Toivo Horelli

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Toivo Horelli
Suomen sisäministeri
Rangellin hallitus
13.5.1941–5.3.1943
Edeltäjä Ernst von Born
Seuraaja Leo Ehrnrooth
Kansanedustaja
1.9.1933–5.4.1945
Ryhmä/puolue Kokoomuksen eduskuntaryhmä
Vaalipiiri Hämeen pohjoinen
Tiedot
Syntynyt 11. lokakuuta 1888
Kokemäki
Kuollut 28. kesäkuuta 1975 (86 vuotta)
Tampere
Puolue kokoomus
Puoliso Lempi Lehtonen (1917–1967)
Ammatti juristi, pankinjohtaja, maanviljelijä

Toivo Johannes Horelli (11. lokakuuta 1888 Kokemäki28. kesäkuuta 1975 Tampere) oli suomalainen juristi ja poliitikko, joka toimi kokoomuksen kansanedustajana 1933–1945 ja Suomen sisäministerinä 1941–1943.[1] Hän toimi myös pankinjohtajana Tampereella ja Jyväskylässä vuosina 1929–1951, sekä viljeli omistamaansa maatilaa Suodenniemellä.[2]

Juutalaisvastaisina tunnetut Horelli ja Valtiollisen poliisin päällikkö Arno Anthoni olivat vastuussa jatkosodan aikana Suomen natsi-Saksalle luovuttamista kahdeksasta juutalaisesta, jotka Gestapo surmasi pari päivää myöhemmin.[3] Kokoomuksen oikeaa laitaa edustanut Horelli oli myös kiihkeä antikommunisti ja kannatti äärioikeistolaisen Lapuan liikkeen tavoitteita, vaikkei ollutkaan mukana sen toiminnassa, eikä tuntenut mielenkiiintoa järjestön seuraajaksi perustettuun Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toivo Horellin vanhemmat olivat Hassalan ratsutilan rusthollari Juho Fredrik Mäki-Horelli (1844–1931) ja Amanda Fransintytär Giers (1850–1922). Hänen isänsä toimi myös valtiopäivämiehenä sekä Kokemäen kunnallislautakunnan esimiehenä.[4][5] Toivo Horellin ohella perheen kahdeksasta lapsesta tunnettuja ovat lääkintöneuvos E. J. Horelli, asianajaja Veini Metsämies ja professori Väinö Horelli.[6][7] Hän kirjoitti ylioppilaaksi Porin klassillisesta lyseosta vuonna 1907 ja opiskeli sen jälkeen oikeustiedettä Helsingin yliopistossa. Horelli suoritti molempain oikeuksien kandidaatin tutkinnon 1914 ja sai varatuomarin arvon 1917. Samana vuonna hän solmi avioliiton Nakkilasta kotoisin olleen Lempi Josefina Lehtosen (1889–1967) kanssa. Perheeseen syntyi myöhemmin kaksi poikaa.[4]

Horelli työskenteli Viipurissa lääninhallituksen notaarina 1916–1918 ja Hämeenlinnassa lääninsihteerinä 1919–1929, jonka jälkeen hän vaihtoi pankkialalle. Horelli toimi Maakuntain Keskuspankin Tampereen konttorinjohtajana, kunnes 1932 Kansallis-Osake-Pankin kanssa tehdyn fuusion jälkeen siirtyi KOP:n Jyväskylän konttorin johtajaksi 1934.[2] Pankinjohtajan toimen ohessa hän ryhtyi viljelemään pakkohuutokaupasta ostamaansa Mustapään tilaa Suodenniemen Lahdenperän kylässä.[8]

Horelli osallistui vuoden 1918 sisällissotaan valkoisten puolella, ja toimi Vapaussodan Rintamamiesten Liiton puheenjohtajana 1932–1935. Hän oli myös aktiivisesti mukana suojeluskuntajärjestön toiminnassa.[9] Horelli oli koko 1930-luvun ajan suojeluskuntien valtakunnallisen edustajainkokouksen puheenjohtaja. Vuonna 1938 eduskunta myönsi järjestölle merkittävän lisärahoituksen Horellin tekemän aloitteen johdosta.[2]

