Alexander Armfelt

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Alexander Armfelt vuonna 1874.

Alexander Armfelt (18. huhtikuuta 1794 Riika, Venäjän keisarikunta – 8. tammikuuta 1876 Pietari, Venäjän keisarikunta)[1] oli suomalainen kreivi, sotilas ja virkamies, joka toimi Suomen ministerivaltiosihteerinä Pietarissa vuosina 1841–1876. Hän pääsi isänsä Gustaf Mauritz Armfeltin tavoin Venäjän keisarien suosikiksi. Suomen asioiden esittelijänä Pietarissa Armfelt vaikutti muun muassa Suomen markan käyttöönottoon sekä valtiopäiväuudistukseen ja selviytyi voittajana valtataisteluista useiden Suomen kenraalikuvernöörien kanssa. Hän toimi ministerivaltiosihteerinä pidempään kuin kukaan toinen.

Armfelt hoiti ministerivaltiosihteerin viran yhteydessä käytännössä myös Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (nykyinen Helsingin yliopisto) kanslerin tehtäviä. Virallisesti kanslerina oli kulloinenkin Venäjän kruununperijä.

Armfeltia on kutsuttu aikansa Suomen johtavaksi aristokraatiksi.[2]

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhetausta ja lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alexander Armfeltin vanhemmat olivat Armfelt-sukuun kuulunut kreivi ja kenraalimajuri Gustaf Mauritz Armfelt sekä hovineito Hedvig Ulrika De la Gardie.[3][1] Armfelt oli keskimmäinen vanhempiensa kolmesta aikuiseksi eläneestä pojasta ja isänsä suosikki. Hänen veljiään olivat kenraaliluutnantti ja kuvernööri Gustaf Magnus Armfelt ja kenraalimajuri Carl Magnus Vilhelm Armfelt. Armfelt syntyi Riiassa äitinsä ollessa matkalla hänen Venäjälle paenneen isänsä luo. Hänet merkittiin jo heti synnyttyään venäläisen Henkikaartin kyrassieerirykmentin vänrikiksi keisarinna Katariina Suuren määräyksestä.[2]

Lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Armfelt vietti pääosin Tukholmassa ja Tallinnassa.[1] Kansainvälisen nuoruutensa ansiosta hän oppi ensimmäisenä kielenään saksan ja puhui varsinaisena äidinkielenään ranskaa. Hän oppi puhumaan sujuvasti myös ruotsia ja venäjää sekä englantia, latinaa ja mahdollisesti hieman italiaa. Suomea hän ei osannut muutamaa sanaa enempää.[2]

Opinnot ja sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfelt opiskeli vuosina 1805–1807 Pietarissa ranskalaisen yksityisopettajan johdolla,[2] pääsi ylioppilaaksi Uppsalassa vuonna 1808 ja opiskeli vuosina 1808–1810 Uppsalan yliopistossa sekä vuosina 1810–1812 Edinburghin yliopistossa Skotlannissa. Isänsä siirryttyä Ruotsista vastaperustettuun Suomen suuriruhtinaskuntaan Armfelt kirjautui syksyllä 1812 Turun Akatemiaan, jossa hän aloitti opinnot seuraavana keväänä.[3][1] Hän oli vuonna 1813 yksi Turkulaisen osakunnan perustajajäsenistä. Suoritettuaan oikeustutkinnon Armfelt nimitettiin kesäkuussa 1814 Turun hovioikeuden auskultantiksi,[3] mutta isänsä kuoltua myöhemmin samana vuonna hän päätti siirtyä sotilasuralle Venäjän keisarilliseen armeijaan. Hänen urakehitystään armeijassa edistivät hänen isänsä maine ja ystävyys Suomen kenraalikuvernöörin Fabian Steinheilin kanssa.[1] Armfelt osallistui Napoleonien sotien viimeiseen vaiheeseen Länsi-Euroopassa ja palveli vuonna 1814 kolonnanlippumiehenä keisari Aleksanteri I:n päämajassa.[2][1][3]

Alexander Armfelt, Johan Erik Lindhin maalaama päiväämätön muotokuva.

