Carl Enckell

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Suomen ulkoministeriä. Autonomian ajan kenraalista kerrotaan artikkelissa Carl Enckell (kenraali).
Carl Enckell
Carl enckell.jpg
Suomen ulkoasiainministeri
Ingmanin I hallitus
27.11.1918–17.4.1919
Kaarlo Castrénin hallitus
17.4.1919–28.4.1919
Cajanderin I hallitus
2.6.1922–14.11.1922
Cajanderin II hallitus
18.1.1924–31.5.1924
Hackzellin hallitus
8.8.1944–21.9.1944
Urho Castrénin hallitus
21.9.1944–17.11.1944
Paasikiven II hallitus
17.11.1944–17.4.1945
Paasikiven III hallitus
17.4.1945–26.3.1946
Pekkalan hallitus
26.3.1946–29.7.1948
Fagerholmin I hallitus
29.7.1948–17.3.1950
Edeltäjä Otto Stenroth[1]
Rudolf Holsti[2]
Juho Vennola[3]
Henrik Ramsay[4]
Seuraaja Rudolf Holsti[5]
Juho Vennola[3]
Hjalmar J. Procopé[6]
Åke Gartz[7]
Tiedot
Syntynyt 7. kesäkuuta 1876
Pietari, Venäjä
Kuollut 26. maaliskuuta 1959 (82 vuotta)
Helsinki

Carl Johan Alexis Enckell (7. kesäkuuta 1876 Pietari26. maaliskuuta 1959 Helsinki) oli suomalainen poliitikko, upseeri, yritysjohtaja ja diplomaatti. Hän oli Suomen viimeinen ministerivaltiosihteeri Pietarissa vaiheikkaana vuonna 1917 ja itsenäisyyden aikana moninkertainen ulkoasiainministeri. Enckellin uran merkityksellisimmän vaiheen muodosti Suomen luotsaaminen sodasta pysyvään rauhantilaan 1944–1948. Hän profiloitui etenkin Suomen idänsuhteissa.[8]

Enckell on ollut ulkoasiainministerinä Suomessa neljänneksi pisimpään.[9]

Uran alku: upseeri, liikemies, diplomaatti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Enckellin suvussa oli paljon upseereita. Carl Enckellin isä Carl Enckell oli jalkaväenkenraali Venäjän armeijassa ja siirtyi Suomeen johtamaan Haminan kadettikoulua pojan ollessa seitsemänvuotias. Siellä myös hänen poikansa kouluttautui upseeriksi ja valmistuttuaan kurssinsa priimuksena vuonna 1896 liittyi eliittiyksikkönä tunnettuun Ismailovin kaartiin, missä oppi sujuvasti venäjää. Hän jätti kuitenkin upseerinuran jo kolmen vuoden kuluttua ja meni Dresdeniin opiskelemaan insinööriksi. Valmistuttuaan hän palasi Suomeen ja työskenteli koneinsinöörinä paperi- ja metalliteollisuuden palveluksessa, ja siirtyi 1911 Kone ja Silta Oy:n toimitusjohtajaksi. Yhtiö menestyi hyvin ja Enckell valittiin nopeasti Metalliteollisuuden Työnantajaliiton ja Yleisen Työnantajaliiton varapuheenjohtajaksi sekä Helsingin kaupunginvaltuustoon.[8]

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 venäjäntaitoinen Enckell nimitettiin Suomen ministerivaltiosihteeriksi Pietariin.[8] Eduskunnan hyväksyttyä kesällä valtalain konservatiivinen Enckell painosti Venäjän väliaikaisen hallituksen johtajat hajottamaan Suomen eduskunnan lain torjumiseksi,[10] mikä myös onnistui. Tämän johdosta hänellä oli pitkään huono maine Suomen vasemmiston silmissä.

