Alexander Armfelt

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Alexander Armfelt vuonna 1874.

Alexander Armfelt (18. huhtikuuta 1794 Riika, Venäjän keisarikunta – 8. tammikuuta 1876 Pietari, Venäjän keisarikunta)[1] oli suomalainen kreivi, sotilas ja virkamies, joka toimi Suomen ministerivaltiosihteerinä Pietarissa vuosina 1841–1876. Hän pääsi isänsä Gustaf Mauritz Armfeltin tavoin Venäjän keisarien suosikiksi. Suomen asioiden esittelijänä Pietarissa Armfelt vaikutti muun muassa Suomen markan käyttöönottoon ja valtiopäiväjärjestysuudistukseen, ja selviytyi voittajana valtataisteluissa useiden Suomen kenraalikuvernöörien kanssa. Hän toimi ministerivaltiosihteerinä pidempään kuin kukaan toinen.

Armfelt hoiti ministerivaltiosihteerin viran yhteydessä käytännössä myös Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston (nyk. Helsingin yliopisto) kanslerin tehtäviä. Virallisesti kanslerina oli kulloinenkin Venäjän kruununperijä.

Armfeltia on kutsuttu aikansa Suomen johtavaksi aristokraatiksi.[2]

Elämänvaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perhetausta ja lapsuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Alexander Armfeltin vanhemmat olivat Armfelt-sukuun kuulunut kreivi ja kenraalimajuri Gustav Mauritz Armfelt sekä hovineito Hedvig Ulrika De la Gardie.[3][1] Hän oli keskimmäinen vanhempiensa kolmesta aikuiseksi eläneestä pojasta ja isänsä suosikki. Hänen veljiään olivat kenraaliluutnantti ja kuvernööri Gustaf Magnus Armfelt sekä kenraalimajuri Carl Magnus Vilhelm Armfelt. Armfelt syntyi Riiassa isänsä oleskellessa Venäjällä. Hänet merkittiin jo heti synnyttyään venäläisen henkikyrassieerirykmentin vänrikiksi keisarinna Katariina Suuren määräyksestä.[2] Lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa Armfelt vietti pääosin Tukholmassa ja Tallinnassa.[1] Kansainvälisen nuoruutensa ansiosta hän oppi ensimmäisenä kielenään saksan ja puhui varsinaisena äidinkielenään ranskaa. Hän oppi puhumaan sujuvasti myös ruotsia ja venäjää sekä englantia, latinaa ja mahdollisesti hieman italiaa. Suomea hän ei osannut muutamaa sanaa enempää.[2]

Opinnot ja sotilasura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfelt opiskeli vuosina 1805–1807 Pietarissa ranskalaisen yksityisopettajan johdolla,[2] pääsi ylioppilaaksi Uppsalassa vuonna 1808 ja opiskeli kaksi vuotta Uppsalan yliopistossa sekä 1810–1812 toiset kaksi vuotta Edinburghin yliopistossa Skotlannissa. Isänsä siirryttyä Ruotsista vastaperustettuun Suomen suuriruhtinaskuntaan Armfelt kirjautui syksyllä 1812 Turun Akatemiaan ja aloitti opinnot siellä seuraavana keväänä.[3][1] Hän oli vuonna 1813 yksi Turkulaisen osakunnan perustajajäsenistä. Suoritettuaan oikeustutkinnon Armfelt nimitettiin kesäkuussa 1814 Turun hovioikeuden auskultantiksi,[3] mutta isänsä kuoltua myöhemmin samana vuonna hän päätti siirtyä sotilasuralle Venäjän armeijaan. Hänen urakehitystään armeijassa edistivät hänen isänsä maine ja ystävyys Suomen kenraalikuvernöörin Fabian Steinheilin kanssa.[1] Armfelt osallistui Napoleonien sotien viimeiseen vaiheeseen Länsi-Euroopassa ja palveli vuonna 1814 kolonnanlippumiehenä keisari Aleksanteri I:n päämajassa.[2][1][3]

Alexander Armfelt, Johan Erik Lindhin maalaama muotokuva.