Kansanedustajana ja ministerinä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Horelli valittiin kansanedustajaksi Hämeen läänin pohjoisesta vaalipiiristä vuoden 1933 eduskuntavaaleissa. Hän nousi sisäministeriksi pääministeri Jukka Rangellin toivomuksesta toukokuussa 1941, kun Ruotsalaista Kansanpuoluetta edustanut Ernst von Born erosi hallituksesta kieliriitojen vuosi.[2]

Marraskuussa 1942 Suomi luovutti Horellin päätöksellä natsi-Saksalle 27 pakolaista, joiden joukossa oli kahdeksan juutalaista. Tarkoituksena oli luovuttaa myös enemmän juutalaisia, mutta suunnitelma ei toteutunut, kun sosialidemokraattiset ministerit Väinö Tanner ja K. A. Fagerholm puuttuivat asiaan.lähde? Horelli kieltäytyi ministerinä ollessaan myös käsittelemästä juutalaisten kansalaisuushakemuksia. Hänen virassa ollessaan ei yhdellekään juutalaiselle myönnetty Suomen kansalaisuutta, vaikka sotavuosina ainakin 14 aikaisemmin Venäjän kansalaisuuden omannutta juutalaista sai Suomen kansalaisuuden.[10] SDP:n puoluesihteeri Aleksi Aaltonen piti Horellia niin vaikutusvaltaisena hallituksen sisällä, että vertasi tätä Heinrich Himmleriin.[11]

Kun Rangellin hallitus vaihtui Edwin Linkomiehen johtamaan maaliskuussa 1943 ei saksalaismielinen Horelli voinut enää jatkaa ministerinä, koska hallituksen päätavoitteeksi tuli nyt sodasta irrottautuminen ja rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa. Hän sälytti kuitenkin asemansa kokoomuksen sisällä ja Horellista tehtiin eduskunnan toinen varapuhemies. Lisäksi hän toimi kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtajana vuonna 1944.[2]

Sodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sodan päätyttyä Horelli oli yksi pääministeri J. K. Paasikiven nimeämästä kymmenestä poliitikosta, joiden toivottiin sodan aikaisen toimintansa vuoksi luopuvan valtakunnanpolitiikasta.[12] Horelli ei näin asettunut enää ehdolle vuoden 1945 eduskuntavaaleissa ja hänen 1933 alkanut kansanedustajakautensa päättyi huhtikuussa 1945. Horelli ei jättänyt kuitenkaan puoluepolitiikkaa kokonaan, vaan oli kokoomuksen puoluehallituksen jäsenenä vielä 1951–1953.[2]

Poliitiikasta luovuttuaan Horelli suoritti lakitieteen lisensiaatin tutkinnon 1949 ja jatkoi KOP:n Jyväskylän konttorinjohtajana eläkkeellejäämiseensä vuoteen 1951 saakka.[2] Suodenniemellä sijainneen maatilansa hän jätti pojilleen vuonna 1945.[8] Eläkevuosinaan hän oli muun muassa perustamassa Vapaussoturien Huoltosäätiötä vuonna 1954 toimien sen hallituksen jäsenenä vuoteen 1961 saakka. Viimeiset elinvuotensa Horelli asui Tampereella, jossa hän kuoli 86-vuotiaana kesäkuussa 1975.[2] Horelli on haudattu Kokemäelle Koomankankaan hautausmaalle.