Armfelt ylennettiin vuonna 1815 vänrikiksi ja siirrettiin vuonna 1817 henkikaartin pääesikuntaan, jossa hän yleni vuonna 1818 aliluutnantiksi.[3] Hänen lähimpänä esimiehenään kaartin esikunnassa oli hänen tuleva suojelijansa, ruhtinas Aleksandr Menšikov.[2] Armfelt erosi joksikin aikaa palveluksesta mutta palasi takaisin vuonna 1819.[3] Vuonna 1820 hän palveli alikapteenina veljensä Gustaf Magnuksen komentamassa 1. Suomen jalkaväkirykmentissä ja sai seuraavana vuonna kapteenin arvon.[3][2]

Vuonna 1821 Suomen sotilaspiirin komentaja, kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskjöld otti Armfeltin adjutantikseen. Vielä samana vuonna Armfelt siirtyi Suomen kenraalikuvernöörin adjutantiksi, missä tehtävässä hän oli vuoteen 1827. Hän palveli ensin kenraalikuvernööri Steinheilia ja sitten tämän seuraajaa Arseni Zakrevskia, jälkimmäistä myös tulkkina.[1] Jatkaen yhä tässä tehtävässä Armfelt siirrettiin vuonna 1825 henkikaartin Preobraženskin rykmentin kirjoihin.[3][2]

Armfelt luopui sotilasurasta vuonna 1827, jolloin Zakrevski järjesti hänelle nimityksen Suomen Pankin johtokunnan vt. jäseneksi.[1] Armfeltin virka Suomen Pankissa vakinaistettiin vuonna 1831, mutta jo seuraavana vuonna hänet kutsuttiin Pietariin Suomen valtiosihteerinviraston palvelukseen.[3][4]

Ministerivaltiosihteerin apulaisena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfelt nimitettiin vuonna 1834 ministerivaltiosihteerin apulaiseksi. Ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder ja monet muutkin suomalaiset pitivät häntä alkuun ikävänä juonittelijana ja nousukkaana, aluksi ruotsalaismielisenä ja sitten Venäjän myötäilijänä. Ratkaisevaa hänen urakehitykselleen oli Suomen uuden kenraalikuvernöörin Aleksandr Menšikovin tuki. Armfeltilla ja Menšikovilla oli yhteinen sisarpuoli, Catarina (Jekaterina) Menšikov Gagarina, joka oli G. M. Armfeltin avioton tytär.[1] Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta Armfelt tuki uskollisesti Menšikovia ja suostutteli tätä jatkamaan Suomen kenraalikuvernöörinä muiden virkojensa ohessa.[5] Rehbinderin kuoltua vuonna 1841 Armfelt nimitettiin vt. ministerivaltiosihteeriksi ja vakinaiseksi seuraavana vuonna.[3][1] Rehbinder itse olisi halunnut seuraajakseen senaattori Lars Gabriel von Haartmanin, mutta Menšikov järjesti viran Armfeltille.[1]

Ministerivaltiosihteerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virkakautensa alkuaikoina Armfelt oli olosuhteiden pakosta melko passiivisessa roolissa eikä usein kyennyt juurikaan vaikuttamaan Suomea koskeneiden päätösten sisältöön. Suomen ministerivaltiosihteeri oli joutunut alistettuun asemaan suhteessa Venäjän ministereihin eikä voinut kääntyä entiseen tapaan suoraan keisarin puoleen. Lisäksi keisari Nikolai I:n ”rajatonta luottamusta” nauttinut kenraalikuvernööri Menšikov valmisteli esityksiä salassa ja hankki niille etukäteen keisarin hyväksynnän, jolloin Armfelt ei uskaltanut haastaa esittelyissä Menšikovin kantaa. Armfeltin apulaisena oli aluksi vuosina 1844–1851 Fredrik Stewen ja vuosina 1851–1856 aiempi Menšikovin kansliapäällikkö Constantin Fischer, joka tunsi Suomen oloja huonosti.[6]

Armfeltin vaikutusvalta kasvoi huomattavasti, kun vuonna 1855 keisariksi tuli Aleksanteri II ja myös Menšikov ja Fischer väistyivät.[6] Armfelt oli saavuttanut Nikolai I:n luottamuksen,[4] mutta suhde Aleksanteri II:een muodostui huomattavasti läheisemmäksi ja luottamuksellisemmaksi. Se sai alkunsa jo Aleksanterin ollessa kruununperillisenä, sillä Armfelt esitteli hänelle Helsingin yliopiston asioita ja Aleksanteri oli ajoittain myös isänsä sijaishallitsijana.[5][6] Aleksanterin astuessa valtaistuimelle vuonna 1855 Armfelt suostutteli hänet antamaan edeltäjiensä tavoin erillisen hallitsijanvakuutuksen Suomelle. Kun Aleksanteri II ennen allekirjoittamista korvasi hallitsijanvakuutuksen perustuslakiin viittaavat sanat ”konstitutioiden mukaan” sanoilla ”entisten säädösten mukaan”, käänsi Armfelt sen ruotsiksi sanoilla enligt detta lands författning, jonka voitiin edelleen tulkita viittaavan perustuslailliseen hallintoon. Tätä ilmausta käytettiin myös myöhempien keisarien hallitsijanvakuutusten ruotsinnoksissa.[5]