Armfelt ylennettiin vuonna 1815 vänrikiksi ja siirrettiin vuonna 1817 henkikaartin pääesikuntaan, jossa hän yleni 1818 aliluutnantiksi.[3] Hänen lähimpänä esimiehenään kaartin esikunnassa oli hänen tuleva suojelijansa Aleksandr Menšikov.[2] Armfelt erosi joksikin aikaa palveluksesta, mutta palasi 1819.[3] Vuonna 1820 hän palveli alikapteenina veljensä Gustaf Magnuksen komentamassa 1. Suomen jalkaväkirykmentissä ja sai seuraavana vuonna kapteenin arvon.[3][2] Vuonna 1821 Suomen sotilaspiirin komentaja, kenraalimajuri Heribert Conrad Reuterskjöld otti Armfeltin adjutantikseen. Vielä samana vuonna Armfelt siirtyi Suomen kenraalikuvernöörin adjutantiksi, missä tehtävässä hän oli vuoteen 1827. Hän palveli ensin kenraalikuvernööri Steinheilia ja sitten tämän seuraajaa Arseni Zakrevskia, jälkimmäistä myös tulkkina.[1] Jatkaen yhä tässä tehtävässä Armfelt siirrettiin vuonna 1825 henkikaartin Preobraženskin rykmentin kirjoihin.[3][2]

Armfelt luopui sotilasurasta vuonna 1827, jolloin Zakrevski järjesti hänelle nimityksen Suomen Pankin johtokunnan vt. jäseneksi.[1] Armfeltin virka Suomen Pankissa vakinaistettiin 1831, mutta jo seuraavana vuonna hänet kutsuttiin Pietariin Suomen valtiosihteerinviraston palvelukseen.[3][4]

Ministerivaltiosihteerin apulaisena[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfelt nimitettiin vuonna 1834 ministerivaltiosihteerin apulaiseksi. Ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder ja monet muutkin suomalaiset pitivät häntä alkuun ikävänä juonittelijana ja nousukkaana, aluksi ruotsalaismielisenä ja sitten Venäjän myötäilijänä. Ratkaisevaa hänen urakehitykselleen oli Suomen uuden kenraalikuvernöörin Aleksandr Menšikovin tuki. Armfeltilla ja Menšikovilla oli yhteinen sisarpuoli, Katarina Menšikov, joka oli G. M. Armfeltin avioton tytär.[1] Ajoittaisista erimielisyyksistä huolimatta Armfelt tuki uskollisesti Menšikovia ja suostutteli tätä jatkamaan Suomen kenraalikuvernöörinä muiden virkojensa ohessa.[5] Rehbinderin kuoltua vuonna 1841 Armfelt nimitettiin vt. ministerivaltiosihteeriksi ja vakinaiseksi seuraavana vuonna.[3][1] Rehbinder itse olisi halunnut seuraajakseen senaattori Lars Gabriel von Haartmanin, mutta Menšikov järjesti viran Armfeltille.[1]

Ministerivaltiosihteerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfelt saavutti ministerivaltiosihteerikautenaan ensin keisari Nikolai I:n ja sitten tämän seuraajan Aleksanteri II:n luottamuksen.[4] Läheinen yhteys Aleksanteri II:een syntyi jo tämän ollessa kruununperillisenä, sillä Armfelt esitteli hänelle Helsingin yliopiston asioita ja Aleksanteri oli ajoittain myös isänsä sijaishallitsijana. Aleksanterin astuessa valtaistuimelle vuonna 1855 Armfelt suostutteli hänet antamaan edeltäjiensä tavoin erillisen hallitsijanvakuutuksen Suomelle. Armfeltin siitä laatimaa ruotsinkielistä käännöstä käytettiin myös myöhempien hallitsijanvaihdosten yhteydessä.[5] Armfelt ajautui valtataisteluihin kolmen peräkkäisen kenraalikuvernöörin, Friedrich Wilhelm Bergin, Platon Rokassovskin ja Nikolai Adlerbergin kanssa, mutta selvisi niistä voittajana.[1] Kenraalikuvernöörit jäivät lopulta suosiossa Armfeltin varjoon, ja tämän on katsottu myötävaikuttaneen sekä Bergin että Rokassovskin eroihin vuosina 1861 ja 1866. Adlerbergin kanssa hän löysi lopulta yhteisen sävelen. Armfeltin vaikutusvalta saavutti huippunsa, kun Adlerbergin työkyky heikkeni vuoden 1872 sairauskohtauksen seurauksena, tosin hänen omakin terveytensä horjui jo tuolloin. Armfelt oli työssään perusluonteeltaan varovainen ja pidättyväinen, mutta vuodesta 1857 hänellä oli apulaisenaan aloitteellisempi Emil Stjernvall-Walleen, jolla myös oli läheinen suhde keisariin.[5]

