Suomen Kommunistinen Puolue

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta SKP)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee historiallista Suomen kommunistista puoluetta. Nykyisin toimivasta SKP:sta on erillinen artikkeli.
Suomen Kommunistinen Puolue[1]
1918–1920 Suomalainen Kommunistinen Puolue[2]
ruots. Finlands Kommunistiska Parti[1]

Suomen kommunistisen puolueen logo.svg

Perustettu 29.8.1918[3]
10/1944 (laillistaminen)[4]
30.11.1945 (yhdistysrekisteri)[5]
Lopetti 1990 (poliittinen toiminta)
1992 (konkurssi)
1996 (purku)
1999 (yhdistysrekisteri)[5]
Ideologia marxismi-leninismi[6]
sosialismi[7][6]
kommunismi
Poliittinen kirjo äärivasemmisto
Äänenkannattaja Proletaari (1920–1933)
Kommunisti (1944–1990)
Työkansan Sanomat (1945–1956)
Kansan Uutiset (1957–1990)
Yhteistyö (1983–1984)
Kansainväliset jäsenyydet Komintern (1919–1943)[8]
Nuorisojärjestö Suomen kommunistinen nuorisoliitto[9]

Suomen Kommunistinen Puolue (lyhenne SKP[10]) oli suomalainen kommunistinen puolue. SKP oli Suomessa kielletty vuoteen 1944 ja sadat sen jäsenet viettivät vuosia vankiloissa. Sotien jälkeen puolueesta kasvoi kymmenien tuhansien jäsenten vaikutusvaltainen järjestö, joka osallistui muun muassa moniin hallituksiin. SKP:n poliittinen toiminta lopetettiin 1990-luvun alussa Vasemmistoliiton perustamisen myötä ja vuonna 1992 yhdistys haettiin konkurssiin.

Kommunistien kannatus oli Suomessa suurempaa kuin suurimmassa osassa muuta Länsi-Eurooppaa. Kylmän sodan aikana SKP lukeutui alueen merkittävimpien kommunistipuolueiden joukkoon Italian ja Ranskan puolueiden ohella.[11] 1920-luvulla kommunistit osallistuivat parlamentaariseen toimintaan Suomen Sosialistisen Työväenpuolueen ja sitä seuranneen Sosialistisen Työväen ja Pienviljelijäin Vaalijärjestön riveissä. Listat saivat vuosien 1922–1929 eduskuntavaaleissa 10,4–14,8 prosenttia äänistä ja 18–27 kansanedustajaa. Vuodesta 1945 alkaen SKP osallistui vaaleihin Suomen Kansan Demokraattisen Liiton listoilla. SKDL sai vuosien 1945–1987 eduskuntavaaleissa 9,4–23,5 prosenttia äänistä ja 16–50 kansanedustajaa.

SKP:n perustajat olivat lähinnä Suomesta sisällissodan jälkeen paenneita punaisia, jotka Venäjälle siirryttyään omaksuivat bolševikkien aatteet ja ohjelman. Mukana oli myös venäjänsuomalaisia bolševikkeja.[3] SKP kuului Kommunistiseen internationaaliin (1919–1943)[8] ja puolueella oli erittäin läheiset suhteet Kominternia johtaneeseen Neuvostoliiton kommunistiseen puolueeseen (NKP).[12] 1940-luvulle asti SKP toimi samanaikaisesti Suomessa ja Neuvostoliitossa.[13] SKP seurasi etenkin NKP:n ulkopoliittisia linjauksia varsin uskollisesti aina 1980-luvulle asti.[14][15] SKP teki yhteistyötä myös monien muiden maiden kommunistien kanssa. Prahassa toimitettu Rauhan ja Sosialismin Ongelmia -lehti oli kansainvälisen kommunistisen liikkeen äänenkannattaja, jonka toimituksessa myös SKP:llä oli edustaja.[16] 1950-luvulta alkaen puolue osallistui NKP-johtoisiin työväen ja kommunististen puolueiden neuvottelukokouksiin.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansandemokraattien vappumarssikulkue Kaivokadulla 1960.
Pääartikkeli Suomen Kommunistisen Puolueen historia

SKP perustettiin 29. elokuuta 1918 Moskovassa. Perustajat olivat lähinnä Venäjälle Suomen sisällissodan jälkeen paenneita punaisia ja heidän poliittisen hallintonsa kansanvaltuuskunnan jäseniä, joista monet olivat toimineet aiemmin SDP:n johtotehtävissä.[3] SKP oli perustamisestaan lähtien kielletty Suomessa,[17] ja monet sen johtajista oleskelivat suurelta osin Neuvostoliitossa. SKP kuitenkin rakensi 1920-luvun alussa Suomeen maanalaisen verkoston ja puolueella oli vaikutuksensa moniin julkisiin järjestöihin kuten Suomen Sosialistiseen Työväenpuolueeseen.[18]

Kommunistien hallitsemat julkiset järjestöt lakkautettiin eduskunnan päätöksellä vuonna 1930. Työväen ja pienviljelijöiden eduskuntaryhmän kansanedustajat sekä monia muita kommunisteiksi epäiltyjä pidätettiin ja satoja järjestöjä lakkautettiin. Toimet estivät kommunistien julkisen politikoinnin ja SKP:n vaikutus työväenliikkeeseen väheni. Neuvostoliitossa puolueen toimintakyky heikkeni 1930-luvun lopulla vakavasti, kun suurin osa johtajista ja aktiivijäsenistä sai surmansa Stalinin vainoissa[19]. Talvi- ja jatkosodan aikana kommunisteiksi epäillyt suljettiin vankiloihin turvasäilöön ja leireille.[20] Jatkosodan aikana kommunistit järjestivät vastarintaliikettä, joka jäi merkitykseltään vähäiseksi.[21]

Kommunistit vapautuivat vankiloista jatkosodan jälkeen ja SKP aloitti julkisen toimintansa lokakuussa 1944.[22] Puolueesta kasvoi parissa vuodessa kymmenien tuhansien ihmisten joukkopuolue.[23] SKP osallistui vaaleihin yhteistyöpuolue Suomen Kansan Demokraattisen Liiton listoilla. SKDL osallistui useisiin hallituksiin 1940-, 1960-, 1970- ja 1980-luvuilla ja se oli yksi eduskunnan suurimmista puolueista. SKP:llä oli SKDL:ssä hallitseva rooli, vaikka puolueessa oli mukana myös monia sosialisteja.

SKP:n johto uudistettiin vuoden 1966 edustajakokouksessa. Puheenjohtaja Aarne Saarinen pyrki modernisoimaan puoluetta. Vuonna 1990 SKP:n poliittinen toiminta päätettiin yhdistää SKDL:n kanssa uuteen Vasemmistoliittoon. Puolueen johtoelimet kokoontuivat vuoden 1992 konkurssiin asti.

1960-luvun lopussa SKP:hen muodostui enemmistön linjaa vastustanut puolueoppositio, joka 1970-luvulla opittiin tuntemaan taistolaisina. Oppositio erotettiin puolueesta vuosien 1985–1987 aikana ja sen kannattajat perustivat Suomen Kommunistisen Puolueen (yhtenäisyys). Korkein oikeus totesi erottamiset laittomiksi vuonna 1992. SKPy:ssä toimineet piirijärjestöt saivat vuonna 1996 oikeuden ylimääräisen edustajakokouksen koolle kutsumiseen.[24] Kokous muutti yhdistyksen Järjestöyhdistys Tähdeksi ja nimi Suomen Kommunistinen Puolue siirrettiin entiselle urheiluseuralle. Tähti poistettiin yhdistysrekisteristä.[25][5]

Ohjelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puoluetoimisto vuonna 1945 osoitteessa Säästöpankinranta 2, Helsinki.[26]

SKP hyväksyi puolueohjelmat vuosien 1957, 1969 ja 1987 edustajakokouksissa. Ennen vuotta 1957 puolueen periaatteelliset linjaukset tuotiin esiin yksittäisissä asiakirjoissa. Vuosina 1920–1943 SKP oli Kommunistisen internationaalin sääntöjen mukaisesti[27] sitoutunut Kominternin ohjelmiin.

SKP:n ensimmäiset periaatteelliset linjaukset tuotiin julki perustavassa kokouksessa. Uusi puolue kritisoi voimakkaasti SDP:n toimintatapoja, joiden katsottiin johtaneen vallankumouksen tappioon Suomessa ja otti vaikutteensa bolševikeilta, joiden taktiikka oli menestynyt Venäjällä. SKP väheksyi parlamentarismia ja korosti radikaalia vallankumouksellista toimintaa. Perustajat hyväksyivät Jukka Rahjan esittämät teesit, joissa vaadittiin 1. valmistautumista uuteen aseelliseen vallankumoukseen, 2. työväenliikkeessä esiintyneiden virheellisten näkemysten jyrkkää tuomitsemista, 3. rautaista työväen diktatuuria, 4. kaiken maan ja kapitalistisen omaisuuden pakkoluovuttamista työväelle sekä 5. kansainvälisen vallankumouksen edistämistä ja tukea neuvostovallalle Venäjällä.[28] Vuosien 1917–1918 kokemukset olivat keskiössä periaatteita muotoiltaessa, mutta Tauno Saarelan mukaan kyse oli osin myös paluusta SDP:ssä vuosina 1905–1906 noudatettuihin menettelytapoihin.[29]

Vuoden 1947 säännöissä puolueen tarkoitukseksi määriteltiin ”yhdistää maamme työväenluokan ja työtätekevän talonpoikaiston sekä henkisentyöntekijäin asemastaan ja tehtävästään tietoisin osa valtiolliseen toimintaan sorrettujen kansankerrosten taloudellisten ja sivistyksellisten elinolojen parantamiseksi sekä yhteiskunnallisten uudistusten ja muutosten aikaansaamiseksi tieteellisen sosialismin periaatteiden mukaisesti, yhteistoiminnassa muiden maiden kommunististen puolueiden kanssa, päämääränä luokattoman yhteiskunnan saavuttaminen.”[30] Vuoden 1954 muotoilun mukaan tarkoituksena oli kyseisten yhteiskuntaryhmien järjestäminen ja johtaminen ”taisteluun kansamme valtiollisten, taloudellisten ja sivistyksellisten olojen demokratisoimiseksi, kapitalismin kukistamiseksi ja kommunismin ensimmäisen vaiheen, sosialistisen yhteiskunnan luomiseksi, jossa riistäjäluokat ja toisen ihmisen harjoittama toisen riisto tulevat hävitetyiksi ja josta kehitys johtaa kommunismin toiseen vaiheeseen, täydelliseen kommunismiin.” Toiminnan kerrottiin perustuvan ”Marxin, Engelsin, Leninin ja Stalinin oppiin.”[31]

SKP:n ensimmäinen varsinainen puolueohjelma hyväksyttiin vuoden 1957 edustajakokouksessa. Ohjelman johdannossa asiakirjan tarvetta perusteltiin sillä, etteivät työväenliikkeen aiemmat ohjelmajulistukset vuosilta 1903 (SDP), 1918 (SKP) ja 1920 (SSTP) enää vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ohjelmassa SKP määriteltiin työväenluokan puolueeksi, joka ”yhdistää riveihinsä työläisiä, pienviljelijöitä, henkisen työn tekijöitä ja kaikkia muita työväenluokan katsantokannan omaksuvia työtätekeviä”. Puolueen kerrottiin pitävän ”periaatteellisena toimintaohjeenaan marxilais-leniniläistä tieteellistä sosialismia”. Sosialismiin siirtyminen voitiin ohjelman mukaan toteuttaa ”vain työväenluokan ja sen järjestöjen johdolla, minkävuoksi siirtymäkauden valtio on kapitalistiluokan vähemmistödiktatuurin tilalle voimaansaatettua työväenvaltaa, proletariaatin diktatuuria.”[6]

SKP:n 14. edustajakokous päätti vuonna 1966 puolueohjelman uudistamisesta. Lähtökohdaksi asetettiin edellisvuonna hyväksytty asiakirja Marxilaisesta valtioteoriasta ja Suomen tiestä sosialismiin. Ohjelmaa valmisteli työryhmä, jonka kirjoitustyötä ohjasi Erkki Rautee ja luonnoksen kirjoitti Jorma Simpura. Ohjelma hyväksyttiin 15. edustajakokouksessa 1969. Ohjelma uudisti joitakin kommunistisen liikkeen perinteisiä muotoiluja. SKP ilmoitti pyrkivänsä sosialismiin ”rauhanomaista ja kansanvaltaista tietä” kansan ja eduskunnan enemmistön tahdon mukaisesti. Maininta proletariaatin diktatuurista poistettiin.[32] Ohjelma määritteli SKP:n työväenluokan puolueeksi, ”jonka toiminta perustuu Marxin, Engelsin ja Leninin kehittämään tieteelliseen sosialismiin ja joka puolustaa työväestön, toimihenkilöiden, sivistyneistön ja opiskelevan nuorison sekä viljelijäväestön yhteisiä etuja ja oikeuksia kaikissa olosuhteissa”.[7]

SKP:n yhteiskunta-analyysi perustui 1960-luvulta alkaen valtiomonopolistisen kapitalismin (vamokap) teoriaan, jonka mukaan modernit kapitalistiset valtiot ajoivat ennen kaikkea suuryritysten ja vientiteollisuuden etuja. Vamokap syrjäytti aiemmin suosiossa olleet käsitykset työväenluokan absoluuttisesta kurjistumisesta ja ”kahdenkymmenen perheen” vallasta.[33] Vuoden 1970 ylimääräisen edustajakokouksen Poliittisessa asiakirjassa SKP:n päälinjaksi määriteltiin ”demokraattisen rintaman rakentaminen taistelussa monopoleja ja poliittista taantumusta vastaan työtätekevien demokraattisten oikeuksien laajentamiseksi, rauhan lujittamiseksi ja sosialismin edellytysten luomiseksi.”[34]

Politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maatalous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kommunistinen liike korosti kaupunkien teollisuustyöväen ja maaseudun vähävaraisen talonpoikaisväestön liittoutumisen merkitystä vallankumouksen toteuttamisessa. Liittolaisiksi käsitettiin köyhät maatyöläiset, palstatilalliset ja pienviljelijät. Suurtilalliset eli kulakit sen sijaan olivat luokkavihollisia. Talonpojat nähtiin leninismissä ennen kaikkea työväen tavoitteille alisteiseksi reserviksi, jonka tuki oli tärkeää taktisesti.[35] SKP:ssä vaatimus liittoutumisesta alkoi korostua 1920-luvun alussa vähitellen, kun visio lähiajan vallankumouksesta katosi. Vuoden 1923 puoluekonferenssi omaksui tunnukseksi ”työväen ja talonpoikain vallan”[36] ja vuoden 1925 puoluekokous piti liittoutumista vallankumouksen onnistumisen välttämättömänä edellytyksenä. Kysymykselle aiemmin osoitettu vähäinen huomio määriteltiin myös sisällissodassa kärsityn tappion keskeiseksi syyksi.[37] SKP:n johto omaksui Kominternin talonpoikaislinjan, mutta monet kannattajista suhtautuivat skeptisesti liiton mahdollisuuksiin ja sen edistämisessä esiintyi haluttomuutta.[38] Kommunistit pyrkivät tukemaan potentiaalisia liittolaisia kaikissa viljelijöiden järjestöissä, mutta kannatus maaseudulla jäi vähäiseksi.[39]