Armfelt oli työssään perusluonteeltaan varovainen ja pidättyväinen ja vältti painostamasta keisaria, mutta vuodesta 1857 hänellä oli apulaisenaan aloitteellisempi Emil Stjernvall-Walleen, jolla myös oli läheinen suhde Aleksanteri II:een. Aleksanteri II ei ryhtynyt mihinkään Suomea koskevaan tärkeämpään toimeen kuulematta ensin Armfeltia ja Stjernvall-Walleenia.[5][6] Ministerivaltiosihteerin valta oli Armfeltin ja häntä muutaman vuoden seuranneen Stjernvall-Walleenin aikana suurempi kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Keskustelut keisarin kanssa käytiin pääosin ranskaksi, vaikka asiakirjat olivat venäjäksi.[6]

Armfelt ajautui valtataisteluihin kahden peräkkäisen kenraalikuvernöörin, Friedrich Wilhelm Bergin ja Platon Rokassovskin kanssa, mutta selvisi niistä voittajana.[1] Kenraalikuvernöörit jäivät lopulta suosiossa Armfeltin varjoon, ja hän myötävaikutti sekä Bergin että Rokassovskin eroihin vuosina 1861 ja 1866.[5][6] Armfelt ja Stjernvall-Walleen halusivat Suomen kenraalikuvernööriksi Romanov-sukuun kuuluneen suuriruhtinaan, joka olisi ollut lähellä keisaria ja Venäjän ministerien yläpuolella. Toive ei toteutunut, mutta Rokassovskin seuraaja Nikolai Adlerberg oli lähes suuriruhtinaan veroinen keisarin suosikki, ja hänen kanssaan Armfelt löysi myös yhteisen sävelen.[6] Armfeltin vaikutusvalta saavutti huippunsa, kun Adlerbergin työkyky heikkeni vuoden 1872 sairauskohtauksen seurauksena, tosin hänen omakin terveytensä horjui jo tuolloin.[5][6]

Tärkeimmät päätökset, joihin Armfelt ja Stjernvall-Walleen vaikuttivat, olivat Suomen rahauudistus (Suomen markan käyttöönotto) ja valtiopäivätoiminnan uudelleenkäynnistäminen.[4] Armfelt sai vahvistaa allekirjoituksellaan muun muassa historiallisen vuoden 1863 valtiopäiväkutsun,[7] ja hän osallistui Stjernvall-Walleenin kanssa keisarin valtiopäivien avajaisissa pitämän puheen valmisteluun. Armfelt oli mukana myös vuoden 1878 asevelvollisuuslain valmisteluprosessissa, jossa keisari lopulta taipui hyväksymään Suomen säätyjen kannan.[5] Ratkaisevaa tässä oli Armfeltin ja kenraalikuvernööri Adlerbergin saumaton yhteistyö, sillä he muodostivat yhdessä vastavoiman sotaministeri Dmitri Miljutinille.[6] Armfeltilla oli hyvä yhteistyösuhde Suomen senaatin johtomiesten, kuten L. G. von Haartmanin, Fabian Langenskiöldin, J. V. Snellmanin ja J. M. Nordenstamin kanssa.[6]

Kun vuosien 1863–1864 valtiopäivillä käytiin keskustelua muutoksista Suomen perustuslakeihin, Armfelt päätti laatia esityksen kahden komitean asettamisesta valmistelemaan Suomen hallinnonuudistusta. Hän ohitti Suomen senaatin ja vei asian suoraan keisarille, joka määräsi asettamaan perustuslaki- ja hallintolaitoskomiteat.[1] Perustuslakikomitealle Armfelt laati ohjeet, joissa painotettiin vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan käyttämistä työn pohjana. Hankkeesta toteutui vain vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys, mutta siihenkin saatiin viime hetkellä lisättyä erillinen maininta Ruotsin-aikaisten perustuslakien voimassaolosta. Venäläinen historioitsija Mihail Borodkin väitti myöhemmin, että Armfelt ja tätä avustaneet suomalaiset olisivat näin suorastaan harhauttaneet Aleksanteri II:n allekirjoittamaan asiakirjan, jossa tunnustettiin Suomen perustuslakien sitovan keisaria.[5]