Tärkeimmät päätökset, joihin Armfelt ja Stjernvall-Walleen vaikuttivat, olivat Suomen rahauudistus (Suomen markan käyttöönotto) ja valtiopäivätoiminnan uudelleenkäynnistäminen.[4] Armfelt sai vahvistaa allekirjoituksellaan muun muassa vuoden 1863 historiallisen valtiopäiväkutsun[6] ja hän osallistui Stjernvall-Walleenin kanssa keisarin valtiopäivien avajaisissa pitämän puheen valmisteluun.[5] Kun vuosien 1863–1864 valtiopäivillä käytiin keskustelua muutoksista Suomen perustuslakeihin, Armfelt ohitti senaatin ja hyväksytti keisarilla laatimansa esityksen erillisten perustuslaki- ja hallintolaitoskomiteoiden asettamisesta valmistelemaan Suomen hallinnonuudistusta.[1] Armfeltin perustuslakikomitealle laatimissa ohjeissa painotettiin vuoden 1772 hallitusmuodon ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirjan käyttämistä työn pohjana. Hankkeesta toteutui vain vuoden 1869 valtiopäiväjärjestys, mutta siihenkin saatiin viime hetkellä lisättyä erillinen maininta Ruotsin-aikaisten perustuslakien voimassaolosta. Venäläinen historioitsija Mihail Borodkin väitti myöhemmin, että Armfelt ja häntä avustaneet suomalaiset olisivat näin suorastaan harhauttaneet Aleksanteri II:n allekirjoittamaan asiakirjan, jossa tunnustettiin Suomen perustuslakien sitovan keisaria. Armfelt oli mukana myös vuoden 1878 asevelvollisuuslain valmisteluprosessissa, jossa keisari lopulta taipui hyväksymään Suomen säätyjen kannan.[5]

Ministerivaltiosihteerin tehtävien yhteydessä Armfelt toimi samalla Helsingin keisarillisen yliopiston kanslerin esittelijänä ja avustajana, käytännössä hoitaen kanslerin tehtäviä, sillä kyseessä oli Venäjän kruununperijälle kuulunut kunniavirka. Hän oli muodollisestikin yliopiston vt. kanslerina suuriruhtinas Nikolai Aleksandrovitšin alaikäisyyden aikana vuodesta 1855 ja uudelleen suuriruhtinas Aleksandr Aleksandrovitšin kanslerikauden alussa 1865–1866.[7][3] Armfelt onnistui luotsaamaan yliopiston läpi useista poliittista kriiseistä, kun ylioppilaiden ja joskus opetushenkilökunnankin toiminta herätti pahennusta Pietarissa, ja hän sai torjuttua hankkeet yliopiston sulkemisesta tai siirtämisestä pois Helsingistä ja ylioppilaskunnan lakkauttamisesta.[8]

Armfeltin politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfelt oli yksi niistä 1800-luvun suomalaisista valtiomiehistä, jotka tarkastelivat Suomen asioita laajemmasta, koko Venäjän valtakunnan näkökulmasta. Armfelt pyrki kaikin tavoin lähentämään Suomea Venäjään, mutta samalla suojelemaan Suomen yhteiskuntajärjestelmää ja lainsäädäntöä venäläistämiseltä.[5] Yhteentörmäysten välttämiseksi hän halusi pitää Suomen ja Venäjän suhteiden hoidon molemmissa maissa muutamien luotettavien henkilöiden käsissä. Maailmankuvaltaan hän oli konservatiivi ja suhtautui kysymykseen Suomen perustuslaeista enemmän käytännöllisenä kuin periaatteellisena kysymyksenä.[9]

Toimiessaan 1830-luvulla ministerivaltiosihteerin apulaisena Armfelt ehdotti Pietarissa toimineen Suomen asiain komitean uudelleenperustamista, jotta Suomen senaatille ja kenraalikuvernöörille saataisiin vastapaino lähelle keisaria.[1] Myöhemmin hän ehdotti erityisen neuvoston perustamista ministerivaltiosihteerin alaisuuteen Pietariin, koska siten voitaisiin ”kouluttaa” suomalaisia virkamiehiä hahmottamaan asioita venäläisestä näkökulmasta. Jälkimmäinen hanke ei toteutunut, mutta Suomen asiain komitea perustettiin lopulta uudelleen 1857 ja Armfeltista tuli ministerivaltiosihteerinä sen puheenjohtaja. Armfelt halusi hillitä Suomessa kaikkia sellaisia mielenilmaisuja, jotka olisivat saattaneet ärsyttää Venäjän johtoa, ja hän värväsi muun muassa J. V. Snellmanin ohjailemaan Suomen yleistä mielipidettä tähän suuntaan.[5] Tulevaisuuden suhteen Armfelt oli välillä pessimistinen. Vuonna 1871 hän kirjoitti Casimir von Kothenille: ”Vielä jonain päivänä Venäjä saa Bismarckinsa ja silloin me saamme heittää hyvästit niin sanotuille privilegioillemme”.[8]