Perustamislausunnossa SKP kannatti kaiken maan pakkoluovutusta työväen neuvostoille. Vuoden 1919 Kommunistinen vaalilippu -asiakirjan mukaan vain vallankumous saattoi vapauttaa viljelijät. Vallankumouksen jälkeen maa oli tarkoitus julistaa yhteisomaisuudeksi. Tuotannon kohottamiseksi viljelykset piti järjestää suurtiloiksi, joita hoitaisivat maatyöläisten muodostamat toverikunnat. Tiloille luvattiin yhteiskunnan runsas tuki, teknisiä apuvälineitä ja ohjausta.[40] Linja muuttui vuonna 1923 hyväksytyssä Kyntömiesten oikeuksien ja vaatimuksien puolustaminen -ohjelmassa, jossa tunnustettiin viljelijöiden omistusoikeus. Lähtökohdaksi talonpojille suunnatussa propagandassa otettiin viljelijöiden omat tarpeet ja vaatimukset. SKP lupasi muun muassa maata tilattomille, lisämaata pienviljelijöille, maiden omistusoikeutta vuokraviljelijöille, valtionapua kehittämiseen ja kustannuksiin sekä verovapautta maatyötä itse tekeville. Eduskunta-aloitteissa kommunistit vaativat esimerkiksi maan pakkoluovuttamista pienviljelijöille, itsenäistyneiden vuokraviljelijöiden vapauttamista lunastusmaksuista ja valtionavustuksia raivaustöihin.[41] Linja jatkui samana 1930-luvulla, mutta kysymyksen merkitys väheni jonkin verran kansanrintamakaudella.[42] SKP puolusti Neuvostoliitossa 1920-luvun lopulla alkanutta kollektivisointia, mutta Suomen talonpojille suunnatuissa julistuksissa ei kannatettu omaisuusrajoituksia. Pula-aikana SKP kehotti talonpoikia vaatimaan muun muassa pakkohuutokauppojen ja häätöjen lakkauttamista sekä velkojen, korkojen, lunastusmaksujen, verojen ja vuokrien maksun lopettamista.[43] Kuusisen kansanhallitus lupasi säilyttää talonpoikien omistukset.[44]

Vuoden 1957 puolueohjelman vaatimus kansallistamisesta ei koskenut ”talonpoikien maata ja muita työ- ja toimeentulovälineitä”. Sosialisoinnin sijaan SKP vaati pienviljelijöille lisämaita, jotka otettaisiin kapitalistisilta yhtiöiltä, pankeilta, maankeinottelijoilta, suurtilallisilta, valtiolta ja rappiotiloista. Tiloja piti suurentaa elinkelpoisuuden parantamiseksi. Puolue halusi ehkäistä maaltapakoa ja tilojen autioitumista. Puolueen mukaan sen ehdottamilla toimenpiteillä pelastettaisiin viljelijät kurjistumiselta ja turvattaisiin ”koko työtätekevälle maanviljelijäväestölle mahdollisuus elämänmuotojensa kehittämiseen vapaasti valitsemallaan tavalla”.[45]

Vuoden 1969 puolueohjelman mukaan Suomen maatilataloudesta oli tullut ”monopoleista täysin riippuvainen raaka-aineiden tuottaja”. Tuotantoa, kauppaa ja luototusta hallitsi ”suurviljelijäin huippukerros”, joka riisti ”niin maaseudun kuin asutuskeskustenkin työtätekeviä väestökerroksia”. Monopolien valta oli ”saanut pienviljelijät suuriin vaikeuksiin ja koko maatalouden syvään kriisiin”. Valtaosa viljelmistä oli ”niin pieniä, että niiltä ei saa toimeentuloa”, joten puolue halusi suurentaa tilakokoja ja tukea viljelijöiden tuotannollista yhteistoimintaa sekä toisaalta helpottaa viljelijöiden ansiotöiden saantia ja siirtymistä muille aloille. Pienviljelijäväestön kerrottiin olevan ”työväenluokan tärkein liittolainen monopolienvastaisessa taistelussa”.[7] Maatalouden kehityksestä sosialismissa ohjelma totesi:

»Kansantalouden sosialistinen kehitys avaa pienviljelijöille ja heidän perheenjäsenilleen työtilaisuuksia muilla aloilla ja luo uusia kehitysnäköaloja maatalouteen jääville. Sosialistinen valtio ei riistä työtätekevältä viljelijäväestöltä maata ja muita tuotantovälineitä. Viljelijäväestö pääsee itse mukaan maataloustuotteiden jalostuksen ja kaupan kehittämiseen ja valvontaan. Tekninen edistys, kansan elintason kohottaminen ja viljelijäväestön omat edut vaativat siirtymistä koneiden yhteiskäyttöön ja muuhun yhteistoimintaan maa- ja metsätaloudessa. Tämä voi tapahtua vain viljelijäväestön oman vapaaehtoisen osuustoiminnan tietä, jota sosialistinen valtio tukee.[7]»

Organisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ylin johto[46]
Puheenjohtajat
Yrjö Sirola 1918–1920
Kullervo Manner 1920–1934
Hannes Mäkinen 193x–1937
Jukka Lehtosaari 1937–1938
Aimo Aaltonen 1944–1945
Aaro Uusitalo 1945–1948
Aimo Aaltonen 1948–1966
Aarne Saarinen 1966–1982
Jouko Kajanoja 1982–1984
Arvo Aalto 1984–1988
Jarmo Wahlström 1988–1990
Heljä Ketola 1990–1992
Pääsihteerit
Arvo Tuominen 1935–1940
Toivo Antikainen 1940–1941
Ville Pessi 1944–1969
Arvo Aalto 1969–1977
Erkki Kivimäki 1977–1981
Arvo Aalto 1981–1984
Aarno Aitamurto 1984–1985
Esko Vainionpää 1985–1988
Heljä Tammisola 1988–1990
Asko Mäki 1990–1992
Varapuheenjohtajat
Yrjö Murto 1951–1963
Oiva Lehto 1963–1966
Erkki Salomaa 1966–1971
Taisto Sinisalo 1970–1982
Olavi Hänninen 1971–1981
Maija-Liisa Halonen 1981–1982
Veikko Alho 1982–1984
Heljä Tammisola 1984–1988
Aarno Aitamurto 1985–1987
Arvo Kemppainen 1987–1988
Aarno Aitamurto 1988–1990
Tatjaana Huhtala 1990–199x

Puolueen järjestöperiaate oli demokraattinen sentralismi,[1][47] jossa demokratia viittasi keskusteluoikeuteen sekä menettelytapoihin ja sentralismi enemmistöpäätöksiin alistumiseen. SKP:n toimintakulttuurissa demokratia jäi sentralismin varjoon[48].

Julkisen SKP:n ensimmäinen toimisto sijaitsi Töölössä Tullinpuomin talossa, josta siirryttiin lokakuun 1944 viimeisellä viikolla Hakaniemeen Parkkisen kulmaan.[49] Kesän 1945 alussa puoluetoimisto muutti osoitteeseen Kaisaniemenkatu 13[50] ja huhtikuussa 1952 Koiton taloon Kamppiin.[51] Heinäkuussa 1956 puoluetoimisto sai tilat Sturenkadulta Alppilasta – vastavalmistuneen Kulttuuritalon toimistosiiven viidennestä kerroksesta.[52]

Johtavat toimielimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös Luettelo SKP:n johtoelinten jäsenistä

SKP:n korkein päättävä elin oli puoluekokous eli edustajakokous, joiden välisinä aikoina valtaa käytti keskuskomitea.[53][1] Vuosina 1944–1951 keskuskomitean tilalla toimivat puoluetoimikunta ja -neuvosto.[54][55][56] Keskuskomitean johtoelimiä maanalaisella kaudella olivat Politbyroo, Suomen byroo sekä Ulkomaan byroo[57][58] ja vuodesta 1951 alkaen poliittinen toimikunta. Puoluetoimikuntaa johti poliittinen jaosto[59][60]. Sihteeristö oli keskeinen valmisteleva elin.[61]

Perustavassa kokouksessa muodostettiin keskuskomitea johtamaan puolueen toimintaa. Syyskuusta 1918 alkaen keskuskomitea jaettiin toimialoittain jaostoihin, joista ensimmäiseksi perustettiin sotilasjärjestö sekä agitaatio- ja tiedotusjaostot.[62] Keskuskomitean merkitystä korosti se, ettei puolueella aluksi ollut sääntöjä, joissa olisi määritelty keskuskomitean suhde suomalaisten kommunistien järjestöihin.[63] Vuonna 1920 hyväksyttyjen ohjesääntöjen mukaan keskuskomitea kutsui koolle puoluekokouksen, johon järjestöillä oli oikeus lähettää edustajia. Keskuskomitean määräykset olivat kaikkia jäseniä sitovia. Vuodesta 1920 alkaen keskuskomiteaan valittiin myös Suomessa maanalaisessa työssä toimineita.[64] Vuoden 1921 edustajakokouksessa keskuskomitean kotipaikaksi valittiin Pietari.[65] Tammikuussa 1925 SKP:n poliittinen johto siirrettiin Leningradista Moskovaan. Moskovassa oleskelleet keskuskomitean jäsenet muodostivat politbyroon ja leningradilaiset hallinnollisen byroon, jonka tehtävänä oli Suomen yhteyksien hoitaminen.[57] Vuonna 1930 politbyroo siirrettiin Suomeen, Suomen byroo lakkautettiin ja neuvostoliittolaisista muodostettiin Ulkomaan byroo, joka nimenmuutoksesta huolimatta säilytti johtavan roolin.[58] Venäjällä oleskelleen johdon merkitystä kasvattivat muun muassa maanalaista kommunistijohtoa jatkuvasti harventaneet pidätykset.[66] Vuoteen 1930 asti julkisilla elimillä oli kuitenkin SKP:n kokouksia suurempi merkitys Suomessa toimineen liikkeen ajankohtaisten kantojen muotoilussa.[67] Ulkomaan byroon toiminta lamaantui Stalinin terrorin myötä syyskuussa 1937[68] ja yhteydet Suomeen katkesivat.[69] Politbyroon toiminta päättyi marraskuun 1938 pidätyksiin.[70]

SKP:n keskuskomitea vuonna 1920.

Julkisuuteen tulon yhteydessä puoluejohdon otti käsiinsä puoluetoimikunta.[71][54] Poliittista työtä johti ennen kaikkea puoluetoimikunnan poliittinen jaosto (politjaosto).[59] Vuosina 1945–1951 toiminut puolueneuvosto kokoontui kahdesti vuodessa ja oli siten syrjässä käytännön poliittisesta johtotyöstä.[72] Vuonna 1946 muodostettiin sihteeristö, jonka tehtävänä oli valmistella poliittiset kysymykset päättäviä elimiä varten. Päätösvaltaa keskitettiin entisestään johdon ydinryhmällä.[61] Sihteeristön nimesi keskuskomitea ja sen työtä johti pääsihteeri.[73] Maaliskuussa 1950 perustettiin puoluetoimikunnan organisaatiojaosto (org.-jaosto) ja tarkistuskomitea. Org.-jaoston käsiin keskitettiin toimeenpanovalta, arkaluonteiset tehtävät ja henkilöstöpolitiikka. Tarkastuskomitea (kontrollikomitea) oli ennen kaikkea puoluejohdon jäseniin suuntautuneen kontrollin väline, jonka avulla voitiin ohittaa normaalit puoluekanavat.[74] Tarkastuskomitean sääntömääräisiä tehtäviä olivat puoluedemokratian toteutumisen valvonta, aatteellisen puhtauden vaaliminen, jäsenten kasvattaminen puoluevalppauteen sekä puoluekuria rikkoneiden saattaminen vastuuseen.[75]

Vuonna 1951 puoluetoimikunta ja -neuvosto korvattiin keskuskomitealla ja politjaosto poliittisella toimikunnalla.[56] Keskuskomitea valitsi poliittisen toimikunnan, puheenjohtajat ja pääsihteerin keskuudestaan.[76]

Edustajakokoukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Edustajakokous oli SKP:n korkein päättävä elin.[53][1] Vuodesta 1945 lähtien edustajakokouksia pidettiin säännöllisesti kolmen vuoden välein. Äänivaltaiset edustajat valittiin osastoissa suoritetuissa jäsenäänestyksissä. Edustajakokous valitsi puoluetta johtamaan keskuskomitean.[76] 1940-luvulla myös puheenjohtaja ja pääsihteeri valittiin puoluekokouksissa.[54] SKP:n edustajakokoukset pidettiin Neuvostoliitossa vuosina 1919–1935, ja laillistamisen myötä vuodesta 1945 alkaen Helsingissä. Vuodesta 1957 alkaen puoluekokoukset pidettiin Kulttuuritalossa.

SKP:n perustavan kokouksen osanottajista vain pieni osa edusti jotain järjestöä.[77] Vuoden 1919 puoluekokouksessa enemmistön muodostivat Venäjällä toimineiden klubien, kollektiivien ja sotilasosastojen lähettämät edustajat.[63] Kolmanteen puoluekokoukseen osallistui useampia Suomestakin tulleita edustajia.[78] Neljännessä edustajakokouksessa olivat äänioikeutettuja keskuskomitean jäsenet ja Suomesta tulleet henkilöt, joista moni toimi julkisessa työväenliikkeessä. Edustajat nimettiin vaalipiirikolmikoissa ja keskuskomitean vaalilautakunnassa.[79] Jokavuotisista puoluekokouksista luovuttiin 1922. Valtaa siirrettiin internationaalin esimerkin mukaisesti keskuskomitean laajennetuille ja tavanomaisille istunnoille (plenum).[80][81]

Plenumeissa enemmistön muodostivat Neuvostoliitossa enemmän tai vähemmän pysyvästi oleskelleet keskuskomitean jäsenet ja työntekijät, Kominternin ja sen lähiyhteisöjen suomalaiset edustajat sekä opiskelijat. Suomesta tulleet olivat kuitenkin enemmistönä äänioikeutetuista vuoden 1925 puoluekokouksessa ja vuoden 1929 (alunperin puoluekokoukseksi suunnitellussa) puoluekonferenssissa. Suomesta tulleet kutsuttiin puolue-elinten laatimien listojen perusteella, joten valinnat teki hyvin pieni joukko.[80] Neuvostoliitossa pidettyjen kokousten asialista määräytyi pitkälti siellä toimineen johdon prioriteettien pohjalta, jolloin Suomessa toimineille keskeiset asiat jäivät vähemmälle huomiolle.[82][80] Kesään 1930 asti julkisilla elimillä olikin SKP:n kokouksia suurempi merkitys Suomessa toimineen liikkeen ajankohtaisten kantojen muotoilussa.[67]

Ensimmäinen julkinen puoluekokous pidettiin monien lykkäysten ja perusteellisten valmistelujen jälkeen lokakuussa 1945. Osastot saivat lähettää edustajia yhden sataa jäsentä kohden. Paikalla oli 352 äänivaltaista osanottajaa.[83] Ylimääräisissä edustajakokouksissa (1970, 1982 ja 1985) järjestöjä edustivat edellisiin kokouksiin valitut.