Marraskuun alussa hän sukkuloi Helsingin ja Pietarin väliä uutta Suomen ja Venäjän suhteet määrittelevää perustuslakia sorvattaessa. Niin kutsutun Ståhlbergin komitean esityksen hän ehti vielä esitellä väliaikaiselle hallitukselle 5. marraskuuta, mutta saavuttuaan uudelleen Pietariin 7. marraskuuta Suomen eduskuntapuolueiden hyväksymän manifestiluonnoksen kanssa hän saattoi vain todeta uuden vallankumouksen tapahtuneen matkan aikana.[11] Suomen julistauduttua itsenäiseksi Enckell muodosti P. E. Svinhufvudin ja Gustaf Idmanin kanssa Suomen senaatin valtuuskunnan, joka pyysi ja sai neuvostohallitukselta tunnustuksen itsenäisyydelle. Enckell nimettiin myös Suomen diplomaattiseksi edustajaksi Pietariin, mutta pesti jäi hyvin lyhyeksi valtiosuhteitten pian katketessa valkoisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä.[8]

Enckellistä tuli marraskuussa 1918 Suomen järjestyksessä toinen ulkoministeri, ja hänen tehtäväkseen tuli nyt vuorostaan valtionhoitaja C. G. E. Mannerheimin kanssa hankkia tunnustus Suomen itsenäisyydelle maailmansodan voittaneilta ympärysvalloilta. Enckell johti Suomen valtuuskuntaa Pariisin rauhankonferenssissa 1919 ja Kansainliitossa sen käsitellessä Ahvenanmaan kysymystä. Enckellin taktiikkana oli viivyttää päätöksen tekemistä, kunnes suurvallat menettäisivät kiinnostuksensa wilsonilaiseen vähemmistökansallisuuksien (ruotsinkielisten ahvenanmaalaisten) oikeuksien ajamiseen. Taktiikka toimi, ja Ahvenanmaa päätettiin 1921 jättää Suomelle.[8]

Vasta itsenäistyneessä maassa Enckell oli harvoja, jolla oli edes jonkinlaista kokemusta diplomaattisista tehtävistä (joita ministerivaltiosihteeriys etäisesti muistutti) ja siksi nuori kansakunta turvautui häneen aluksi niin usein. Enckell oli 1919–1926 Suomen edustajana Pariisissa ja samanaikaisesti 1920–1926 Kansainliitossa. Hän toimi myös kahden lyhytikäisen virkamieshallituksen ulkoministerinä 1922 ja 1924 ja edusti Suomea eräissä kansainvälisissä konferensseissa. Hän palasi 1927 kotimaahan jälleen liike-elämän pariin. Hän oli ensin Liittopankin toimitusjohtaja ja sitten HOP:n johtokunnan jäsen sekä 1936–1946 Teollisuudenharjoittajain keskinäisen palovakuutusyhtiön toimitusjohtaja.[8]

Paluu huipulle vaikeina aikoina[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ulkopolitiikan pariin Enckell palasi kohtalokkaana aikana vuonna 1944. Kyseisen vuoden helmikuussa hän kävi J. K. Paasikiven kanssa epävirallisissa rauhantunnusteluissa Moskovassa, jotka eivät kuitenkaan vielä johtaneet rauhaan Linkomiehen hallituksen torjuessa Neuvostoliiton kovat ehdot. Elokuussa nimitettiin Antti Hackzellin – toisen tsaarinaikaina Venäjään liikesuhteiden kautta tutustuneen – johtama uusi hallitus rauhan solmimista varten ja Enckell palasi pitkän tauon jälkeen ulkoministeriksi. Pääministerin saatua halvauskohtauksen kesken välirauhanneuvotteluiden Enckell joutui dramaattisissa oloissa matkustamaan Moskovaan asettuakseen Suomen valtuuskunnan johtoon. Neuvotteluissa ei paljoa neuvoteltu, mutta rauha saatiin.