Horellin osuus juutalaisten luovutuksiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen saapui kesän 1938 aikana noin 350 Saksasta lähtenyttä pakolaista. Heistä noin 150 oli juutalaisia, joita oli paennut myös ainakin Itävallasta, Unkarista ja Puolasta. Jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 työkykyiset sijoitettiin pakkotyöleireille. Saksa yritti painostaa Suomea luovuttamaan pakolaiset, ja asia oli esillä myös Gestapon päällikön Heinrich Himmlerin vierailun yhteydessä kesällä 1942.[3] Lain mukaan vastuu karkotuksista kuului sisäministerille. Luovutus oli aluksi tarkoitus tehdä salaisesti, mutta asia vuosi julkisuuteen loka–marraskuun vaihteessa, jonka jälkeen hallitus äänesti jätetäänkö asia Horellin hoidettavaksi. Luovutuksia vastustivat kiivaimmin sosialidemokraattiset ministerit Väinö Tanner ja K.-A. Fagerholm, jotka uhkasivat erota hallituksesta, mikäli karkotuksista ei luovuta. Horelli puolestaan uhkasi erolla, ellei hän saa päättää asiasta.[13]

Lopulta Valpon päällikkö Arno Anthoni ja sisäministeri Horelli järjestivät 27 henkilön karkotuksen marraskuussa 1942.lähde? Karkotettujen joukossa oli kahdeksan juutalaista. Horellin lisäksi myös Anthoni oli juutalaisvastainen ja saksalaismielinen.lähde? Hieman aikaisemmin samana syksynä Horelli oli Anthonin aloitteesta esittänyt Gestapon Tallinnan päällikölle Martin Sandbergerille myönnettäväksi Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan suurristiä.[14] Heidän suunnitelmissaan oli jatkaa karkotuksia myös tämän jälkeen, mutta lopulta ne keskeytetiin Tannerin ja Fagerholmin puututtua asiaan. Myös useat sanomalehdet kritisoivat luovutuksia. Horellin kerrotaan raivostuneen, kun valtiovarainministeri Tanner puuttui hänen toimivaltaansa.[3]

Horelli ja Anthoni kielsivät, että koko ajan, että juutalaisten luovutus johtui heidän etnisyydestään.[15] Horelli perusteli päätöstään sillä, että karkotettavat olivat epäluotettavia rikollisia. Hallitukselle hän antoi selvityksen, jonka mukaan ainoastaan rikoksiin syyllistyneet pakolaiset karkotetaan takaisin Saksaa. Luovutettujen joukossa kuitenkin oli myös henkilöitä, joilla ei ollut rikosrekisteriä,[16] eikä muillakaan ollut rikoksia, jotka olisivat oikeuttaneet turvapaikkaoikeuden peruuttamiseen. Kahdeksasta luovutetusta juutalaisesta ainoastaan kahdella oli tuomio, toisella 10 kuukauden vankeusrangaistus salakuljetuksesta ja toisella sakkotuomio tuohon aikaan tavallisesta säännöstelyrikkomuksesta.[13] Juutalaisten luultiin pitkään päätyneen Auschwitzin keskitysleirille, jossa he yhtä lukuunottamatta saivat surmansa. Vuonna 2010 ilmestyneen Antero Holmilan kirjan mukaan juutalaiset kuitenkin ammuttiin jo parin päivän kuluttua Tallinnassa. Murhattujen joukossa oli myös 11-vuotias lapsi ja sylivauva. Tiedot pohjautuvat Viron valtionarkistosta löytyneisiin dokumentteihin.[3]

Horelli ei milloinkaan joutunut poliittiseen tai oikeudelliseen vastuuseen ihmisluovutuksista. Häntä ei sodan jälkeen kuulusteltu sotasyyllisenä tai sotarikoksista epäiltynä. Horelli oli kuulusteluissa ainoastaan eduskunnan entisen varapuhemiehen ominaisuudessa menettelyvirheestä syytteeseen asetetun Anthonin oikeudenkäyntiin liittyen. Vanhempi hallitussihteeri Otto Brusiin kuulusteli Horellia ensimmäisen kerran huhtikuussa 1946. Horelli kertoi, ettei Saksa ei vaatinut juutalaisten luovuttamista, eikä asia hänen mukaansa ollut esillä edes Himmlerin Suomen vierailun yhteydessä. Jatkokuulusteluissa Horelli kieltäytyi vastaamasta kenen aloitteesta pakolaiset palautettiin Saksaan. Hän kertoi vastaavansa kysymykseen ainoastaan valtakunnanoikeudessa.[17] Brusiin kertoi Horellin suhtautuneen kuulusteluihin erittäin kielteisesti. Hänen mukaansa Horelli puhui myös juutalaisista aina halventavaan sävyyn ”jutkuina”. Brusiin sai Horellin puheista käsityksen, että kahdeksan luovutettua juutalaista valikoituivat aivan sattumalta ilman mitään erityistä syytä.[18]