Ministerivaltiosihteerin tehtävien yhteydessä Armfelt toimi samalla Helsingin keisarillisen yliopiston kanslerin esittelijänä ja avustajana, käytännössä hoitaen kanslerin tehtäviä, sillä kyseessä oli Venäjän kruununperijälle kuulunut kunniavirka. Armfelt oli muodollisestikin yliopiston vt. kanslerina suuriruhtinas Nikolai Aleksandrovitšin alaikäisyyden aikana vuodesta 1855 ja uudelleen suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitšin kanslerikauden alussa vuosina 1865–1866.[8][3] Armfelt onnistui luotsaamaan yliopiston läpi useista poliittista kriiseistä, kun ylioppilaiden ja joskus opetushenkilökunnankin toiminta herätti pahennusta Pietarissa, ja hän sai torjuttua hankkeet yliopiston sulkemisesta tai siirtämisestä pois Helsingistä ja ylioppilaskunnan lakkauttamisesta.[9]

Armfeltin politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfelt oli yksi niistä 1800-luvun suomalaisista valtiomiehistä, jotka tarkastelivat Suomen asioita laajemmasta, koko Venäjän valtakunnan näkökulmasta. Armfelt pyrki kaikin tavoin lähentämään Suomea Venäjään mutta samalla suojelemaan Suomen yhteiskuntajärjestelmää ja lainsäädäntöä venäläistämiseltä.[5] Hänen mielestään Suomen virkamiehistön tuli oppia venäjää, mielellään palvelemalla ensin viroissa Venäjällä.[6] Yhteentörmäysten välttämiseksi hän halusi pitää Suomen ja Venäjän suhteiden hoidon molemmissa maissa muutamien luotettavien henkilöiden käsissä. Maailmankuvaltaan hän oli konservatiivi ja suhtautui kysymykseen Suomen perustuslaeista enemmän käytännöllisenä kuin periaatteellisena kysymyksenä.[10]

Toimiessaan 1830-luvulla ministerivaltiosihteerin apulaisena Armfelt ehdotti Pietarissa toimineen Suomen asiain komitean uudelleenperustamista, jotta Suomen senaatille ja kenraalikuvernöörille saataisiin vastapaino lähelle keisaria.[1] Myöhemmin hän ehdotti erityisen neuvoston perustamista ministerivaltiosihteerin alaisuuteen Pietariin, koska siten voitaisiin ”kouluttaa” suomalaisia virkamiehiä hahmottamaan asioita venäläisestä näkökulmasta. Jälkimmäinen hanke ei toteutunut, mutta Suomen asiain komitea perustettiin lopulta Armfeltin vaikutuksesta uudelleen vuonna 1857 ja hänestä tuli ministerivaltiosihteerinä sen puheenjohtaja.[5] Se myös lisäsi hänen vaikutusvaltaansa.[6] Armfelt halusi hillitä Suomessa kaikkia sellaisia mielenilmaisuja, jotka olisivat saattaneet ärsyttää Venäjän johtoa, ja hän värväsi muun muassa J. V. Snellmanin ohjailemaan Suomen yleistä mielipidettä tähän suuntaan.[5] Tulevaisuuden suhteen Armfelt oli välillä pessimistinen. Vuonna 1871 hän kirjoitti Casimir von Kothenille: ”Vielä jonain päivänä Venäjä saa Bismarckinsa ja silloin me saamme heittää hyvästit niin sanotuille privilegioillemme”.[9]

Kunnianosoitukset, omistukset ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfelt sai vuonna 1830 kamariherran, vuonna 1833 valtioneuvoksen, vuonna 1835 todellisen valtioneuvoksen, vuonna 1843 salaneuvoksen ja vuonna 1856 todellisen salaneuvoksen arvonimet. Vuonna 1856 hänet nimitettiin Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi. Hän sai myös kaikki ajan korkeimmat suomalaisille myönnettävät kunniamerkit, korkeimpina vuonna 1870 Pyhän Andreaksen ristin ja vuonna 1874 Pyhän Andreaksen ristin briljantein.[1][2] Viimeksi mainitun hän sai tiettävästi ainoana suomalaisena.[2] Hänet vihittiin vuonna 1869 Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtoriksi.[9]

Armfelt osti vuonna 1835 kesäpaikakseen Artjärvellä sijaitsevan Ratulan kartanon sisarenpojaltaan kreivi Axel Mauritz Piperiltä 35 000 hopearuplalla. Vuodesta 1843 kartano oli virallisesti Armfeltin lasten omistuksessa.[2] Armfelt työskenteli kesäisin Ratulassa ja vastaanotti siellä arvovieraita aina kenraalikuvernöörejä myöten. Hän kuoli tammikuussa 1876 Pietarissa itse keisari Aleksanteri II:n vierailtua hänen kuolinvuoteellaan.[1] Hänet haudattiin perhehautaan Halikkoon.[3]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfeltin ensimmäinen puoliso Sigrid Oxenstierna, Johan Erik Lindhin maalaama muotokuva.