  • SKP:n perustava kokous (29.8.–5.9.1918 Moskova, Hengellinen seminaari[84])
  • SKP:n 2. edustajakokous (30.8.–11.9.1919 Pietari)
  • SKP:n 3. edustajakokous (13.8.1920 Pietari)
  • SKP:n 4. edustajakokous (25.7.–10.8.1921 Pietari)
  • SKP:n 5. edustajakokous (30.7.–16.8.1925 Leningrad)
  • SKP:n 6. edustajakokous (11.9.–20.9.1935 Moskova)
  • SKP:n 7. edustajakokous (19.–23.10.1945 Helsinki, HTY:n talo)[85][86]
  • SKP:n 8. edustajakokous (30.8.–3.9.1948 Helsinki, HTY:n talo)[87]
  • SKP:n 9. edustajakokous (1.11.–5.11.1951 Helsinki, elokuvateatteri Capitol)[88][89]
  • SKP:n 10. edustajakokous (2.10.–5.10.1954 Helsinki, elokuvateatteri Capitol)[90][91]
  • SKP:n 11. edustajakokous (29.5.–2.6.1957 Helsinki, Kulttuuritalo)[92][93]
  • SKP:n 12. edustajakokous (15.4.–18.4.1960 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 13. edustajakokous (12.4.–15.4.1963 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 14. edustajakokous (29.1.–1.2.1966 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 15. edustajakokous (3.4.–6.4.1969 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (14.2.1970 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 16. edustajakokous (31.3.–2.4.1972 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 17. edustajakokous (16.5.–18.5.1975 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 18. edustajakokous (1.6.–3.6.1978 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 19. edustajakokous (22.4.–24.5.1981 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (14.–15.5.1982 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 20. edustajakokous (25.5.–27.5.1984 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n ylimääräinen edustajakokous (23.3.1985 Helsinki, Kulttuuritalo)
  • SKP:n 21. edustajakokous (12.6.–14.6.1987 Pori)
  • SKP:n 22. edustajakokous (23.–25.2.1990 Helsinki, Kulttuuritalo)[94]

Alueelliset järjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolueen piirijako perustui aluksi vaalipiirien keskuspaikoissa toimineisiin vaalipiirikolmikoihin. Syyskuussa 1923 vaalipiirijako korvattiin seitsemällä toimialueella.[95] Piirejä täydensivät alapiirit. Piirityötä johtivat piirikomiteat (pik) ja alapiirikomiteat (alapik).[96] Vuodesta 1923 alkaen piirikomiteoiden paikkakuntina olivat Helsinki, Kotka, Turku, Tampere, Vaasa, Oulu ja Kuopio. Kotkan komitea siirrettiin Viipuriin syksyllä 1924, kun Sortavalan hanke epäonnistui.[97] Piirityötä järjestivät piiriorganisaattorit, joiden asemapaikat vaihtuivat tiheään turvallisuussyistä. Piirien alaisia paikalliskomiteoita (pak) oli parhaimmillaan 156 joulukuussa 1926.[95]

Julkisella kaudella piirijärjestö oli toimialueensa perus-, alue- ja kaupunkijärjestöjen yhdysside.[98] Piirejä johtivat piirikomiteat. Piirikomitea hyväksyi jäsenjärjestöt[1] ja antoi lausunnon uusista henkilöjäsenistä. Osastojen keräämistä jäsenmaksuista perittiin piiriveroa. Piirisihteeri oli keskuskomitean nimittämä työntekijä, joka kuului myös piirikomiteaan. Puoluekokousedustajat valittiin piireittäin.[99] Vuonna 1948 puolueeseen kuului 18 piiri- ja 34 aluejärjestöä.[100] Kaupunkijärjestöt saivat alkunsa 1950-luvulla.[101] Aluejärjestöjä johtivat aluekomiteat ja kaupunkijärjestöjä kaupunkikomiteat.[1]

Perusjärjestöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Maanalaisella kaudella SKP:n alimman organisaatiotason muodostivat alue- ja työpaikkasolut, joissa ohjattiin julkista toimintaa, valmistauduttiin tilaisuuksiin, opiskeltiin ja luettiin kiellettyä kirjallisuutta. Puoluesoluja tilastoitiin enimmillään 389 syksyllä 1926. Kyse oli kuitenkin ennen kaikkea yhteyksistä, sillä monet tilastoihin päätyneet komiteat ja solut eivät varsinaisesti toimineet.[95]

Vuonna 1945 SKP:hen kuului 359 osastoa.[83] Maaliskuussa 1948 puolueessa oli 830 osastoa ja 602 (piirien tai osastojen alaisuudessa toiminutta) puolueryhmää.[102] Vuonna 1980 puolueessa oli 1 336 osastoa ja 89 itsenäistä puolueryhmää.[103] Osastot koostuivat työ- ja asuinpaikkaosastoista. Osastoja johtivat toimikunnat.[1] Puolueryhmät olivat rekisteröimättömiä yksikköjä,[104] jotka toimivat käytännössä osastojen tavoin.

SKP kannusti jäseniään työpaikoilla tapahtuvaan organisoitumiseen. Näkemystä alettiin painottaa Kominternissä 1920-luvun puolivälistä alkaen ja SKP pyrki muodostamaan työpaikkasoluja,[105] joita oli parhaimmillaan 232 joulukuussa 1926.[95] Malli ei käytännössä juurtunut Suomeen, jossa oli totuttu aluepohjaisiin osastoihin. SKP:n soluista työpaikoilla oli parhaimmillaan kaksi kolmasosaa, mutta tehdassolujenkin varsinainen toiminta tapahtui usein työpaikan ulkopuolella.[106] Lokakuussa 1945 puolueeseen kuului 13 työpaikkaosastoa ja 16 ammattialoittain muodostettua osastoa.[83] Maaliskuussa 1948 SKP:lla oli 115 työpaikkaosastoa, 54 työnalaosastoa ja 212 työpaikkaryhmää.[102] Ammattialaosastot sulautettiin työpaikkaosastoihin loppuvuonna 1948.[107] Vuonna 1980 työpaikkaosastoja oli 197.[103] Myös SKDL:llä oli työpaikkayhdistyksiä – varsinkin aloilla, joiden työläisiin kommunisteilla oli vähemmän vaikutusta.[108][109]

Nuorisotoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n perustamisen jälkeen nuoret kannattajat toimivat puolueessa, Kommunistisessa nuorisointernationaalissa (KNI), puna-armeijassa ja julkisessa Suomen sosialidemokraattisessa nuorisoliitossa (SSN), joka sisällissodan jälkeen valitsi kommunistit liittolaisikseen. Viranomaiset lakkauttivat SSN:n 1923 ja sen toimintaa jatkoi Sosialistinen nuorisoliitto (SNL), joka koki saman kohtalon pari vuotta myöhemmin. Alkuvuonna 1925 perustettiin Suomen kommunistinen nuorisoliitto (SKNL) SKP:n viralliseksi ja sille alisteiseksi nuorisojärjestöksi. Ajatus salaisesta nuorisojärjestöstä nousi esiin vähitellen, kun julkinen toiminta vaikeutui. KNI:n toimeenpaneva komitea ehdotti sitä jo keväällä 1923.[9][110] KNI:n vaihdettua politiikkaansa kansanrintama-taktiikkaan 1930-luvun puolivälissä alettiin SKNL:n jäseniä ohjata liittymään Sosialidemokraattiseen työläisnuorisoliittoon. Salaisten solujen toiminta oli tarkoitus siirtää ryhmiksi STL:n sisälle. SKNL:n toiminta lakkasi vähitellen, kun siirtyminen STL:ään toteutui, mutta SKP:lla oli edelleen nuorisojaostonsa.[111]

Sotien jälkeen perustettiin Suomen Demokraattinen Nuorisoliitto (SDNL) SKDL:n nuorisojärjestöksi eikä SKP sittemmin nähnyt erillistä kommunistista nuoriso-organisaatiota tarpeelliseksi. Puolueen nuorisotyötä ohjasi nuorisojaosto. SDNL oli kommunistien hallinnassa ja 1974 se julistautui marxilais-leniniläiseksi. SDNL kuului Demokraattisen nuorison maailmanliittoon (DNML).

Maanalainen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ollessaan kiellettynä 1918–1944 SKP toimi Suomessa salaisen soluorganisaation muodossa. Jäseniä puolueessa oli parhaimmillaankin vain pari tuhatta, mutta toiminta ulottui joka puolella maata. Työtä Suomessa johti 1921–1930 keskuskomitean Suomen byroo. Vuodesta 1930 alkaen puoluejohdon Suomessa oleskellut osa oli nimeltään politbyroo.[58]

SKP:n Suomessa toimivaa maanalaista organisaatiota alettiin rakentaa syksyllä 1918. Yhteyksiä muodostettiin Venäjän lisäksi Ruotsista käsin ja kommunistien propaganda alkoi levitä maahan. Helsingissä järjestettiin valtakunnallinen neuvottelukokous maaliskuussa 1919, mutta mitään varsinaista organisaatioita ei vielä ollut olemassa.[112] Loppuvuonna 1920 muodostettiin keskuskomitean alainen Suomen byroo, jonka tehtävänä oli johtaa ja valvoa julkista toimintaa. Byroon alainen alueorganisaatio koostui vaalipiireittäin muodostetuista kolmikoista. Syksystä 1921 alkaen Suomen byroo vastasi julkisen työn ohella myös salaisesta toiminnasta.[18] Syyskuussa 1923 vaalipiirijako korvattiin seitsemällä toimialueella. Alimman organisaatiotason muodostivat alue- ja työpaikkasolut. Piirityötä johtaneet piiriorganisaattorit työskentelivät puolilegaalisti liikkuvien ammattien varjolla. He kävivät säännöllisesti Helsingissä, josta Suomen byroo koordinoi toimintaa.[95] Byroo piti yhteiskokouksia muutaman kerran vuodessa ja syksystä 1926 alkaen säännöllisemmin. Byroolla oli myös työntekijöitä, jotka eivät varsinaisesti olleet elimen jäseniä. Huhtikuussa 1928 Suomen byroon kaikki jäsenet Jalmari Salmista lukuun ottamatta pidätettiin, mikä heikensi yhteyksiä julkisiin järjestöihin.[113]

Suomessa ja Neuvostoliitossa toimineiden aiemmin säännölliset yhteydet muuttuivat satunnaisiksi vuonna 1938, kun ulkomaan byroo puhdistettiin. Rahantulo Suomeen loppui, SKP:n organisaatio heikkeni ja kommunistien motivaatio laski epätietoisuuden myötä. Puolueen johtava rooli mureni ja vasemmistolainen työväenliike kehittyi itsenäisesti eri toimintasektoreilla.[69] Marraskuussa 1938 Valtiollinen poliisi pidätti SKP:n maanalaisen johdon ja monia muita toimijoita, jolloin valtakunnallinen järjestörakenne tuhoutui. Uutta maanlaajuista johtoa ei koottu, mutta osa alueellisista komiteoista ja ammatillinen jaosto jatkoivat toimintaansa. Kommunistit olivat hajallaan ja yhteydet katkonaisia. Toisaalta maanalaista toimintaa ei koettu kommunistien keskuudessa yhtä tärkeäksi kuin aiemmin, sillä julkisen toiminnan mahdollisuudet olivat parantuneet.[114]

Kommunistien vankilaorganisaatio perustui vankilaneuvostoihin. Tammisaaressa ylintä valtaa käytti pääneuvosto, jonka alaisuudessa toimivat kasarmi- ja työpaikkaneuvostot. Opiskelu suoritettiin vankilaneuvostojen laatimien opinto-ohjelmien mukaisesti. Puoluekuri oli ankaraa ja ohranoiksi epäillyt suljettiin yhteisön ulkopuolelle. Pääneuvosto laati henkilöarviot vapautuvista tovereista, joten sen kontrolli ulottui myös vankilan ulkopuolelle.[115] Riihimäen vankilaneuvosto muodostettiin 1938, kun suuri joukko poliittisia vankeja siirrettiin sinne Tammisaaresta.[116]

Yhteydet julkisiin järjestöihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n johdolla ei aluksi ollut juurikaan vaikutusta julkisen työväenliikkeen elpymiseen, koska puolue korosti maanalaista toimintaa ja valmistautui uuteen aseellisen yhteenottoon. Tavalliset kommunisteihin identifioituneet työläiset olivat kuitenkin mukana myös julkisessa toiminnassa.[112] Julkinen kommunistiseen liikkeeseen sitoutunut Suomen Sosialistinen Työväenpuolue muodostettiin keväällä 1920 SKP:n myötävaikutuksella. SKP rahoitti SSTP:tä huomattavilla summilla ja koulutti toimitsijoita kursseilla Venäjällä. Puolueen Suomen byroon tehtävänä oli julkisen toiminnan johtaminen. Byroon jäseniksi valittiin myös julkisen liikkeen toimijoita.[18] Viranomaiset lakkauttivat SSTP:n vuonna 1923, koska sen katsottiin toimivan SKP:n alaisuudessa.[66]

Uutta julkista puoluetta ei SSTP:n jälkeen perustettu, vaikka monet Suomessa kannattivat sellaista. SKP:n johdon vaatimuksesta käyttöön otettiin verkostomainen komiteamalli, johon viranomaisten oli hankalampi puuttua. Muodon valintaan vaikutti myös se, että puoluejohdon mielestä julkista toimintaa voitiin siten ohjailla tehokkaammin. Puhdasoppisuutta korostanut SKP painotti lisäksi sitä, että julkiselle puolueelle olisi voitu laatia vain opportunistinen ohjelma. Suomen byroon asema liikkeessä vahvistui ja puolue asetti painopisteen maanalaiseen työhön. Uusi julkinen organisaatio koostui työväen paikallisjärjestöistä, työväen ja pienviljelijäin yhdistyksistä, vaalijärjestöistä ja opintojärjestöistä. Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaalijärjestön valtakunnallista toimintaa ohjasi Helsingin työväen vaalikomitean maatakäsittävä jaosto ja suunta määriteltiin maatakäsittävissä neuvottelukokouksissa. Organisaation löyhyys vähensi työläisten kiinnittymistä liikkeeseen ja vaatimus puhdasoppisuudesta vaikeutti kannatuksen laajentamista ydinryhmän ulkopuolelle.[117]

SKP:n johto ei pyrkimyksistään huolimatta pystynyt täysin ohjailemaan julkisia järjestöjä, joissa toimineet – samoista periaatteellisista lähtökohdista huolimatta – tekivät erilaisia arvioita siitä, mikä oli järkevää toimintaa Suomen oloissa.[18] Monesti asioista piti Suomessa päättää ennen kuin johto ehti ottaa niitä käsittelyyn. Sosialistinen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä piti (SKP:n ohjeiden vastaisesti) päätöksenteon itsellään eikä aina noudattanut puolueen neuvoja. Eduskuntaryhmällä oli merkittävä asema liikkeen suomalaisen haaran kantojen julkituomisessa ja muotoilussa. SKP laati osan ryhmän puheista ja aloitteista. Vuodesta 1926 alkaen ryhmässä toimi puoluefraktio.[118] Puoluejohto arvosti maanalaista (puolueen nimissä tehtävää) toimintaa enemmän kuin julkista, mutta Suomessa monet pitivät sitä turhana julkisten liikkeiden ollessa sallittuja.[119]

Sota-aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1940 helsinkiläiset kommunistit muodostivat puolueen keskusjohdoksi työkomitean, jota johti Urho Oras. Komitea sai laajemmin tunnustetun aseman syksyllä, kun sen kokoonpanoa täydennettiin. Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura perustettiin toukokuussa 1940 työkomitean ja soihtulaisten yhteistyön tuloksena. Yhdistyksestä muotoutui kommunistien julkisen toiminnan keskus, joka toimi käytännössä kuin puolue.[120] Viranomaiset alkoivat puuttua SNS:n toimintaan loppukesästä 1940 alkaen ja talvella kaikki vasemmiston julkinen toiminta vähitellen estettiin. Työkomitea hajosi tammikuun 1941 pidätyksiin, ja johdon otti uusi työvaliokunta, jota johti Hertta Kuusinen.[121] Työvaliokunnan toiminta päättyi jatkosodan alla tehtyihin pidätyksiin ja puolueyhteydet katkesivat jälleen.[122]

Jatkosodan sytyttyä pidätyksiltä välttyneet ja kutsunnoista poisjääneet kommunistit pyrkivät aktiiviseen sodanvastaiseen toimintaan ja antifasistisen vastarintaliikkeen luomiseen.[123] Suurimmat metsäkaartilaisryhmät muodostuivat niille syrjäseuduille, joissa kommunisteilla oli kannatusta väestön keskuudessa. Hajanaiset sissiryhmät suorittivat joitakin sabotaaseja, mutta niiden merkitys sodankäynnille jäi vähäiseksi. Liikkeellä ei ollut keskusjohtoa tai toimivaa maanlaajuista organisaatiota eikä se saanut juurikaan tukea liittoutuneilta tai kansalta. Viranomaisten vastatoimet tehosivat ja liike nujerrettiin käytännössä varsin pian. Aktiivisin vaihe päättyi jo lokakuussa 1941 ja joulun 1942 jälkeen toimintaa oli jäljellä vain Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä. Metsiin jäi tosin niitä miehiä, jotka pitivät matalaa profiilia. Viimeiset sissiorganisaatiot tuhottiin keväällä 1944 käydyissä taisteluissa.[124] SKP:n aktiivien lisäksi vastarintaliikettä olivat keskeisesti luomassa työläisrintamamiesliikkeessä syksyllä 1940 toimineet.[125]

SKP:n Helsingissä toiminut johtoryhmä välitti sodan aikana yhteyksiä ja levitti julistuksia, joiden poliittinen merkitys jäi vähäiseksi. Puolueen ohella ryhmä käytti kannanotoissaan nimeä Suomen Kansan Vapauden Liitto. Linjaa vetivät Aimo Rikka ja Yrjö Leino, kunnes Leino syrjäytti Rikan joulukuussa 1941.[126] Leinon ympärillä oli hyvin suppea joukko ja kesäkuussa 1944 yhteydet katkesivat kokonaan.[127] Suurin osa kommunistien kannattajista toimi sota-ajan normaalisti osana muuta yhteiskuntaa rintamalla ja siviilissä.[128] Kommunistien vapauduttua vankiloista SKP:n virallinen asema oli hetken epäselvä ja puolue aloitti uuden järjestäytymisen maanalaisen mallin mukaisesti. SKP:n 14.–15. lokakuuta 1944 pidetty valtakunnallinen kokous, joka päätti puolueen legalisoinnista, kutsuttiin koolle salaisesti ja rivikommunistit saivat tietää siitä vasta jälkikäteen.[129] Julkisen puolueen ydinjohdon muodostivat vankilaneuvostoja johtaneet ja Leinon organisaatioon kuuluneet.[130]

Jäsenistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jäsenmäärän kehitys
1921 n. 500 [131][132]
1924 1 196 [133]
1927 1 951 [134]
5/1932 2 180 [135]
8/1935 1 364 [135]
3/1938 839 [135]
1944 3 169 [23]
1945 23 778 [23]
1948 54 630 [23]
1950 44 168 [23]
1958 39 426 [23]
1965 47 191 [136]
1970 47 094 [136]
1973 37 525 [23]
1975 44 117 [136]
1980 51 139 [136]
1983 n. 33 400 [137]
1986 n. 31 000 [137]
Katso myös Luettelo suomalaisten kommunistien salanimistä

Puolueen perustajat olivat Suomesta Venäjälle paenneita punaisia ja Venäjällä asuneita suomalaisia.[138] Perustettaessa ei hyväksytty sääntöjä, joten jäi epäselväksi keitä puolueeseen varsinaisesti kuului keskuskomitean ja sen alaisten lisäksi.[63] Tilannetta selvensi Venäjällä toimineiden työväenyhdistysten siirtyminen osaksi VKP:tä joulukuussa 1919.[139] Kominternia seuraten SKP käsitti puolueen kurinalaisena ryhmänä (kaaderipuolueena), joka erosi laajoista joukkopuolueista.[134] Leninismissä puolue oli ammattivallankumouksellisista koostunut työväenluokan etujoukko, joten koko luokan liittämistä puolueeseen ei pidetty välttämättömänä, vaikka sen enemmistön kannatuksen saamista pidettiinkin tärkeänä.[140] Vuoden 1920 sääntöjen mukaan SKP:n jäseniä olivat vain aktiivisesti puoluetoimintaan osallistuvat ja puoluekuria noudattavat kommunistit.[64] Virkavaltaa harhauttaakseen maanalaiset kommunistit käyttivät salanimiä. Pseudonyymit olivat käytössä muun muassa kirjeenvaihdossa sekä puoluekokouksissa ja opinnoissa ulkomailla.[141]

Toukokuussa 1921 SKP:ssä arvioitiin olevan noin 500 jäsentä. Luku käsitti vain pienen osan SKP:n päämäärien hyväksi Suomessa ja Venäjällä toimineista.[132] Jäseniksi kirjattiin niitä puolueen toimitsijoiden tapaamia henkilöitä, joiden tulkittiin tehneen liittymispäätöksen.[134] Kesään 1929 asti SKP:n uudet kaaderit kirjattiin kandidaattijäseniksi ennen varsinaista jäsenyyttä. Jäsen poistui tilastosta vangitsemisen myötä.[142] Salaisen organisaation jäsenmäärä oli suurimmillaan 1930-luvun alussa, kun julkiset toimintamahdollisuudet estettiin. Vuonna 1932 jäseniä oli yli kaksituhatta, mutta määrä lähti sen jälkeen laskuun ja alitti tuhat vuonna 1937.[135] Valtakunnallisten yhteyksien katkettua eristyksiin jääneet rivijäsenet käsittivät itsensä yleensä edelleen puolueen jäseniksi, ja he olettivat puoluejohdon toimivan toisaalla.[143] Valmius liittyä maanalaisen SKP:n jäseneksi oli suurempaa alueilla, joilla julkisten järjestöjen kannatus oli pienempää. Vuonna 1926 jäsenmäärältään suurin piiri oli Tampere. Eniten jäseniä oli piirien keskuspaikoissa.[142]

Syksyllä 1944 Suomen vankiloista ja keskitysleireiltä vapautui noin 800 poliittista vankia, joita SKP piti kommunisteina.[144] Vuodenvaihteessa 1944–1945 puolueeseen kuului hieman yli 3 000 jäsentä, joista 1 000–2 000 oli puoluetoimikunnalle ilmoittautuneita vanhoja jäseniä.[145] Vuoden 1945 lopussa jäsenmäärä oli 23 778. Suurimmillaan puolueeseen kuului 54 630 jäsentä vuonna 1948.[23] Ilmoitettu jäsenmäärä väheni aina jäsenkirjojen vaihdon (1950, 1964, 1973, 1983) yhteydessä, kun passiiviset ja jäsenmaksunsa laiminlyöneet siivottiin pois tilastoista. Määrä lähti niiden jälkeen uudestaan nousuun.[146]

SKP:n jäsenkunta oli vahvasti työväenluokkaista. Huhtikuussa 1948 jäsenistä luokiteltiin työläisiksi 85,3 prosenttia. Talonpoikia ja maatyöläisiä laskettiin olevan noin kymmenesosa kaadereista ja henkisentyöntekijöitä 1,4 prosenttia.[147] Vuonna 1965 työläisten osuus oli 80,5 %, talonpoikien 9,7 % ja henkisentyöntekijöiden 2,0 %.[148] Vuonna 1975 jäsenistä oli työläisiä 50 %, eläkeläisiä 21,6 %, toimihenkilöitä ja palveluammateissa toimivia 7,3 %, opiskelijoita 6,1 %, perheenäitejä 5,8 %, maanviljelijöitä 3,6 % ja virkamiehiä 2,5 %.[149]

Naisten osuus jäsenistä oli vuosina 1924–1930 noin 10–15 prosenttia. Naisjäsenet keskittyivät muutamaan kaupunkiin ja kolmasosa asui Helsingissä.[142] Vuosina 1945–1948 naisia oli 15–19 prosenttia jäsenistä.[147] Vuonna 1965 naisten osuus oli 22,8 prosenttia[148] ja 1980 29 prosenttia.[103]

Vuonna 1923 jäsenmaksuksi määriteltiin prosentti kuukausituloista.[134] Syksyllä 1924 otettiin käyttöön järjestelmä, jossa alle 1 500 markkaa ansainneet maksoivat 5 ja yli sen tienanneet 10 markkaa. Vuonna 1924 jäsenveron maksoi 12 ja vuonna 1930 35 prosenttia jäsenistä.[142] Maanalaisella kaudella Suomessa oli maksavia jäseniä parhaimmillaan 390 vuonna 1927.[134]

Puoluekuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP omaksui ajatuksen puoluekurin tärkeydestä aiemmin ja vahvemmin kuin monet muut Kominternin puolueet. Vuoden 1920 sääntöjen mukaan ankarin menetelmä pettureiden puhdistamiseksi oli kuolemanrangaistus.[150] SKP korosti tiukkaa kuria ja hierarkkista järjestörakennetta myös julkisen toiminnan alkuvuosina,[151] jolloin kurinpitotoimenpiteitä olivat huomautus, varoitus ja erottaminen.[152] Aluksi kaikilla jäsenillä piti olla takaajat ja täysjäsenyyttä edelsi koejäsenyys. Huhtikuussa 1945 takaukset muutettiin vähemmän sitoviksi suosituksiksi ja koejäsenyys poistettiin.[153] Ennen 1960-luvun loppua uusilta jäseniltä edellytettiin kuitenkin käytännössä aiempaa toimintaa liikkeen muissa järjestöissä.[154] Puoluekuria ja jäsenten oikeaoppisuutta valvoi loppuvuonna 1944 muodostettu valvontakomitea jaostoineen.[155] Sitä seurasi vuonna 1945 ensisijaisesti henkilösijoituksista vastannut kaaderiosasto, jonka perusteellisissa tarkistuksissa selvitettiin kaadereiden luotettavuus.[156] Valpon lakkauttamisen jälkeen vuonna 1949 kaaderiosasto sai vastuulleen myös vakoilun.[157]

1950-luvun alussa puoluejohdon keskuudessa vallitsi vainoharhainen ilmapiiri ja SKP kovensi otteitaan oikeaoppisuuden valvonnassa. Perusjärjestöihin muodostettiin salaisia ryhmiä puolueuskollisuutta ja vastustajia valvomaan. Kaaderiosaston ohella valvontaan liittyviä tehtäviä hoitivat org-jaosto ja tarkistuskomitea. Jäseniä erotettiin muun muassa vuosia aiemmin paljastuneiden rikkeiden perusteella.[157] SKP:lla oli omat lähetit ja luottamuksellisimmat tiedot välitettiin vain suullisesti.[158] Vuoden 1954 sääntöjen mukaan puolue oli ”kaikkia jäseniä yhtäläisesti velvoittavan tietoisen kurin yhteenliittämä taistelujärjestö.”[31] Omien kaadereiden ohella SKP:n sisäinen tiedustelu seurasi äärioikeistolaisia ja sosialidemokraattisia järjestöjä. Kaaderityötä ja tiedustelutoimintaa johtivat punaisessa Valpossa aiemmin työskennelleet, jotka hyödynsivät poliisin aiempia arkistoja ja kontakteja.[159] Konspiratiivisuus ja kurinpito alkoivat vähitellen höllentyä 1950-luvun loppupuolella.[160] Kaaderiosasto lakkautettiin vuonna 1961.

Talous[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustettaessa SKP oli varsin varakas, koska monet Venäjälle paenneet työväenjärjestöjen johtajat ottivat mukaansa järjestöjensä rahat. SKP:llä oli kuitenkin myös suuret menot ja säästöt hupenivat nopeasti, jolloin NKP ja Komintern alkoivat avustaa puoluetta. SKP tuli pian riippuvaiseksi tästä rahoituksesta. Vuonna 1921 järjestön menot olivat noin 5,4 miljoonaa markkaa, joista noin 4,3 miljoonaa tuli NKP:ltä. SKP:n palkkalistoilla oli tuolloin 80 työntekijää. Seuraavina vuosina summat pienenivät ja SKP karsi toimintojaan. Komintern vähensi tukeaan huomattavasti 1930-luvun alussa, kun kommunistien julkinen toiminta Suomessa vaikeutui. Internationaalin rahoitus SKP:n toiminnalle Neuvostoliitossa lakkautettiin.[161]

Alkuvuosinaan SKP:llä oli Venäjällä laaja yritysverkosto, johon kuului muun muassa tehtaita, maatiloja ja työpajoja. Toiminnalla pyrittiin luomaan työpaikkoja Suomesta paenneille punaisille. Toiminta osoittautui kuitenkin tappiolliseksi ja omistukset luovutettiin neuvostovaltiolle. SKP sai rahaa myös Suomeen suuntautuneesta salakuljetuksesta, mustan pörssin kaupasta ja valuuttakeinottelusta. Hämäriä liiketoimia johtivat puolueen sotilastoiminnasta vastanneet Rahjan veljekset Jukka ja Eino.[161] 1930-luvun puolivälissä SKP sai Kominterniltä noin 25 000 markkaa kuukaudessa Suomen toimintoja varten. Rahat välitettiin Tukholman kautta. Yhteys katkesi 1930-luvun lopussa, mikä johti maanalaisen organisaation heikkenemiseen.[162]

Vuonna 1945 SKP:n varallisuus koostui suurelta osin varoista, jotka valtiolta korvauksia saaneet entiset poliittiset vangit luovuttivat Yrjö Sirolan Säätiölle. YSS jakoi rahaa SKP:lle ja muille kansandemokraattisille järjestöille.[163] Piirien talous perustui jäsenmaksujen piiriosuuksiin, arpajaisiin, myyjäisiin, lahjoituksiin ja monenlaiseen yritystoimintaan. Kiinteistöjen rakentamisessa ja yritystoiminnan pyörittämisessä hyödynnettiin runsaasti talkootyötä.[164]

SKP sai 1940-luvun lopulta alkaen runsaasti tukea Suomen ulkopuolelta. Neuvostoliittolaiset kanavoivat varoja puolueelle muun muassa neuvostotaiteilijoiden kiertueilla, kirjallisuuden välitystoiminnalla ja Neuvostoliiton omistamien suomalaisten yritysten kautta. Usein mukana yhteistyössä oli Suomi–Neuvostoliitto-Seura. Keskeinen rahoittajataho oli myös Kominformin yhteydessä toiminut Bukarestista johdettu Kansainvälinen ammattiyhdistysrahasto vasemmistotyöväenjärjestöjen tueksi, jonka varat tulivat Neuvostoliitosta ja Kiinasta. SKP sai rahastosta vuosina 1950–1966 noin 400 000–900 000 dollaria vuodessa. Avustus kattoi puolueen budjetista noin 5–10 prosenttia. Ulkomainen rahoitus oli SKP:ssä tabu ja sen yksityiskohdista tiesi vain puolueen ydinjohto.[165] Pääsihteeri Ville Pessi lunasti avustukset KGB:n ulkomaantiedustelun edustajilta henkilökohtaisesti.[166] Puolueella oli tilikirjojen ulkopuolella pidetty niin sanottu B-kassa, jonka kautta maksettiin muun muassa piirijärjestöjen tappioita.[167] SKP:n helmikuussa 1970 pidetty ylimääräinen edustajakokous varmisti puolueen eheyden lisäksi neuvostotuen. SKP sai viikkoa ennen kokousta 900 000 markkaa, ja vuoden kokonaistuki oli noin 3,8 miljoonaa. Lisätuki pelasti SKP:n talouden ja mahdollisti osapuolisopimuksen vaatiman kaksinkertaisen miehityksen, jossa enemmistölle ja vähemmistölle taattiin edustus puolue-elimissä. Kimmo Rentolan mukaan SKP:n enemmistö olisi voinut tulla toimeen ilman Neuvostoliiton taloudellista tukea, mutta sillä ei ollut varaa ulkopoliittiseen välirikkoon, joka olisi johtanut myös sisäpoliittiseen paitsioon.[168]

1980-luvun alussa SKP uudisti taloudenhoitonsa. Puolue myi Koiton talon, josta kertyi kassaan lopulta yli sata miljoonaa markkaa. Varat olivat SKP:n enemmistöjohdon hallinnassa ja ne turvasivat enemmistön taloudellisen itsenäisyyden. Puolueen riippuvuus Neuvostoliitosta väheni ja oppositio oli siten mahdollista erottaa puolueesta. Vuodesta 1986 alkaen Neuvostoliitto tuki taloudellisesti yksinomaan vähemmistöä. SKP:n ympärille rakennettiin monimutkainen rahansiirtoja hoitanut yritys-, yhdistys- ja säätiöketju, johon kuuluivat muun muassa Fexima Oy, Sosialististen maiden yhteistyöyhdistys ja SKP:n tukisäätiö. SKP:n varoja sijoitettiin monenlaisiin kohteisiin kondomeista kiinteistöihin.[169] SKP:n sijoitusyhtiöitä olivat 1985 perustettu Corona-Invest ja 1987 muodostettu Sijoituslinkki. Toimintaa johti SKP:n taloudenhoitajaksi vuonna 1985 valittu Jorma Sorvari. Sijoitukset paljastuivat epäonnistuneiksi vuonna 1988, jolloin Sorvari erotettiin ja poliittinen toimikunta erosi.[170] Kasinopelistä kertyi tappioita noin 50 miljoonaa markkaa, mutta järjestöllä oli vielä 1990-luvun alussa runsaasti varallisuutta. Omaisuus tuhottiin lopullisesti vuonna 1990 tehdyissä kaupoissa. SKP:n varat oli tarkoitus siirtää välikäsien kautta Vasemmistoliiton käyttöön ja puolue ajettiin suunnitelmallisesti konkurssiin. Toimintaa johti Variant Oy. Laman iskettyä vaikeudet alkoivat ja operaatio epäonnistui. SKP haettiin konkurssiin vuonna 1992, kun puolueella oli velkaa 70 miljoonaa. Variant meni konkurssiin lokakuussa 1993.[169]

Viranomaisten suhtautuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Poliittisen vangin hautajaiset Porissa 1925.