Kunnianosoitukset, omistukset ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfelt sai 1830 kamariherran, 1833 valtioneuvoksen, 1835 todellisen valtioneuvoksen, 1843 salaneuvoksen ja 1856 todellisen salaneuvoksen arvonimet. Vuonna 1856 hänet nimitettiin Venäjän valtakunnanneuvoston jäseneksi. Hän sai myös kaikki ajan korkeimmat suomalaisille myönnettävät kunniamerkit, korkeimpina vuonna 1870 Pyhän Andreaksen ristin ja 1874 Pyhän Andreaksen ristin briljantein.[1][2] Viimeksi mainitun hän sai tiettävästi ainoana suomalaisena.[2] Hänet vihittiin vuonna 1869 Helsingin yliopiston filosofian kunniatohtoriksi.[8]

Armfelt osti vuonna 1835 kesäpaikakseen Artjärvellä sijaitsevan Ratulan kartanon sisarenpojaltaan kreivi Axel Mauritz Piperiltä 35 000 hopearuplalla. Vuodesta 1843 kartano oli virallisesti Armfeltin lasten omistuksessa.[2] Armfelt työskenteli kesäisin Ratulassa ja vastaanotti siellä arvovieraita aina kenraalikuvernöörejä myöten. Hän kuoli tammikuussa 1876 Pietarissa, itse keisarin vierailtua hänen kuolinvuoteellaan.[1] Hänet haudattiin perhehautaan Halikkoon.[3]

Perhe[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Armfeltin ensimmäinen puoliso, Sigrid Oxenstierna-Armfelt, Johan Erik Lindhin maalaama muotokuva.

Armfeltin ensimmäinen puoliso oli vuodesta 1820 ruotsalainen vapaaherratar Sigrid Axelina Fredrika Oxenstierna af Eka och Lindö, joka kuoli 1841. Toinen puoliso oli vuodesta 1843 venäläinen Aline Demidov. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi seitsemän ja toisesta kolme lasta. Ainoa aikuiseksi elänyt poika oli hovitallimestari Mauritz Vladimir Armfelt.[1] Turun hovioikeuden presidentti Gustaf Fredrik Rotkirch oli Alexander Armfeltin vävy.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Raimo Savolainen: Armfelt, Alexander (1794–1876) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 3.3.2008. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l Alex Snellman: Suomen aateli – yhteiskunnan huipulta uusiin rooleihin 1809–1939, s. 81, 116–118, 126–127, 162–163, 367. Helsingin yliopisto 2014.
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l Kotivuori, Yrjö: kreivi Alexander Armfelt. Ylioppilasmatrikkeli 1640–1852. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu 2005.
  4. ↑ a b c Armfelt, Alexander hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
  5. ↑ a b c d e f g Osmo Jussila: Suomen suuriruhtinaskunta 1809–1917, s. 139, 148, 160–163, 200–201, 258–264, 283–286, 313, 334–337, 352–353, 358–359, 430–431. WSOY, Helsinki 2004.
  6. ↑ Nordisk familjebok (1904), s. 29 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 2.6.2019.
  7. ↑ Matti Klinge et al: Helsingin yliopisto 1640–1990: Helsingin yliopisto 1917–1990, s. 705. Otava, Helsinki 1990.
  8. ↑ a b c Matti Klinge: Helsingin yliopisto 1640–1990: Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 1808–1917, s. 507, 586–587, 600. Otava, Helsinki 1989.
  9. ↑ Robert Schweitzer: Slutrapport för projektet ”Alexander Armfelts biografi” (englanniksi) Viitattu 8.6.2019.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Hans Hirn: Alexander Armfelt – ungdom och läroår intill 1832 (1938)
  • Hans Hirn: Alexander Armfelt – början av en statsmannabana 1832–1841 (1948)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Auktoriteettitunnisteet
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Alexander_Armfelt&oldid=18251622”