Enckell jatkoi sen jälkeen ulkoministerinä yhtäjaksoisesti kaikissa sotien jälkeisissä hallituksissa aina Fagerholmin sosiaalidemokraattista vähemmistöhallitusta myöten, yhteensä viiden ja puolen vuoden ajan. Näinä vuosina hän oli yksi Paasikiven linjan keskeisistä arkkitehdeista. Enckellin ja toisen ulkoministerin Reinhold Sventon asemaa presidentti J. K. Paasikiven avustajina ja neuvonantajina korosti kummankin täydellinen venäjän taito ja se, että ulkoministeriön korkeimman virkamiehen, poliittisen osaston päällikön virka oli Enckellin koko ulkoministerikauden ajan ilman haltijaa. Enckellillä ja Sventolla oli kielitaitonsa ylläpitämiseksi tapana jopa keskustella ja käydä kirjeenvaihtoa keskenään venäjäksi.[12] Enckell oli Suomen valtuuskunnan varapuheenjohtajana sekä Pariisin (uudessa) rauhankonferenssissa elokuussa 1946 että YYA-sopimuksesta neuvoteltaessa Moskovassa huhtikuussa 1948. Hän allekirjoitti Suomen edustajana Pariisin rauhansopimuksen 10. helmikuuta 1947 – ja yhtenä edustajista myös YYA-sopimuksen 6. huhtikuuta 1948. Enckell jäi eläkkeelle viimein vasta 73-vuotiaana.[8]

Enckell kuoli 82-vuotiaana Helsingissä. Hän sai kahdesti sekä 1. luokan Vapaudenristin (jälkimmäisellä kerralla rintatähden kera) että Valkoisen Ruusun suurristin (jälkimmäisellä kerralla jalokivien kera) ja myös useita korkeita ulkomaisia kunniamerkkejä.[8] Enckell julkaisi vuonna 1956 kaksiosaiset muistelmat, jotka keskittyivät Suomen itsenäistymisen aikoihin ja 1920-lukuun.

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Carl Enckellin vaimo oli hänen Saksassa tapaamansa Lucy Marie Frieda Agathe Margareta Ponsonby-Lyons. Heidän poikansa oli diplomaatti, filosofian kandidaatti Ralph Enckell.[8] Carl Enckellin veli oli kenraali Oscar Enckell, joka osallistui hänen kanssaan Moskovan välirauhanneuvotteluihin syyskuussa 1944.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Carl Enckell Suomen ministerit. Valtioneuvosto.
  • Enckell, Carl: Poliittiset muistelmani 1. WSOY, Helsinki 1956.
  • af Forselles, Cecilia: ”Enckell, Carl”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 570–572. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Paasikiven hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 26.5.2010.
  2. Vennolan hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 13.2.2011.
  3. a b Kallion hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 13.2.2011.
  4. Linkomiehen hallitus Valtioneuosto. Viitattu 26.5.2010.
  5. K. Castrénin hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 25.5.2010.
  6. Ingmanin II hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 26.5.2010.
  7. Kekkosen hallitus Valtioneuvosto. Viitattu 25.5.2010.
  8. a b c d e f g h i af Forselles, Cecilia: ”Enckell, Carl”, Suomen kansallisbiografia, osa 2, s. 570–572. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-443-6. Teoksen verkkoversio.
  9. Suomen ulkoasiainministerit Valtioneuvosto. Viitattu 9.2.2011.
  10. Enckell, Poliittiset muistelmani 1, s. 91–92.
  11. Enckell, Poliittiset muistelmani 1, s. 110–113.
  12. Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika, s. 152. Helsinki: Otava, 2001.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • af Forselles, Cecilia: Brobyggaren Carl Enckells liv och verksamhet fram till slutet av 1917, Svenska Litteratursällskapet, 2001 (väitöskirja) (ruotsiksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Carl Enckell Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  • Carl Enckell Suomen ministerit. Valtioneuvosto.