Sisällissodan voittajat rajoittivat vasemmiston yhdistys- ja julkaisutoimintaa. Erityishuomio kohdistui tekoihin, jotka voitiin tulkita tueksi Neuvosto-Venäjälle. Syytteen valtiopetoksen valmistelusta saattoi saada pelkän jäsenyyden tai kokoukseen osallistumisen perusteella. Vuosina 1919–1923 hovioikeuksissa annettiin yhteensä 703 tuomiota valtiorikoksista [171] Vuosina 1920–1942 tuomittiin noin 4 000 suomalaista valtiopetoksesta tai sen valmistelusta sekä 600 maanpetoksesta.[172] Suurin osa tuomituista oli kommunisteja.[173] Vasemmistolaisia lehtiä estettiin usein ilmestymästä rikoslakiin tammikuussa 1919 tehdyillä muutoksilla, joilla tehtiin rangaistavaksi muun muassa hallituksen, viranomaisten ja yhteiskuntajärjestelmän halventaminen.[171] Vuosina 1922–1934 tuomioistuimet lakkauttivat tai asettivat toimintakieltoon "lain tai hyvien tapojen vastaisen toimintansa vuoksi" yli 3 200 vasemmistolaista yhdistystä.[174]

Etsivä keskuspoliisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1919 perustetun Etsivän keskuspoliisin päätehtävä oli kommunistien tarkkailu.[171][175] EK seurasi toimintaa, kokosi aineistoa, pidätti ja kuulusteli epäiltyjä sekä toimitti todisteet syyttäjille. EK:n menetelmiin kuului muun muassa työläisiksi naamioitujen tiedustelijoiden lähettäminen työmaille ja agenttien värvääminen työväen keskuudesta. Suomen Työnantajain Keskusliitto oli EK:n tärkeä yhteistyökumppani. Epäilyttävä kirjeliikenne luettiin yhteistyössä postiviranomaisten kanssa. EK sai runsaasti apua myös suojeluskunnilta ja muilta porvarillisilta järjestöiltä. EK:n kuulustelut olivat usein väkivaltaisia ja muutamia kommunisteja kuoli niiden seurauksena. Väkivalta väheni jonkin verran 1920-luvun alun jälkeen, mutta metodit raaistuivat jälleen sota-aikana. Myös kommunistit tappoivat joitakin poliiseja.[176] EK:ta seurasi vuonna 1938 Valtiollinen poliisi. Kommunistit kutsuivat EK:ta ja Valpoa keisarikunnan salaiselta poliisilta periytyneellä nimellä ”ohrana”. Päämajan valvontaosasto oli tarkkailtujen keskuudessa ”sotilasohrana”[177].

Vankilaviranomaiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vangituilla kommunisteilla oli erityinen valtiollisen vangin status, jolla poliittiset erotettiin kriminaalivangeista. Poliittiset vangit korostivat eroa myös itse. Status merkitsi muun muassa pienempiä työurakkoja ja oikeuksia kirjeenvaihtoon sekä lehtien tilaamiseen. Valtiollisten vankien kurinpito alkoi tiukentua vuodesta 1928 alkaen ja monet oikeuksista poistettiin. Oikeuksien kaventumista protestoitiin muun muassa satojen vankien samanaikaisilla syömälakoilla. Poliittiset vangit keskitettiin aluksi Tammisaareen, mutta varsinkin 1930-luvulla sijoituksia alettiin hajauttaa. Naisvangit olivat Hämeenlinnassa. Vankien määrä laski pääosan 1920-lukua, mutta se alkoi nousta jälleen vuosikymmenen lopulla. Määrä oli huipussaan 1930-luvun alussa.[178]

Sota-ajan pidätykset ja vankileirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriisitilanteessa turvasäilöihin suljettavien henkilöiden luettelointi aloitettiin EK:ssa 1920-luvun puolivälissä.[179] 16. lokakuuta 1939 pidätettiin 272 henkilöä, jotka Valpo arvioi SKP:n johtaviksi toimijoiksi. Valpon luettelo käsitti tuolloin yhteensä 3 793 nimeä. Pidätetyt kuitenkin vapautettiin pian.[180] Talvisodan aikana vangittiin turvasäilöihin 199 kommunistina pidettyä, jotka valikoituivat ensisijaisesti vanhan maineen eivätkö akuutin toiminnan perusteella.[181] Suurin osa vapautui sodan aikana ja viimeiset vappuna 1940.[182] 30. heinäkuuta 1940 alkaen pidätettiin SNS:n johtohenkilöitä.[183] Valpon ohella vasemmistoa ryhtyivät tarkkailemaan armeijan Vastavakoilutoimisto sekä sosialidemokraattien ja porvareiden Aseveliliitto.[184] Pidätykset laajenivat joulukuussa ja 9. tammikuuta 1941 turvasäilöissä oli 102 henkilöä. Valpo pyrki pidättämään kaikki SNS:n johtotasolla toimineet kommunistit ja paikallisten seurojen johtajat.[185]

Laajempia pidätyksiä alettiin suunnitella valtiojohdossa tammikuussa 1941, ja ne toteutettiin juuri ennen jatkosodan alkua. Heinäkuun loppuun mennessä turvasäilöissä oli pidätettynä 457 vasemmistolaista.[185] Valpon rinnalla kommunisteja tarkkaili Päämajan valvontaosasto.[177] Syyskuussa 1941 asekuntoisista turvasäilöläisistä muodostettiin Osasto Pärmi, joka osallistui taisteluihin muutaman päivän ajan. Osastoon kuului rikollisvankeja ja yli 250 turvasäilöläistä. Turvasäilöläisistä kuusi pakeni Suomessa, viisi kaatui, neljä katosi, osa loukkaantui pahoin ja 53 loikkasi Neuvostoliittoon. Jäljelle jääneistä muodostettiin erillinen työkomppania, joka vietti lopun sota-ajan epäinhimillisissä olosuhteissa Kangasjärven, Säämäjärven ja Koverin leireillä. Joulukuussa 1941 komppaniaan kuului 166 miestä. Muut turvasäilöläiset koottiin Karvian varavankilaan ja naiset Hämeenlinnaan.[186] Heinäkuussa 1942 pidätettiin 59 metsäkaartien toimintaan tai avustamiseen osallistunutta. Joukossa oli myös SKP:n johtohenkilöitä, joista Arnold Salminen kuoli Valpon kuulusteluissa.[187] Alkuvuonna 1944 pidätettiin metsäkaartiyhteyksien perusteella 150 henkilöä Varsinais-Suomessa, Satakunnassa ja Pohjois-Hämeessä.[188] Kuolemanrangaistukset otettiin käyttöön jatkosodan alettua. Sodan loppuvaiheissa kuolemaantuomittuja teloitettiin aivan aselevon alkuun asti.[189] Poliittiset vangit vapautettiin välirauhansopimuksen myötä syyskuussa 1944.[190]

Punainen Valpo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valpo jatkoi puolueen tarkkailua tiiviisti kommunistien vapauduttua vankiloista,[191] mutta huhtikuussa 1945 SKP sai sisäministerin salkun ja Valpo uudistettiin. SKP:n puheenjohtaja Aimo Aaltonen nimitettiin apulaispäälliköksi ja hänen johdollaan erityisen tarkkailun kohteeksi otettiin oikeistolainen liikehdintä.[192] SKP kannusti jäseniään rekrytoitumaan Valpon ja poliisin palvelukseen.[193] Valpon henkilökunta passitoimistoa lukuun ottamatta vaihdettiin syksyyn mennessä.[194] Tiedottajat puhdistettiin puolueesta Valpon arkistojen avulla.[195] Viraston merkitystä korosti heinäkuussa 1945 perustettu sotilastoimisto, joka sai aiemmin puolustusvoimille kuuluneita tehtäviä. Kommunistit ajoivat Valpolle myös muita lisävaltuuksia, mutta ehdotukset eivät saaneet kannatusta hallituskumppanien keskuudessa. Kommunistit määräsivät Valpon linjan, vaikka päällikköinä vuosina 1945–1946 toimineet eivät olleet kommunisteja. Vuoden 1947 alussa johtoon nousi SKP:n Erkki Tuominen, jonka virka virallistettiin maaliskuussa 1948.[194]

Alkuvaiheessa punaista Valpoa työllistivät muun muassa asekätkentä- ja sotasyyllisyystutkinnat. Henkilökunnan kokemattomuus johti virheisiin ja ylilyönteihin, joiden myötä virasto menetti maineensa muiden kuin kommunistien keskuudessa. Tuomisen johdolla toiminta kuitenkin ammattimaistui. Valpo rakensi laajan tiedottajaverkoston esimerkiksi poliisin ja oikeistolaisten järjestöjen keskuuteen. SKDL:n heinäkuun 1948 vaalitappio sinetöi viraston kohtalon. Valpo lakkautettiin vuoden lopussa ja tilalle perustettu Suojelupoliisi aloitti toimintansa helmikuussa 1949.[194] Valpon palkkalistoilla olleista Supoon sai jäädä kaksi passitoimiston työntekijää.[196] Luotetuimmat valpolaisista siirtyivät puolueen palvelukseen johtamaan kaaderityötä ja tiedustelutoimintaa.[159] Sotilastoimiston työntekijöistä monet jatkoivat entisten tehtäviensä hoitoa salaisesti Neuvostoliiton sotilastiedustelun palveluksessa.[194]

Poliisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1920 poliisi tunkeutui SSTP:n perustavaan kokoukseen laista piittaamatta ja keskeytti tilaisuuden kokouksen toisena päivänä edustajien päätettyä liittymisestä Kominterniin.[197] Kommunistien julkisen toiminnan tultua kielletyksi 1930-luvun alussa poliisi hajotti kaikki vasemmiston erilaiset kokoontumisyritykset. Kommunistit järjestivät tilaisuuksiinsa erityisiä ryhmiä, joiden tehtävänä oli suojella puhujia poliiseilta.[198] Talvisodan jälkeen vasemmiston julkiset esiintymiset alkoivat uudelleen kielloista huolimatta. Elokuussa 1940 Sisäasiainministeriö antoi poliisille ohjeet, joiden mukaan kaikki vasemmiston julkiset kokoontumiset tuli jälleen hajottaa. Tottelemattomiin mielenosoittajiin oli oikeus käyttää kaasua, paloruiskuja ja ampuma-aseita. Määräys annettiin sen jälkeen, kun poliisi turvautui aseeseen Turussa sattuneissa levottomuuksissa. Poliisin iskukykyä vahvistettiin varapoliisikomppanioilla ja liikkuvan poliisikomennuskunnan lisärekrytoinneilla.[199]

Kommunistien määrä tavanomaisen poliisin palveluksessa jäi 1940-luvulla pieneksi SKP:n aktiivisista pyrkimyksistä huolimatta. Sisäministeri Yrjö Leinon suunnitelmat poliisijohdon puhdistamisesta eivät toteutuneet. Viroissaan jatkanut vanha poliisipäällystö ei suosinut rekrytoinneissa kommunisteja, joilla nyt kuitenkin ensi kerran oli mahdollisuus hakeutua palvelukseen. Vakinaisten virkojen vaatimus ammatillisesta koulutuksesta karsi tehokkaasti vasemmistolaisia hakijoita. Kommunistit eivät muutenkaan hakeutuneet poliisitehtäviin kovin innokkaasti. Poliisihallinnossa työskennelleet kommunistit syrjäytettiin tärkeiden asioiden hoidosta. Poliisijohto suhtautui varauksellisesti vuosina 1945–1947 harjoitettuun apupoliisitoimintaan, johon kommunistit osallistuivat aktiivisesti.[200]

Kun liikkuvan poliisin miehistöä vuonna 1947 supistettiin, puhdistettiin palveluksesta nimenomaan kommunisteja – virallisesti pätevyysvaatimuksiin vedoten. Kommunistit olivat onnistuneet saamaan jalansijaa lähinnä Eero Hautojärven johtamassa liikkuvan poliisin Helsingin osastossa, jonka sadasta työntekijästä noin puolet kuului puolueeseen. Yhteensä liikkuvan poliisin palkkalistoilla oli noin 200 kommunistia tai kansandemokraattia.[200] SKP:n lähdettyä hallituksesta poliisiorganisaatiota uudistettiin ja muun muassa Helsingin osasto lakkautettiin. Supistukset kohdistettiin jälleen kommunisteihin. Poliisiin jäi silti kymmeniä kommunisteja ja vasemmistolaisia, jotka joutuivat jatkossa johdon erityisen tarkkailun alaisiksi.[201]

Suojelupoliisi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojelupoliisin suomalaisiin kohdistunut valvonta suuntautui ensisijaisesti SKP:hen,[202] mutta – toisin kuin edeltäjänsä – virasto ei puuttunut poliittiseen toimintaan. Supo pyrki torjumaan kommunismin uhkaa hienovaraisemmin tarkkailemalla ja rekisteröimällä. Salakuuntelu oli yksi metodeista, mutta puhelimia ei kuunneltu.[203] Supolla oli hyviä tiedottajia SKP:n sisällä 1950-luvun puolivälistä alkaen[204] ja toiminta jatkui 1980-luvulle asti. Tiedottajille maksettiin rahalla.[205] Supo sai käsiinsä pääosan puolueen merkittävimmistä sisäisistä asiakirjoista.[206]

Supon ohella SKP:tä tarkkailivat SDP:n T-osasto, maalaisliittolaiset ja oikeistolaiset organisaatiot sekä armeijan tiedustelu.[207][196] 1950-luvun alussa SDP:llä oli SKP:ssä Supoa parempi tiedusteluverkosto[204] ja sosialidemokraatti Veikko Puskalan organisaatio haastoi Supon alalla vielä 1970-luvulla. Puskalan eläköidyttyä toimintaa johti Reijo Ahtokari, jonka verkostot eivät enää pystyneet kilpailemaan viranomaisten kanssa.[208] Oikeiston kommunisminvastaista tiedustelua johti Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö.[196]

Tärkein tietoja ulkopuolisille vuotaneista kommunisteista oli keskustoimistossa vuoteen 1976 asti työskennellyt Veikko Hauhia. Valtiojohto sai Hauhian välityksellä tietoja, jotka vaikuttivat olennaisesti kommunisteista tehtyihin arvioihin ja kekkoslaisen politiikan muotoiluihin.[204][209] Hauhia tiedotti Puskalan organisaatiolle, jolta Supo sai raportit.[210]

Supo pyrki keräämään systemaattisen rekisterin kaikista kommunistien alaisten järjestöjen jäsenistä. Rekisteröinnin tarkoituksena oli estää kommunistien pääsy valtiolliseen turvallisuuteen liittyviin tehtäviin. Supo antoi työnantajille luotettavuuslausuntoja. Kielteisen lausunnon saivat myös kommunistien perheenjäsenet, joiden omasta poliittisesta kannasta ei tiedetty.[211][212] Supo ei kuitenkaan saanut tietoonsa kaikkia SKP:n jäseniä. 1970-luvulle tultaessa rekisteriin oli kertynyt (jäsenkoodeilla) noin 60 000 kansandemokraatin ja 25 000 kommunistin nimet. Kommunisteja päätyi rekistereihin myös muista syistä, sillä Supo rekisteröi muun muassa mielenosoittajia, lakkolaisia ja kaikki Neuvostoliitossa käyneet.[213] Vuodesta 1973 alkaen rivijäsenten kirjaamista alettiin laventaa, mutta rekistereihin merkittiin edelleen esimerkiksi kaikki SKDL:n vaaliehdokkaat. Vapputervehdyksiä lehtiin lähettäneiden kirjaamisesta luovuttiin 1975.[214] Jäsenten automaattinen rekisteröinti lopetettiin kokonaan vuonna 1982 presidentti Koiviston suullisesti Supon päällikölle antamalla päätöksellä. Puolueen johdon tarkkailu ja tiedottajien käyttö kuitenkin jatkui. Tiedustelu suunnattiin ensisijaisesti neuvostoliittolaisten vaikutusyrityksiin.[215]