Armfeltin ensimmäinen puoliso oli vuodesta 1820 ruotsalainen vapaaherratar Sigrid Axelina Fredrika Oxenstierna af Eka och Lindö (1801–1841), jonka isä oli ministeri Carl Gustaf Oxenstierna. Armfeltin toinen puoliso oli vuodesta 1843 venäläinen Aleksandra (Aline) Nikolajevna Demidova (1818–1898[11]), jonka isä oli kenraalimajuri Nikolai Petrovitš Demidov.[1] Armfelt rakennutti vuonna 1844 Ratulan kartanon puistoon ortodoksisen vaimonsa hartaushuoneeksi niin sanotun Alinen paviljongin, joka kuuluu nykyään Artjärven kotiseutumuseoon.[11][12] Aline Armfeltin vuonna 1874 tekemästä aloitteesta perustettiin Suomen Punainen Risti kolme vuotta myöhemmin.[13]

Armfeltin ensimmäisestä avioliitosta syntyi seitsemän ja toisesta kolme lasta. Ainoa aikuiseksi elänyt poika oli hovitallimestari Mauritz Wladimir Armfelt. Tyttäristä aikuisiksi elivät Hedvig Agnes Armfelt Šelašnikov (1821–1848), Marianna Gustava Armfelt (1823–1921), Sigrid Augusta Armfelt Rotkirch (1826–1911) ja kreivitär Ebba Eugenie Armfelt von Etter (1831–1822).[1] Kenraalimajuri Gustaf Vilhelm Arthur Armfelt ja Turun hovioikeuden presidentti Gustaf Fredrik Rotkirch olivat Armfeltin vävyjä.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r Raimo Savolainen: Armfelt, Alexander (1794–1876) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.3.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l Alex Snellman: Suomen aateli – yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809–1939, s. 81, 116–118, 126–127, 162–163, 367. Helsingin yliopisto 2014.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l Kotivuori, Yrjö: kreivi Alexander Armfelt. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu 2005.
  4. ↑ a b c Armfelt, Alexander hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
  5. ↑ a b c d e f g h i j k Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 139, 148, 160–163, 200–201, 258–264, 283–286, 313, 334–337, 352–353, 358–359, 430–431. WSOY, Helsinki 2004.
  6. ↑ a b c d e f g h i j k l Osmo Jussila: ”Kenraalikuvernööri, ministerivaltiosihteeri ja senaatti”, s. 60, 104, 106, 108, 111, 129–133, 138, 140–141, 143, 159–161, 163–164, 166, 199 teoksessa Suomen keskushallinnon historia 1809–1996 (toim. Raimo Savolainen). Hallintohistoriakomitea/Edita, Helsinki 1996.
  7. ↑ Nordisk familjebok (1904), s. 29 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 2.6.2019.
  8. ↑ Matti Klinge et al: Helsingin yliopisto 1640–1990: Helsingin yliopisto 1917–1990, s. 705. Otava, Helsinki 1990.
  9. ↑ a b c Matti Klinge: Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 507, 586–587, 600. Otava, Helsinki 1989.
  10. ↑ Robert Schweitzer: Slutrapport för projektet ”Alexander Armfelts biografi” (englanniksi) Viitattu 8.6.2019.
  11. ↑ a b Ville Hakala: Artjärven kotiseutumuseolla kunnostetaan vanhoja rakennuksia Seutuneloset 27.9.2017. Viitattu 15.7.2023.
  12. ↑ Päijät-Hämeen paikallismuseot Lahden museot. Viitattu 15.7.2023.
  13. ↑ 1870-luku – Turkin sota uhka myös Suomelle Suomen Punainen Risti. Viitattu 15.7.2023.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hans Hirn: Alexander Armfelt – ungdom och läroår intill 1832 (1938)
  • Hans Hirn: Alexander Armfelt – början av en statsmannabana 1832–1841 (1948)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainväliset
Kansalliset
Henkilöt
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Alexander_Armfelt&oldid=21826790”