilausuma Suomen Pohjoismaisesta suuntauksesta, joka hyväksyttiin eduskunnassa muodollisen yksimielisesti.[2]

Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1932 solmimasta hyökkäämättömyyssopimuksesta huolimatta maiden välit eivät juuri parantuneet. Ulkoasiainministerinä Hackzell sai kuunnella useasti neuvostohallituksen moitteita muun muassa lehdistön neuvostovastaisuudesta ja Suomen epämääräisistä poliittisista suhteista Saksaan.[2]

Pääministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hackzell sai tehtäväkseen kesällä 1944 muodostaa hallitus, jonka piti irrottaa Suomi sodasta. Hallitus saatiin muodostettua 8. elokuuta ja se istui 21. syyskuuta asti.[5] Neuvostoliiton Tukholman suurlähettilään Aleksandra Kollontain välityksellä hallitus onnistui saamaan neuvotteluyhteyden Moskovaan elokuun lopulla.[2]

Pääministeri Antti Hackzell lähdössä 6.9.1944 Helsingin rautatieasemalla Moskovan rauhanneuvotteluihin. Oikealla ministeri Viljami Kalliokoski ja keskellä ministeri Olli Paloheimo

Suomi sai Neuvostoliiton asettamat ennakkoehdot 29. elokuuta: suhteet Saksaan oli välittömästi katkaistava, jotta Suomi voisi lähettää rauhanvaltuuskunnan Moskovaan. Hallitus pääministeri Hackzellin johdolla kertoi eduskunnalle suhteiden katkaisusta 2. syyskuuta. Eduskunta antoi päätökselle tukensa ja aselepo astui voimaan muutama päivä myöhemmin.[6] Hackzell perusteli radiopuheessaan ja eduskunnassa tehtyä päätöstä sillä, että Suomen asema oli merkittävästi huonontunut aiemmin keväällä tehtyjen rauhantunnustelujen jälkeen eikä rauhanehtojen helpottumista ollut enää näköpiirissä.[2] [7]

Hackzellin johtama rauhanvaltuuskunta saapui Moskovaan 7. syyskuuta. Valtuuskunta joutui odottamaan neuvottelujen alkua viikon, sillä Iso-Britannia ja Neuvostoliitto eivät olleet täysin yksimielisiä välirauhan ehdoista. Rauhanneuvottelut alkoivat viimein 14. syyskuuta valtuuskunnan tavattua Neuvostoliiton edustajat.[6] Valtuuskunnan puheenjohtajana toiminut pääministeri Hackzell oli saanut juuri ennen tapaamista halvauskohtauksen, josta hän ei enää toipunut työkykyiseksi. Ulkoasiainministeri Carl Enckell matkusti Moskovaan ja vei rauhanneuvottelut päätökseen.[2] Legendan mukaan Hackzellin sairauskohtaus olisi ollut seurausta Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin tylystä käytöksestä neuvottelujen alussa. Hackzell oli kuitenkin ollut hyvin rasittunut jo Moskovaan saapuessaan.[8] Välirauhansopimus allekirjoitettiin 19. syyskuuta 1944.[6]

Työmarkkinajohtajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kivimäen hallituksen kaaduttua 1936 Hackzell nimitettiin Suomen työnantajain keskusliiton (STK) toimitusjohtajaksi. Aiemmin hän oli toiminut STK:n varajohtajana 1930–1931. Toimitusjohtajana Hackzell pyrki parantamaan suhteita työntekijäjärjestöihin ja tekemään pesäeroa 1920-luvulla syntyneeseen mielikuvaan STK:sta lakonmurtajajärjestönä. Hackzellilla oli keskeinen osuus työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen sopiessa talvisodan aikana tammikuun kihlauksesta.[2]

STK ja SAK allekirjoittivat 28. huhtikuuta 1944 vuoden kestäneiden neuvottelujen jälkeen yleissopimuksen työehtoja koskevista neuvottelu- ja työtaistelusäännöistä, mikä oli selkeä askel kohti työehtosopimuksia. Pääneuvottelijoina toimivat STK:n toimitusjohtaja Hackzell ja SAK:n puheenjohtaja Eero A. Wuori. Neuvotteluja käytiin keskeytyksettä lukuun ottamatta helmikuuta 1944, jolloin sekä Hackzellin että Wuoren kotitalot vaurioituivat Neuvostoliiton pommituksissa. Työehtosopimusneuvottelut alkoivat syksyllä 1944.[9][10]

Linkomiehen hallituksen sosiaaliministeri Aleksi Aaltonen antoi lakiesityksen vapun muuttamisesta yleiseksi vapaapäiväksi maaliskuussa 1944. STK:n toimitusjohtajana toiminut kansanedustaja Hackzell esitti harkittavaksi, että vastaavasti työpäiväksi muutettaisiin joku työviikkoa rikkova juhlapyhä. Hän myös ehdotti mahdollisuutta, että maan vaikean tilanteen vuoksi esimerkiksi vappua ja itsenäisyyspäivää vietettäisiin toistaiseksi vain joka toisena tai kolmantena vuonna. Hackzell ei kuitenkaan tehnyt lakiin muutosesitystä ja ensimmäisen kerran vappua vietettiin lakisääteisenä vapaapäivänä jo samana vuonna.[11]

Hackzell toimi STK:n toimitusjohtajana aina vuoteen 1945 asti,[2] jolloin hänen seuraajakseen valittiin eversti V. A. M. Karikoski.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hallitukset aikajärjestyksessä valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 18.6.2014.
  2. a b c d e f g h i j k Uola, Mikko: Hackzell, Antti Porvarillisen Työn Arkisto. 5.12.2008. Kansallisen Kokoomuksen keskusarkisto. Viitattu 28.4.2014.
  3. a b Antti Hackzell Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  4. Kivimäen hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  5. Hackzellin hallitus valtioneuvosto.fi. Valtioneuvosto. Viitattu 4.6.2010.
  6. a b c Näin rauha tehtiin hs.fi. 6.9.2014. Helsingin Sanomat. Viitattu 11.9.2014.
  7. http://www.iltalehti.fi/uutiset/201702272200077258_uu.shtml
  8. Suuret puheet: Sanoma välirauhasta (Henrik Meinanderin radiohaastattelu) Ylen Elävä arkisto. Viitattu 26.9.2014.
  9. Bergholm, Tapio: Kohti työehtosopimuksia – Yleissopimus 70 vuotta sak.fi. 28.4.2014. SAK. Viitattu 12.9.2014.
  10. Haataja, Lauri: ”Jälleenrakentava Suomi”, Suomen historian pikkujättiläinen, s. 793–794. WSOY, 2003.
  11. Ehdotus kokoomuksesta: vappu vain joka kolmas vuosi Kansan Uutiset Verkkolehti. 25.4.2014. KU. Viitattu 13.5.2014.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edeltäjä:
Edwin Linkomies
Suomen pääministeri
1944
Seuraaja:
Urho Castrén
Edeltäjä:
Aarno Yrjö-Koskinen
Suomen ulkoasiainministeri
1932–1936
Seuraaja:
Rudolf Holsti