Kansainväliset yhteydet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Internationalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansainvälinen kommunistinen liike muotoutui ensimmäisen maailmansodan aikana niistä toisen internationaalin voimista, joiden mielestä sosialistiset puolueet olivat samaistuneet liiaksi kansallisvaltioihin. Kommunistinen liike asetti luokkasolidaarisuuden kansallisen yhteenkuuluvuuden edelle ja myös SKP:n alkuaikojen vaatimukset ilmensivät tätä asetelmaa.[216] SKP kannatti Kominternin linjan mukaisesti maailmanlaajuista valtioliittoa, johon kaikkien sosialististen maiden oletettiin liittyvän. Linja muuttui, kun maailmanvallankumouksen näköalat heikkenivät ja Neuvostoliitto alkoi rakentaa sosialismia yhdessä maassa. Vuodesta 1925 alkaen SKP puolusti Suomen valtiollista itsenäisyyttä.[217] Tauno Saarela on käyttänyt käsitettä ”suomalainen kommunismi” kuvaamaan sitä 1920-luvulla muodostunutta kokonaisuutta, jossa Suomen työväenliikkeen perinteet sekoittuivat bolševismin oppeihin Suomessa ja Neuvostoliitossa.[218] Kimmo Rentolan mukaan suomalainen kommunismi oli ”vallan verkosto, joka sijaitsi kahden valtion välillä ja sisällä”.[13]

Kommunistien käsitykset tulevan sosialistisen Suomen itsenäisyyden ja riippumattomuuden luonteesta vaihtelivat eikä puolue esittänyt asiasta kovin täsmällisiä linjauksia. Kommunistinen liike piti pieniä kansallisvaltioita lähinnä suurvaltojen imperialismin välineinä. SKP:n mukaan Suomikaan ei ollut 1920- ja 1930-luvuilla itsenäinen valtio, koska se oli ensin Englannin ja sitten Saksan imperialistien vaikutusvallan alaisuudessa.[216] Terijoen hallituksen ohjelmissa tavoitteena oli ainakin jonkinasteinen valtiollisesti itsenäinen asema. Lokakuussa 1944 julkisuuteen tulon yhteydessä annetussa vetoomuksessa SKP ilmoitti Suomen itsemääräämisoikeuden ja itsenäisyyden olleen puolueelle ”aina kallis ja pyhä”. Yksityiskeskusteluissa ja julkaisematta jääneissä luonnoksissa osa SKP:n johtohenkilöistä kannatti 1940-luvulla myös Suomen liittämistä Neuvostoliittoon.[217] Vuoden 1957 puolueohjelmassa SKP ilmoitti esiintyvänsä ”tinkimättä maamme kansallisen riippumattomuuden puolesta, kaikkia sitä vaarantavia pyrkimyksiä vastaan” ja kunnioittavansa ”kaikkien muidenkin kansojen vapautta ja niiden oikeutta kansalliseen riippumattomuuteen.”[219]

Kansalaissodan voittajien valkoisen tulkinnan mukaan punaiset taistelivat venäläisten rinnalla Suomen itsenäisyyttä vastaan. Valkoisten johtamassa itsenäisessä Suomessa Neuvosto-Venäjää puolustanut ja kahden valtion alueella vaikuttanut suomalainen kommunistinen liike tulkittiin vieraan vallan etujen ajajaksi, ja se pyrittiin sulkemaan suomalaisuuden määritelmän ulkopuolelle. Suomalaisille kuuluneiden perustuslaillisten kansalaisoikeuksien ei nähty koskevan kommunisteja. Ajatus kaikkien kommunistien epäisänmaallisuudesta eli SKP:n vastustajien keskuudessa voimakkaana aina 1960-luvulle asti.[216] Internationalismin marxilais-leniniläinen tulkinta ei kuitenkaan sulkenut pois isänmaallisuutta. Neuvostoliittolaisten kautta SKP:lle välittynyt suhtautuminen tuli esiin esimerkiksi Ždanovin marraskuussa 1944 puoluejohdolle antamissa neuvoissa: kommunistien piti olla patrioottisia sortumatta sovinismiin tai kosmopolitanismiin.[220]

Toiminta Neuvostoliitossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäjällä SKP:n perusorganisaation muodostivat aluksi kommunistiset klubit. Osa klubeista syntyi jo pidempään toimineiden suomenkielisten työväenyhdistysten pohjalta. Klubeja toimi myös puna-armeijan suomalaisissa joukko-osastoissa. Klubit kuuluivat samanaikaisesti sekä Suomen että Venäjän kommunistiseen puolueeseen. Puolueiden suhdetta ei määritelty tarkasti, mutta käytännössä SKP asettautui muiden VKP:n alueellisten ja kansallisten järjestöjen rinnalle. VKP määritteli yleisen linjan, mutta SKP teki itsenäisiä päätöksiä suomalaisten keskuudessa. SKP agitoi kansalaisia neuvostohallituksen puolelle, järjesti sotilaita puna-armeijaan ja huolehti suomalaisten pakolaisten asioista. Helmikuussa 1919 toimi 23 klubia. Syksyllä 1919 suurimmassa osassa klubeista oli venäjänsuomalainen enemmistö. Joulukuussa 1919 VKP:n puoluekokous päätti muodostaa VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimiston, jonka alaisuuteen siirrettiin kaikki Venäjällä toimineet SKP:n klubit ja suurin osa puolueen alaisuuteen aiemmin kuuluneista toiminnoista. Päätös oli SKP:n lokakuussa tekemän ehdotuksen mukainen, mutta samalla osa VKP:n kansallisten järjestöjen uudelleenorganisointia.[221] Pietarissa toiminut keskustoimisto lakkautettiin vuoden 1922 lopussa.[222]

Toukokuussa 1921 puolueessa arvioitiin olevan noin 500 jäsentä, joista vain 100 oleskeli Venäjällä.[223] Suuri osa tästä joukosta oli Venäjällä kotipaikkaansa pitäneen keskuskomitean palveluksessa.

Neuvostoliitossa toiminut SKP:n Ulkomaan byroo oli Suomessa toimineen Politbyroon yläpuolella puoluehierarkiassa. Neuvostoliitossa olleilla oli viimeinen sana esimerkiksi henkilövalinnoissa.[135]

Suuri terrori[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n Ulkomaan byroo avusti turvallisuuspalvelu NKVD:tä puhdistuksissa, jotka alkoivat suomalaisten osalta syksyllä 1935. Kuusislainen puoluejohto pyrki kohdistamaan toimenpiteet poliittisiin vastustajiinsa, kuten Kullervo Mannerin ja Eino Rahjan kannattajiin, mutta NKVD valitsi uhrinsa omien kriteereidensä pohjalta.[19] SKP:n organisaatio joutui vähitellen NKVD:n asettamien rajoitusten ja valvonnan alaiseksi, jolloin mahdollisuudet itsenäisen politiikan tekoon vähenivät.[224] Terrorin yltyessä vuonna 1937 SKP menetti vähäisetkin mahdollisuudet vaikuttaa sen suuntaan.[225] Apurista tuli uhri ja SKP:n toiminta Neuvostoliitossa käytännössä päättyi terroriin,[19] jossa kuoli mahdollisesti noin 20 000 suomalaista.[226]

Suomalaisten valta-asema Karjalan hallinnossa murrettiin loppuvuonna 1935 suomalaisen nationalismin vastaisella kampanjalla. SKP:n Petroskoin toimisto ja muut toimitilat suljettiin lokakuussa. Mannerin kannattajat teloitettiin tai vietiin leireille. Erityisen vainon kohteeksi joutuivat SKP:n tukiryhmät, jotka NKVD käsitti vastavallankumoukselliseksi toiminnaksi. Puhdistuksia tehtiin myös puna-armeijassa ja Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistossa.[19] Vuonna 1936 NKVD kielsi SKP:n toiminnan Leningradissa. Suomalaisten kommunistien liikkuminen Neuvostoliittoon ja sieltä pois estettiin. Kaikkien SKP:n välityksellä maahan tulleiden luotettavuus arvioitiin.[224] Heinäkuussa 1937 NKVD toteutti Nikolai Ježovin yleiskäskyyn perustuneen operaation, jossa suomalaisia pidätettiin samanaikaisesti eri puolilla maata.[225] Viranomaisten epäluulo kohdistui kaikkiin suomenkielisiin.[227] Vangittuja kidutettiin ja teloitettiin ilman muodollisuuksia.[225] Marraskuussa 1937 NKVD kehitti salaliiton suomalaisten kommunistien johtamasta terroristijärjestöstä, ja alkuvuonna 1938 pidätettiin tekaistuilla syytteillä jälleen suuri joukko SKP:n johtoa puheenjohtaja mukaan lukien. Useimmat teloitettiin välittömästi ja osa kuoli myöhemmin leireillä.[228]

Ulkomaan byroo piti viimeisen kokouksensa Moskovassa 22. syyskuuta 1937. Kokouksessa käsiteltiin vain puhdistuksiin liittyviä asioita. Byroon viimeinen yhteinen päätös tehtiin 4. joulukuuta. Puheenjohtajaksi Mäkisen syrjäyttämisen jälkeen valittu Lehtosaari hoiti toimiston kirjeenvaihtoa kunnes joutui itse pidätetyksi.[229] Puolueen Moskovan toimisto jatkoi vuonna 1938 toimintaa matalalla profiililla pysyen erossa aktiivisesta politikoinnista.[230] SKP:n Neuvostoliitossa oleskelleista johtohenkilöistä syrjäyttämiseltä välttyivät Inkeri Lehtinen, Armas Äikiä, Otto Wille Kuusinen ja Tuure Lehen.[231] Ryhmällä ei ollut mahdollisuuksia poliittisiin aloitteisiin ja sen jäsenet olivat itsekin NKVD:n tutkintojen kohteina. Ryhmä mukautui kaikessa toiminnassaan neuvostojohdon tavoitteisiin.[232] Terrorin hellitettyä toiminta hieman elpyi, mutta esimerkiksi kokouksia ei pidetty. SKP:n toimitsijoiden liikkumista kontrolloitiin ja kirjeenvaihtoa rajoitettiin. Ulkomaan byroosta tuli siten pelkkä Stalinin ulkopolitiikan väline.[233]

Suomessa olleet kommunistit ja uhrien omaiset eivät tienneet vuosina 1937-1938 kadonneiden tarkemmista kohtaloista ennen 1950-luvun loppua.[228] Toisen maailmansodan jälkeen myös esimerkiksi Suomen poliittinen johto uskoi Neuvostoliitossa oleskelevan runsaasti vallankumoukseen valmiita suomalaisia punaupseereita.[234] Toisaalta Suomeen palasi jo puhdistusten aikana leireiltä paenneita, joiden kertomukset levisivät laajasti julkisuuteen.[235] Neuvostoliitossa teloitukset salattiin ja ihmiset tajusivat asian laidan ajan myötä, kun kadonneista ei kuulunut mitään.[234] Puhdistukset olivat tabu SKP:n piirissä 1950-luvulle asti. Maltillinenkin julkinen kritiikki terroria kohtaan tulkittiin puolueen ja Neuvostoliiton halventamiseksi, ja monet suunsa avanneet erotettiin.[236]

Terijoen hallitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli Terijoen hallitus
Kuusisen (oik.) kansanhallituksen ja Neuvostoliiton välisen valtiosopimuksen allekirjoitustilaisuus 1. joulukuuta 1939.

Syksyllä 1939 neuvostojohto kytki SKP:n Moskovan toimiston tiiviisti osaksi valtion ulkopoliittisia suunnitelmia. Puolueen toimintakykyä vahvistettiin nostamalla mukaan joitakin aiemmin syrjäytettyjä ja yhteydenpito Suomeen sallittiin.[237] Yhteydet eivät kuitenkaan toimineet kunnolla ja Moskovan tiedot Suomen työväen mielialoista jäivät vähäisiksi.[238] Suunnitelmat hyökkäyksestä Suomeen tehtiin Neuvostoliiton sotilasjohdossa marraskuun puolivälissä ja sota alkoi 30. marraskuuta. Valloitettavien alueiden johtoon asetettiin suomalaisista kommunisteista muodostettu Suomen kansanhallitus, jota johti Otto-Wille Kuusinen. Myötämielisen ”nukkehallituksen” kokoaminen oli käytäntö, jota Neuvostoliitto sovelsi myös muiden maiden kohdalla. Hallituksen julistusten ensisijainen kohdeyleisö olivat neuvostoliittolaiset, joille sotaa sen avulla legitimoitiin.[239] Hallituksen mukaan sen tavoitteena oli ”kansanvaltainen tasavalta” eikä neuvostovalta tai Neuvostoliittoon liittyminen. Päätöksen hallituksen muodostamisesta teki neuvostojohto, mutta sen kokoaminen ja julistusten laadinta tapahtui SKP:n toimistossa Kominternissä. Puolueen nimeä käytettiin, vaikka sillä ei ollut toimielimiä, jotka olisivat voineet asiaa käsitellä. Hallitus piti yhteensä kolme istuntoa 1.-22. joulukuuta.[240]

Kansanhallituksen armeija muodostettiin puna-armeijan 106. divisioonan pohjalta.[241] Hallituksen tueksi valloitetuille alueille perustettiin kansankomiteoita, joiden kannatus jäi vähäiseksi. Hallitus lopetti toimintansa helmikuun alussa Neuvostoliiton ilmoitettua halustaan neuvotella rauhasta Suomen kanssa.[242] Keväällä 1940 hallituksen entinen henkilökunta siirrettiin uuden Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan palvelukseen. Tasavallassa suomen kieli elvytettiin, mutta suomalaiset kommunistit integroitiin entistä tiukemmin osaksi neuvostoyhteiskuntaa. Suomalaiset olivat näkyvästi mukana tasavallan johdossa, mutta venäläisillä oli hallitseva asema NKP(b):n paikallisissa elimissä.[243]

Kansanhallituksen suosio Suomen suomalaisten keskuudessa oli vähäistä. Hyökkäys koettiin laajasti epäoikeudenmukaiseksi myös vasemmistopiireissä ja kritiikkiä Neuvostoliittoa kohtaan esitettiin johtavien kommunistienkin keskuudessa.[244] Neuvostomielistä vastarintaliikettä ei syntynyt.[245] Sota vahvisti SDP:n otetta työväestöstä ja vasemmistolaisesta sivistyneistöstä.[246] Tukholmassa oleskellut pääsihteeri Arvo Tuominen irtautui SKP:stä sotaan liittyneiden erimielisyyksien johdosta.[247]

Jatkosodan jälkeen SKP:n ydinjohtoon ei nostettu niitä henkilöitä, jotka kritisoivat Neuvostoliittoa talvisodan aikana. Neuvostoliitossa hallituksen ja sodan taustat salattiin 1980-luvulle asti. Suomessa Terijoen hallitusta pidettiin pitkään keskeisenä todisteena Neuvostoliiton ekspansiivisista aikeista ja suomalaisten kommunistien maanpetoksellisuudesta.[248] Neuvostoliitto ei päästänyt Otto-Wille Kuusista Suomeen sotien jälkeen – Kimmo Rentolan mukaan ennen kaikkea siksi, että suhteita Suomen johtoon ei haluttu pilata.[249] Ministereistä Lehén, Lehtinen ja Äikiä saapuivat Suomeen ja he toimivat SKP:ssä keskeisissä tehtävissä.