Puolan hallitus ehdotti vuoden 1944 lopussa Horellin, Anthonin ja Valpossa työskennelleen Ari Kauhasen lisäämistä sotarikollisten luetteloon, mutta heitä ei asetettu Suomessa syytteeseen.[19] Myös liittoutuneet esittivät Horellin, Anthonin ja Kauhasen liittämistä sotarikollisten luetteloon jo marraskuussa 1944. Neuvostoliiton johtama valvontakomissio ei kuitenkaan esittänyt vaatimusta Suomen viranomaisille.[20] Tämä johtui ilmeisesti siitä, että maa oli kiinnostunut vain omiin kansalaisiinsa kohdistuneista sotarikoksista.[21]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Toivo Horelli Suomen kansanedustajat. Eduskunta. Viitattu 28.6.2006.
  2. a b c d e f g h i Uola, Mikko: Horelli, Toivo Johannes Kokoomusbiografia. 5.12.2008. Porvarillisen Työn Arkisto. Viitattu 19.9.2018.
  3. a b c d Suomen luovuttamat juutalaislapset ammuttiin Tallinnassa 14.10.2010. Iltalehti. Viitattu 20.9.2018.
  4. a b Kuka kukin on (Aikalaiskirja) 1954, s. 233–234. Helsinki: Otava, 1954. Projekt Runeberg.
  5. Hoppu, Tuomas: Joki ja sen väki II : Kokemäen historia 1870–2010, s. 32, 126–127, 416. Kokemäki: Kokemäen kaupunki ja seurakunta, 2011. ISBN 978-952-99941-3-7. DIGI – Yleisten kirjastojen digitoimaa aineistoa (PDF).
  6. Kuka kukin on (Aikalaiskirja) 1934, s. 221. Helsinki: Otava, 1934. Projekt Runeberg.
  7. Horelli (→ Metsämies), Veini Ireneus. Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899. Helsingin yliopiston verkkojulkaisu. Viitattu 19.9.2018.
  8. a b Merkkihenkilöitä Suodenniemellä Suodenniemi-Seura. Viitattu 19.9.2018.
  9. 50-vuotias. Pankinjohtaja Toivo Horelli. Helsingin Sanomat, 11.10.1938, s. 6. HS Aikakone (vain tilaajille) Viitattu 19.9.2018.
  10. Leitzinger, Antero: ”Venäläisten muutto Suomeen kautta aikojen”, Venäjänkieliset Suomessa : huomisen suomalaiset, s. 45. Turku: Siirtolaisuusinstituutti, 2016. ISBN 978-952-71671-1-3. Teoksen verkkoversio (PDF).
  11. Sana, Elina: Kuoleman laiva S/S Hohenhörn : juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa, s. 140. Helsinki: WSOY, 2004 (1. painos 1979). ISBN 951-02921-8-4.
  12. Sana 2004, s. 246–247.
  13. a b Ylikangas, Heikki: Sattumaltako juutalaispakolaiset luovutettiin?. Kanava, 2005, nro 7. Artikkelin verkkoversio Viitattu 21.9.2018.
  14. Sana 2004, s. 169–170.
  15. Sana, Elina: Luovutetut : Suomen ihmisluovutukset Gestapolle, s. 69. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-02797-5-7.
  16. Sana 2004, s. 150.
  17. Sana 2004, s. 144–145.
  18. Sana 2004, s. 259.
  19. Sana 2004, s. 169–170.
  20. Sana 2004, s. 241–243.
  21. Sana 2005, s. 161.


Edeltäjä:
Ernst von Born
Suomen sisäasiainministeri
1941−1943
Seuraaja:
Leo Ehrnrooth
Tämä poliitikkoon liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.

¨