Pälkäneläisyys

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pälkäneläisyys oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen piirissä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa esiintynyt sävyltään vasemmistoradikaalinen liike, jonka synnyn taustalla oli silloinen opiskelijaradikalismi.

Pälkäneläisyys sai nimensä Pirkanmaalla Pälkäneellä, Suomen Kasvatusopillisen yhdistyksen omistamassa Mallasmäen kurssikeskuksessa syksyllä 1969 pidetyssä kokouksessa annetun julkilausuman mukaan, jossa määriteltiin liikkeen ohjelma. Liikkeen alkuunpaneva tapahtuma oli Karjaalla vuonna 1967 pidetty vasemmistonuorten yhteinen vappujuhla, joka oli järjestetty vastoin SDP:n puoluetoimiston nimenomaista kieltoa. Sen syntyyn ratkaisevimmin vaikuttanut tekijä oli kehitysmaiden ongelmien ja Vietnamin sodan nostattama kansainvälisen solidaarisuuden vaatimus sekä pyrkimys vasemmiston laajempaan yhteistyöhön. Nämä vaatimukset kirjattiin Pälkäneellä pidetyssä kokouksessa annettuun julkilausumaan. Lausumassa arvosteltiin hallituksia, joissa SDP oli ollut mukana, "liian porvarillisen" politiikan toteuttamisesta. [1]

Pälkäneläisyyden keskeisiä hahmoja olivat SDP:n vasemmistoon lukeutuneet opiskelijapoliitikot Reijo Käkelä, Erik Schüller ja Hannu Vesa. [2] Kansanedustajista liikkeen taakse asettuivat Osmo Kaipainen, Tellervo M. Koivisto ja Erkki Tuomioja, jotka olivat olleet mukana Pälkäneellä pidetyssä kokouksessa ja allekirjoittaneet siellä annetun julkilausuman. [3]

Seuraavana kesänä, vuonna 1970, "pälkäneläiset" pitivät Karjaalla uuden kokouksen, jossa hyväksyttiin jyrkempi julkilausuma kuin edellisenä kesänä. Siinä tuomittiin − jälkikäteen − edellisenä vuonna kaatunut Nordek-hanke ja Suomen ja Euroopan talousyhteisön kaavailtu vapaakauppasopimus sekä hyväksyttiin Tšekkoslovakian miehitys. [4]

Tässä vaiheessa SDP:n johto − puheenjohtaja Rafael Paasio ja puoluesihteeri Kalevi Sorsa − tuomitsivat julkisesti pälkäneläisyyden. Paasio ja Sorsa syyttivät liikettä siitä, että se antoi SDP:n nimissä julkilausumia, jotka olivat jyrkässä ristiriidassa puolueen virallisen linjan kanssa. Myös pälkäneläisyyden taakse asettuneet kansanedustajat sanoutuivat puoluejohdon jyrkän kannanoton seurauksena irti liikkeestä. Näin pälkäneläisyys menetti vahvimman tukensa. [5]

Pälkäneläisyys hajosi lopulta sisäisiin kiistoihinsa ja sen toiminta hiipui vuoden 1971 aikana. Pääosa liikettä kannattaneista opiskelijoista palasi SDP:hen, kun taas pälkäneläisten vasemman laidan edustajat ajautuivat ulos puolueesta ja liittyivät SKP:n taistolaissiipeen. [6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Blåfield, Antti − Vuoristo, Pekka: Kalevi Sorsan suuri rooli, s. 35−43. Helsinki: Kirjayhtymä, 1985. ISBN 951-26-2801-5.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Blåfield − Vuoristo, 1985, s. 35−36.
  2. Blåfield − Vuoristo, 1985, s. 37.
  3. Blåfield − Vuoristo, 1985, s. 36.
  4. Blåfield − Vuoristo, 1985, s. 41.
  5. Blåfield − Vuoristo, 1985, s. 41.
  6. Blåfield − Vuoristo, 1985, s. 42−43.