Komintern[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP oli yksi kahdeksasta puolueesta, jotka tammikuussa 1919 allekirjoittivat kutsun Kommunistisen internationaalin perustavaan kokoukseen. Suomalaiset olivat aktiivisesti mukana järjestön perustamisessa ja toiminnassa.[250] Suomalaisia toimi runsaasti Kominternin hallinnossa ja muissa tehtävissä. Keskeisimpään asemaan nousi Otto Wille Kuusinen, joka työskenteli keskuselimissä kuten toimeenpanevan komitean (IKKI) sihteeristössä vuosina 1921–1939. Yrjö Sirola ja Kullervo Manner olivat 1920-luvulla IKKI:n jäseniä ja Sirola myös kontrollikomissiossa. Mauno Heimo osallistui päätöksentekoon IKKI:n sihteeristön byroon päällikön ominaisuudessa. Suomalaisia työskenteli muun muassa maasihteeristöissä, naissihteeristössä, tilasto-osastolla, teknisessä sihteeristössä, sotilasosastolla ja Punaisessa ammattiyhdistysinternationaalissa sekä muissa tehtävissä eri puolilla maailmaa.[251] Espanjan tasavaltaa sisällissodassa puolustaneissa kansainvälisissä prikaateissa taisteli Kominternin organisoimina monia suomalaisia kommunisteja, joista keskeisimpään asemaan nousi partisaanisodankäyntiä ja kaaderiasioita hoitanut Tuure Lehén.[252]

Vuoden 1920 kongressissa hyväksyttyjen liittymisehtojen mukaan Komintern oli keskitetty organisaatio, jonka jäsenpuolueilta edellytettiin keskuksen ohjelman hyväksymistä ja päätösten noudattamista. SKP pyrki seuraamaan Kominternin linjauksia tunnollisesti, mutta ohjeiden soveltaminen Suomen olosuhteisiin tuotti usein ongelmia. Alkuvuosina Komintern puuttui SKP:n toimintaan ennen kaikkea sisäisten kiistojen yhteydessä, kun suomalaiset sitä pyysivät.[27] SKP:n asioita käsiteltiin ajoittain IKKI:ssä ja sihteeristössä. Kominternin kolmannen kauden linjausten myötä internationaali alkoi paimentaa ja valvoa SKP:tä aktiivisemmin. Kominternin organisaatiossa SKP kuului vuodesta 1922 balttilais-balkanilaiseen ryhmään, vuodesta 1924 Skandinavian federaatioon ja 1926–1935 puolalais-balttilaiseen maasihteeristöön. Komintern avusti SKP:tä taloudellisesti suurilla summilla ja SKP:n talous pohjautui lähes täysin tähän apuun. Suuri osa taloudellisesta avusta käytettiin Neuvostoliitossa. Suomeen tulleista varoista suurin osa meni maanalaisten puoluetyöntekijöiden kuluihin.[253]

Komintern oli mukana Terijoen hallituksen valmisteluissa ja se järjesti kansainvälisen solidaarisuuskampanjan hallituksen puolesta. Jatkosodan aikana Kominternissa organisoitiin lähinnä Suomeen suunnattuja radiolähetyksiä. Kominternin toukokuussa 1943 tapahtuneen lakkauttamisen jälkeen lähetykset ja osa muista internationaalin aiemmin hoitamista toiminnoista siirrettiin NKP:n kansainvälisen informaation osastolle (OMI)[254] ja salaisille tutkimuslaitoksille (NII).[70]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen vaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP:n poliittinen johto toimi 1940-luvulle asti Neuvostoliitossa ja puolueen politiikka oli perustamisesta lähtien läheisesti kytköksissä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen linjauksiin. Alkuvuosina bolševikkien esimerkkiä sovellettiin Suomen olosuhteisiin suhteellisen vapaasti ja tulkinnoista keskusteltiin avoimesti. NKP:n sallima liikkumavara kapeni vähitellen ja supistui lopulta olemattomiin 1930-luvun lopun terrorin myötä.[12] Vuosina 1940–1941 SKP:n toimintaa Neuvostoliitossa välillä elvytettiin ja välillä tukahdutettiin Stalinin ja NKVD:n aikeista riippuen.[255] Jatkosodan sytyttyä SKP:n toimitsijat ohjattiin neuvostovaltion, armeijan ja Kominternin tehtäviin eikä puoluetoimintaa enää käynnistetty uudelleen.[256]

NKP:n johtava rooli kansainvälisen kommunismin keskuksena vahvistui entisestään toisessa maailmansodassa saavutettujen voittojen myötä.[257] Syksystä 1944 alkaen SKP teki läheistä yhteistyötä Liittoutuneiden valvontakomissiota johtaneen neuvostoliittolaisen Andrei Ždanovin kanssa. Ždanovin esittämät neuvot määrittelivät pitkälti myös SKP:n poliittiset linjaukset. NKP:n vaikutuksesta SKP ohjautui suhteellisen maltillisille linjoille ja vallankumouksellisuus jäi syrjään.[258][259] Vuodesta 1947 alkaen NKP ryhtyi korostamaan radikaalimpia toimintamuotoja ja SKP sai kritiikkiä siitä maltillisuudesta, jota NKP itse oli suositellut.[260] Yksityiskohtaiset tiedot SKP:n johdon yhteydenpidosta NKP:hen salattiin jäsenistöltä.[261] NKP:n keskuskomitean kansainvälisellä osastolla SKP:n asioista vastasi vuodesta 1948 alkaen Vladimir Terjoškin, hänen jälkeensä 1960-luvulla Aleksei Beljakov[262] ja myöhemmin Boris Ponomarev.[263]

Alkuvuonna 1948 SKP järjesti NKP:n aloitteesta kampanjan Suomen ja Neuvostoliiton välille suunnitellun YYA-sopimuksen tukemiseksi. Kampanjan salaisessa osiossa SKP, Valpo ja neuvostoliittolaiset suunnittelivat poliittisten vastustajien pidätyksiä, joiden perusteluiksi kaavailtiin epämääräisiä tietoja länsimielisistä salaliittohankkeista. Vastustajia – etenkin oikeistososialidemokraatteja – oli tarkoitus pelotella ja hajottaa valtiovallan sekä joukkoliikkeiden avulla. Kimmo Rentolan mukaan kyseessä oli Neuvostoliiton kannalta varasuunnitelma, jonka toteutus keskeytettiin sopimuksen tultua hyväksytyksi huhtikuussa.[264]

SKP:n 29-vuotisjuhla Messuhallissa 19. elokuuta 1947.[265]

SKP ei ollut vuonna 1947 muodostetun informaatiotoimisto Kominformin jäsenpuolue, mutta suomalaiset noudattivat NKP:n johdolla toimineen järjestön linjauksia.[266] Kominformin avulla NKP pyrki sitomaan kommunistiset puolueet oman politiikkansa tueksi kylmässä sodassa. NKP tuomitsi kansalliset poikkeamat ja kielsi keskinäisen yhteistyön, jota ei johdettu Neuvostoliitosta. Linjan mukaisesti SKP vähensi skandinaavisten veljespuolueiden kanssa harjoittamaansa yhteistyötä.[267] Kominform määritteli SKP:n Ruotsin ja Norjan puolueita luotettavammaksi yhteistyökumppaniksi, joten suomalaiset saivat välittää neuvostoliittolaisten ohjeet Skandinavian tovereille.[268] NKP:n ja jugoslavialaisten välirikon jälkeen SKP kampanjoi voimakkaasti titolaisuutta vastaan.[266]

Kimmo Rentolan mukaan Stalin hylkäsi ajatuksen kansandemokratia-mallin soveltamisesta Suomeen kesällä 1950, kun maailmanpoliittinen tilanne muuttui Korean sodan syttymisen myötä.[269] Sodan laajenemista ennakoiden NKP alkoi painottaa SKP:n luotettavuuden ja iskukyvyn vaalimista, jolloin linjauksia uskollisesti seurannut SKP eristäytyi muusta suomalaisesta yhteiskunnasta.[270] Hruštšovin teoria rauhanomaisesta rinnakkaiselosta puolestaan sisälsi idean siitä, että kapitalististen maiden siirtyminen sosialismiin nopeutuisi yhteistyöpolitiikan avulla. Neuvostoliitto pyrki tekemään Suomesta teorian soveltamisen näyteikkunaa ja SKP:n saaminen takaisin hallituksiin nousi siten aiempaa keskeisemmälle sijalle.[271] 1960-luvun lopussa NKP piti SKP:n osallistumista hallituksiin esimerkkinä, jota voitiin suositella muidenkin maiden kommunisteille.[272]

SKP tuomitsi Varsovan liiton elokuussa 1968 toteuttaman Tšekkoslovakian miehityksen. Puolue ei ollut aiemmin esittänyt mitään vastaavaa kritiikkiä. Liikkeen enemmistön lojaalisuus Neuvostoliittoa kohtaan alkoi tapauksen myötä murtua. Puolueoppositio sen sijaan antoi täyden tukensa Brežnevin opille ja saavutti siten neuvostoliittolaisten suosion. Tšekkoslovakia kärjisti puolueriitaa, mutta etenkin hallituskuvioiden takia NKP ei halunnut SKP:n hajoavan ja se painosti osapuolet sopimukseen, jonka voimasuhteet suosivat vähemmistöä.[273] Selkkauksen suhteisiin aiheuttamasta säröstä huolimatta SKP seurasi esimerkiksi NKP:n ulkopoliittisia linjauksia jatkossakin varsin uskollisesti.[15] 1980-luvun alussa suhteet viilenivät ja tilanne paheni 20. edustajakokouksen jälkeen. Aiemmasta poiketen erimielisyyksiä käsiteltiin avoimesti ja kärjekkäästi myös julkisuudessa.[14] Välit eivät kuitenkaan täysin katkenneet. Gorbatsovin kaudella NKP:llä oli suhteet sekä SKP:hen että SKPy:hyn.[274]

Vakoilu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuodesta 1928 alkaen Neuvostoliitto pyrki välttämään poliittisessa toiminnassa mukana olleiden käyttöä vakoilutehtävissä. Linja muuttui vuonna 1940, kun NKVD alkoi värvätä ystävyysseuralaisia SKP:n yhteydet ohittaen.[275] Jatkosodan aikana rintaman yli loikanneet kommunistit ohjattiin pääasiassa tiedustelutehtäviin NKVD:lle ja GRU:lle.[276] Myös SKP:n Suomen organisaatio kytkettiin Neuvostoliiton sotilastiedustelun käyttöön kesällä 1942.[277]

Punaisen Valpon lakkauttamista valmisteltaessa neuvostotiedustelu rakensi sotilastiedustelua jatkaneen verkoston, joka muotoutui etenkin entisen sotilastoimiston kommunistityöntekijöistä. Verkosto limittyi kaaderiosastolta johdettuun SKP:n sisäiseen tiedusteluun ja vakoilu kytkettiin siten puoluetoimintaan. Verkostoa johti kaaderiosastolla työskennellyt Veikko Sippola puheenjohtaja Aaltosen tukemana. Verkostosta tietoinen SKP:n ydinjohto hyväksyi (ohitseenkin harjoitetun) tiedustelutoiminnan, mutta tapausten noustua julkisuuteen puolue joko kiisti ne tai vaikeni asiasta. Monet kommunistit hyväksyivät Neuvostoliiton auttamisen kaikin keinoin, mutta jäsenistön keskuudessa esiintyi myös kritiikkiä vakoilua kohtaan. Vastustajien ohella NKP valvoi verkostoillaan myös SKP:tä. Neuvostoliitto alkoi vähentää kommunistien käyttöä vakoojina 1950-luvun puolivälissä kaikissa maissa. SKP:hen läheisesti liittyviä henkilöitä ei jäänyt kiinni vakoilusta vuoden 1956 jälkeen ja puolueorganisaatio pidettiin erossa toiminnasta.[278] KGB:n n-linja tosin värväsi yksittäisiä kommunisteja jatkossakin.[279]

Koulutustoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

SKP aloitti toimitsijoiden poliittisen koulutuksen Pietarissa keväällä 1920. Kesällä 1921 kurssit siirrettiin Lempaalaan, jossa toimintaa organisoi Kullervo Manner. Koulutus keskittyi sosialismin teoriaan, mutta kursseilla opetettiin myös maanalaisessa puoluetyössä tarpeellisia taitoja kuten salakirjoitusta ja aseenkäyttöä.[280] Loppuvuonna 1921 muodostettiin Pietariin Suomalainen Puoluekeskuskorkeakoulu, josta syksyllä 1922 tuli osa Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopiston suomalais-virolaista (Pietarin) osastoa. Osastoa johtivat suomalaisista Yrjö Sirola, Juho Latukka, Leo Laukki ja Kustaa Rovio. LVKY:ssä koulutettiin kaadereita ensisijaisesti neuvostoyhteiskunnan poliittishallinnollisia tarpeita varten. 1920- ja 1930-luvuilla Neuvostoliitossa opetettiin suomeksi myös monissa muissa eritasoisissa oppilaitoksissa. Vuosina 1924–1931 kouluissa sovellettiin laboratoriseksi plaaniksi kutsuttua kokeellista pedagogiikkaa, joka hylkäsi muun muassa perinteiset opettajaroolit.[281]

Kominternin Kansainvälisen Lenin-koulun suomalaissektorilla ja koulua edeltäneillä kursseilla opiskeli vuosina 1926–1938 ainakin 141 suomalaista kommunistia. Suomalaisia opettajia koulussa toimi 26, joista useimmat kuuluivat SKP:n johtoon. Oppilaat omaksuivat neuvostomarxismin teorian ja stalinistisen toimintakulttuurin, jotka välittyivät siten osaksi maanalaista suomalaista kommunismia. Useimmat oppilaista siirtyivät Suomeen puoluetyöhön vuoden peruskurssin suoritettuaan. Täysi oppimäärä jatkokursseineen kesti kolme vuotta. Jatkosodan jälkeen (puoluelinjalla horjumatta pysyneet) Lenin-koulun kävijät sijoitettiin vähintään piiritason toimitsijoiksi kansandemokraattisiin järjestöihin.[282] Suomalaisia opiskeli Neuvostoliitossa myös Kominternin sotilaspoliittisilla erikoiskursseilla 1930-luvun alussa.[283] SKP:n kursseja järjestettiin 1920- ja 1930-luvulla myös Tukholmassa.[284] 1930-luvun puolivälin jälkeen Suomesta lähti opiskelijoita Moskovaan seuraavan kerran vasta vuonna 1955.[285]

Suomessa kommunistien linjan mukaista opintotoimintaa järjestettiin 1920-luvun alkupuolella etenkin sosialistisissa nuorisojärjestöissä. Järjestöjen lakkauttamisen jälkeen muodostettiin opintoyhdistysliike, jonka keskus oli Opintotyön Neuvontayhdistys (1926–1930). Julkisen opiskelun ohella kommunistit opiskelivat salaisissa soluissa, joiden oppimateriaalit olivat kiellettyjä.[286] Poliittiset vangit käyttivät vapaa-aikansa opiskeluun, jota sai 1920-luvulla harrastaa varsin vapaasti ja syntyi käsite "Tammisaaren yliopisto". Toiminta tapahtui vankilaneuvostojen laatimien opinto-ohjelmien mukaisesti. Kurinpito vankiloissa alkoi tiukentua vuodesta 1928 alkaen ja 1930-luvulla kiellettiin muun muassa omat muistivihkot, poliittinen kirjallisuus ja vankienväliset keskustelut. Opiskelu vaikeutui, mutta ei loppunut.[287] Monet leninkoululaiset jäivät Suomessa kiinni ja koulussa opittua sovellettiin varsinkin vankiloissa.[282]

Järjestäytyessään 1940-luvulla kansandemokraattinen liike tarvitsi nopeasti runsaasti toimitsijoita ja pätevistä oli puutetta. Ensimmäiset valtakunnalliset puoluekurssit järjestettiin Helsingissä toukokuussa 1945. Samoihin aikoihin alettiin suunnitella pysyvää puoluekoulua, joka aloitti toimintansa Lauttasaaren Myllykalliossa vuoden 1946 alussa. Alkuvuonna 1946 päätettiin koulun pohjalta muodostaa kansankorkeakoulutasoinen sisäoppilaitos. Syyskuussa aloittanut Sirola-opisto sai kansanopistolain mukaista valtionapua. Opisto siirrettiin Hämeenlinnaan syksyllä 1947, ja se toimi Vanajanlinnan kartanossa (1990-luvulle asti). Sirola-opiston koulutuksen perusta oli yhdeksän kuukautta kestänyt pääkurssi, jonka ohella tarjottiin erilaisia lyhyempiä alkeis-, täydennys-, jatko- ja kesäkursseja. Vuosina 1946–1976 pääkurssin suoritti 1 855 opiskelijaa. SKP:n ja lähiyhteisöjen suositukset olivat oppilasvalinnan keskiössä.[288] Lyhyempiä kursseja jatkettiin opiston rinnalla Lauttasaaressa, josta muodostettiin Sirolan kurssikeskus. Vuonna 1947 Lauttasaareen perustettiin Sirolan koulukoti, ja syksyllä 1948 siellä aloitti toimintansa myös Sirolan kirjeopisto, joka seurasi vuodesta 1945 toiminutta SKP:n kirjeopistoa. Vuonna 1951 rakennukset purettiin ja kurssikeskus sekä koulukoti lakkautettiin. Kirjeopisto jatkoi toimintaansa kunnes se yhdistettiin KSL:n kirjeopistoon vuonna 1964.[289] Vuonna 1962 perustettiin Kulttuuritalolla toiminut iltaoppilaitos Helsingin Yhteiskunnallinen Opisto, joka painotti marxilaisen yhteiskuntatieteen opetusta.[290]

Puolueen valistustoiminnan (ja muun) talouden tukemiseksi perustettiin kesäkuussa 1945 Yrjö Sirolan Säätiö. YSS avusti taloudellisesti kansandemokraattisia keskusjärjestöjä, myönsi lainoja ja takauksia paikallisille toimijoille ja osti kommunistien perustamien yhtiöiden osakkeita. 1950-luvulla säätiön toiminta alkoi keskittyä yhä enemmän nimenomaan kansanvalistustyöhön ja vuonna 1959 säännöistä poistettiin maininnat kirjallisuuden, lehdistön, työväentalojen, tieteen ja taiteen tukemisesta.[291]

Vuonna 1945 kansandemokraattiset järjestöt liittyivät Työväen Sivistysliittoon ja kommunistit alkoivat hyödyntää liiton kursseja.[292] Liikkeen oma sivistysjärjestö Kansan Sivistystyön Liitto perustettiin lokakuussa 1964, kun SKDL:n kannattajat erosivat TSL:stä.[293] Vuonna 1980 SKP:llä oli 439 KSL:n puitteissa toiminutta valtionapuun oikeutettua opintokerhoa.[103]

Tiedonvälitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisäänkäynti kommunistien salaiseen kirjapainoon Pispalassa.

SKP:n julkaisut olivat Suomessa kiellettyjä vuoteen 1944 asti. Puolueella oli kuitenkin maanalaista painotoimintaa ja maahan levitettiin runsaasti ulkomailla painettua kirjallisuutta.[294] Kesään 1930 asti puolue sai sanomaansa esille myös laillisissa lehdissä. Alkuvuosien pää-äänenkannattajia olivat Neuvostoliitossa julkaistut Vapaus ja Proletaari.

SKP:n perustava kokous otti puolueen haltuun Vapaus- ja Kumous-lehdet, mutta joulukuussa 1919 SKP:n Venäjällä tapahtunut kustannustoiminta siirrettiin VKP:n suomalaisten järjestöjen keskustoimiston alaisuuteen.[295] Leningradissa ja Petroskoissa ilmestynyttä, neuvostoliitonsuomalaisille suunnattua,[296] aikakauslehti Kommunistia (1925–1937) julkaisivat NKP:n aluejärjestöt. SKP pyrki levittämään Suomeen etenkin poliittisteoreettista Proletaaria[296]. 1930-luvun puolivälissä Kommunisti, Vapaus ja Kustannusliike Kirja toimivat SKP:n Leningradin toimiston yhteydessä.[70]

Liikkeen julkisia pää-äänenkannattajia olivat Suomen Työmies (1920–1923) ja Työväenjärjestöjen Tiedonantaja (1923–1930), joiden lisäksi ilmestyi 5–6 alueellista sanomalehteä, aikakauslehtiä, tilapäisjulkaisuja ja järjestölehtiä. Leninismin periaatteiden mukaan lehtien tuli olla puolueen alaisia, mutta käytännössä toimittajat määrittelivät linjat varsin itsenäisesti. Vuoden 1923 lakkauttamisten jälkeen lehtien kustantajiksi merkittiin kirjapainojen sijaan yksityishenkilöitä. Lehtien talouden tueksi järjestettiin erilaisia kampanjoita kuten työväenlehtiviikkoja ja ostoboikotteja sekä pysyviä lehtikomiteoita, jotka edistivät tilaushankintaa.[297]

Suomessa tehdyt maanalaiset julkaisut olivat vaatimattomia monistelehtiä.[296] 1930-luvulla SKP:n maanalainen pää-äänenkannattaja oli SKP:n Tiedonantaja.[44] Paikallisia lyhytikäisiä SKP:n lehtiä ilmestyi kymmenillä eri nimikkeillä. Vuonna 1941 SKP:n työvaliokunta julkaisi Etujoukko-monistelehteä Bertolt Brechtin lahjoittamalla monistuskoneella.[298] Syksyllä 1941 SKP:n äänenkannattajaksi perustettiin Sosialismin Airut.[299]

Loppuvuonna 1945 puolueen pää-äänenkannattajaksi perustettiin sanomalehti Työkansan Sanomat (TKS). Vuoden 1957 alussa TKS yhdistettiin SKDL:n Vapaan Sanan kanssa uudeksi Kansan Uutiset -lehdeksi, josta tuli puolueiden yhteinen äänenkannattaja. Keskustelua taloutta rasittaneesta rinnakkaisten lehtien ylläpidosta oli käyty jo vuosikymmenen alusta lähtien.[300] Kansan Uutiset oli SKP:n ja SKDL:n äänenkannattaja puolueiden poliittisen toiminnan lakkauttamiseen asti.[301] Työkansan Sanomat[302] ja Kansan Uutiset painettiin kansandemokraattisen liikkeen omistamassa kustannusosakeyhtiö Yhteistyön kirjapainossa. Demokraattisten Kustantajain Liitto (DKL) oli liikkeen lehtien ja kirjapainojen yhteistyöelin. Demokraattinen Lehtipalvelu (DLP) oli liikkeen uutistoimisto.[303] SKP omisti enemmistön Kansankulttuuri-kustantamosta.[304]

SKP:n poliittis-teoreettinen aikakauslehti oli Kommunisti (1944–1990) ja tiedotuslehti Päivän Posti (1964–1982). Syyskuussa 1983 SKP päätti lakkauttaa Kommunistin, jonka tehtävät siirrettiin uudelle Yhteistyö-viikkolehdelle. SKP:n 20. edustajakokous toukokuussa 1984 päätti kuitenkin lopettaa Yhteistyön ja aloittaa Kommunistin julkaisemisen uudelleen.[305]

1960-luvun lopulla syntynyt puolueoppositio vaati SKP:lle itsenäistä (SKDL:stä riippumatonta) äänenkannattajaa. Opposition äänenkannattaja oli Tiedonantaja, jonka mukaan ryhmittymää kutsuttiin Tiedonantajaliikkeeksi. Liikkeen toimintaa johti Tiedonantajayhdistys[306].

SKP:n arkisto perustettiin toukokuussa 1945. Toimintaa ohjasi arkistoimikunta ja vuodesta 1952 alkaen valistusjaosto. Kansan Arkisto muodostettiin vuonna 1957 SKP:n Arkiston pohjalta.[307] SKP:n toiminnasta Neuvostoliitossa syntynyttä asiakirja-aineistoa säilytetään Venäjän valtiollisissa arkistoissa.[308]

Ammattiyhdistysliike[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodan jälkeen kommunistit saivat enemmistön uudelleen järjestäytyneessä Suomen Ammattijärjestössä, jonka jäsenmäärä ja vaikutusvalta tosin jäivät varsin vähäisiksi. Helmikuussa 1924 perustettiin SKP:n Suomen byroon ammatillinen jaosto (keskusjuntta), jonka tehtävänä oli koordinoida toimintaa SAJ:ssä.[309] 1920-luvun SAJ:ta leimasi kommunistien ja sosiaalidemokraattien keskinäinen kamppailu. Keskusliitto hajosi vuonna 1929 SDP:n kannattajien lähdettyä siitä.

Kommunistien haltuun jäänyt SAJ lakkautettiin 1930 muiden vasemmistojärjestöjen tavoin. Sosiaalidemokraatit perustivat samana vuonna uuden Suomen Ammattiyhdistysten keskusliiton, johon suurin osa vasemmiston kannattajista ei liittynyt. SKP perusti salaisen Suomen Punaisen Ammattijärjestön (SPA), joka toimi vuosina 1931–1934, mutta jäi hyvin pieneksi. Kominternin vaihdettua asennettaan SKP alkoi ohjata kannattajiaan SAK:hon elokuusta 1933 alkaen.[310] Tämä johti SAK:n jäsenmäärän huomattavaan kasvuun ja lähes katkoksissa ollut lakkoliikehdintä alkoi elpyä.[311] Välirauhan aikana kommunistien linjan määritteli SKP:n työkomitean ammatillinen jaosto Väinö Tattarin ja Aaro Uusitalon johdolla. SAK:n lokakuun 1940 edustajakokouksessa vasemmistosuuntaus sai noin neljänneksen kannatuksen ja valtuuston valittiin kaksi kommunistia. SKP pyrki nostamaan lakkoliikettä, jonka SAK:n johto tukahdutti alkuvuonna 1941.[312]

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistit ja sosialidemokraatit taistelivat vallasta SAK:ssa. Kamppailu oli kiivainta 1940- ja 1950-lukujen vaihteessa, jolloin jakautuminen kahdeksi keskusjärjestöksi oli lähellä. Yksittäisten liittojen työtaistelujen ohella kommunistit käynnistivät laajempia lakkoliikkeitä, joihin osallistuivat useat puolueen hallitsemat liitot. Alkuvuonna 1949 kommunistit muodostivat enemmistön kymmenessä liitossa. Tapio Bergholmin mukaan SKP:n ay-jaoston johtama organisaatio toimi heikosti ja teki poukkoilevia päätöksiä eikä se siten pystynyt ohjailemaan työmarkkinatapahtumia kuin poikkeustapauksissa. 1950-luvun alussa sosialidemokraatit saivat pysyvän yliotteen keskeisissä liitoissa ja koko keskusjärjestössä.[313] Monet kommunistijohtoiset liitot erotettiin SAK:sta. SMUL ja SKL eivät päässeet koskaan takaisin.[314]

Ay-liike jakautui kahtia jälleen 1950-luvun lopussa sosialidemokraattien keskinäisen riitelyn seurauksena. Kommunistit jäivät SAK:hon, jota johtivat TPSL:n kannattajat. Kansandemokraateilla oli vaa'ankieliasema SAK:n työvaliokunnassa ja valtuustossa. Luotto TPSL:ään väheni sitä mukaa, kun puolueen todellinen kannatus kävi ilmi ja yhteistyö osoittautui vaikeaksi. TPSL käytti kaikki keinot valta-asemiensa säilyttämiseksi. SAK:n liittojen toimitsijoina työskenteli kannatukseen nähden erittäin vähän kommunisteja. Tilanne tulehdutti myös (TPSL-yhteistyötä neuvostoliittolaisten suositusten mukaisesti tukeneen) SKP:n johdon ja ay-kommunistien välejä.[315] Uusi SAK perustettiin kesällä 1969 pitkien neuvotteluiden jälkeen. SKP oli aktiivisesti mukana eheytysprosessissa, josta TPSL lopulta syrjäytettiin. SKP:n johtoon nousi vuonna 1966 eheytystä tukeneita uudistusmielisiä kommunisteja, joista monen tausta oli ay-liikkeessä. Sovun syntyyn vaikutti keskeisesti myös SKDL:n ja SDP:n hallitusyhteistyö. SKP:n tuki SAK:n noudattamalle tulopolitiikalle aiheutti pahoja riitoja puolueen sisällä. SKP:n oppositio käsitti puolueen siirtyneen tulopolitiikan myötä pois luokkataistelun tieltä ja tulopolitiikan vastustaminen oli yksi vähemmistön keskeisimmistä tunnuksista 1970- ja 1980-luvuilla.[316]

Uudistuneen SAK:n ja sen liittojen valinnoissa noudatettiin suhteellisuusperiaatetta ja kansandemokraattisten toimitsijoiden määrä alkoi kasvaa. Samalla sai alkunsa avoin ryhmätoiminta ja lähes kaikkiin liittoihin muodostettiin kansandemokraattiset ryhmät.[317] 1970-luvun alussa kommunistit ja kansandemokraatit johtivat kuutta SAK:n jäsenliittoa (SRL, Puuliitto, SEL, KNL, KTL ja YLL), joihin kuului yhteensä noin 160 000 jäsentä.[318] 1970-luvun puolivälissä kansandemokraattien kannatus koko SAK:ssa oli noin 35–40 prosenttia. Ay-liikkeen palveluksessa työskenteli tuolloin noin 200 kommunistia.[319] SAK:n II puheenjohtajina toimivat SKP:n Väinö Tattari (1946–1949), Arvo Hautala (1966–1976), Olavi Hänninen (1976–1987) ja Aarno Aitamurto (1987–1991) sekä sihteerinä Simo Elomaa (1966–1984).[320]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty I. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1944–1956. Otava, 2005. ISBN 951-1-20418-1.
  • Tapio Bergholm: Sopimusyhteiskunnan synty II. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto 1956–1969. Otava, 2007. ISBN 978-951-1-21744-2.
  • Markku Henriksson (toim.): Työväenliikkeen tietokirja. Tammi, 1974. ISBN 951-30-2696-5.
  • Tuija Hietaniemi: Lain vartiossa. Poliisi Suomen politiikassa 1917–1948. Historiallisia Tutkimuksia 166. Suomen Historiallinen Seura, 1992. ISBN 951-8915-57-1.
  • Joni Krekola: Stalinismin lyhyt kurssi. Suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926–1938. Bibliotheca historica 103. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-864-4.
  • Matti Lackman: ”Ensimmäisen tasavallan” turvallisuuspoliisi 1918–1944 teoksessa Simola 2009
  • Matti Lackman: Taistelu talonpojasta. Suomen Kommunistisen Puolueen suhde talonpoikaiskysymykseen ja talonpoikaisliikkeisiin 1918–1939. Scripta historica X. Acta societatis historicae ouluensis. Pohjoinen, 1985. ISBN 951-749-019-4.
  • Natalia Lebedeva, Kimmo Rentola & Tauno Saarela (toim.): "Kallis toveri Stalin!" Komintern ja Suomi. Edita, 2002. ISBN 951-37-3568-0.
  • Veli-Pekka Leppänen (toim.): Etusivu uusiks! Kansan Uutisten viisi vuosikymmentä. Kansan Uutiset, 2007. ISBN 978-952-92-1841-7.
  • Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu? Suomen kommunistisen puolueen hajaannus 1964–1970. Väitöskirja. Edita, 1999. ISBN 951-37-2785-8.
  • Veli-Pekka Leppänen: Ohranasta oppositioon. Kommunistit Helsingissä 1944–1951. SKP:n Helsingin piirijärjestö; kustantaja Kansan Sivistystyön Liitto, 1994. ISBN 951-9455-41-8.
  • Teemu Oinonen: Kotkan lailla. Sirola-opiston historiikki. Kustannusosakeyhtiö Savon Sana, 1976.
  • Jukka Paastela: Finnish Communism under Soviet Totalitarianism. Series B, 1455-4828 ; 27. Aleksanteri Institute, Kikimora publications, 2003. ISBN 952-10-0755-9.
  • Jukka Paastela: : The Finnish Communist Party on the Finnish Political System 1963–1982. Tutkimuksia 111. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, 1991.
  • Nestori Parkkari: Nuoret taistelun tiellä. Suomen vallankumouksellinen nuorisoliike 1900–1944. Kansankulttuuri, 1970.
  • Kimmo Rentola: Kenen joukoissa seisot. Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19201-5.
  • Kimmo Rentola: Niin kylmää että polttaa. Kommunistit, Kekkonen ja Kreml 1947–1958. Otava, 1997. ISBN 951-1-14497-9.
  • Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Otava, 2005.
  • Kimmo Rentola: Komintern ja Suomi 1934–1944 teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
  • Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949–1991 teoksessa Simola 2009 (Rentola 2009a)
  • Kimmo Rentola: Punainen Valpo teoksessa Simola 2009 (Rentola 2009b)
  • Tauno Saarela: Kommunistinen internationaali ja suomalainen kommunismi 1919-1935 teoksessa Lebedeva, Rentola & Saarela 2002
  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja rajat teoksessa Työväestön rajat. Väki voimakas 18. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2005. ISBN 951-98296-8-7.
  • Tauno Saarela: Suomalainen kommunismi ja vallankumous 1923–1930. Historiallisia Tutkimuksia 239. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-051-6.
  • Tauno Saarela: Suomalaisen kommunismin synty 1918–1923. Kansan Sivistystyön Liitto, 1996. ISBN 951-9455-55-8.
  • Matti Simola (toim.): Ratakatu 12. Suojelupoliisi 1949–2009. WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35243-4.

Puolueen asiakirjat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen kommunistisen Puolueen ohjelma. Hyväksytty puolueen XI edustajakokouksessa 2.6.1957. Yhteistyö (ei painovuotta)
  • Suomen Kommunistiseen Puolueen ohjelma. Hyväksytty 15. edustajakokouksessa 5.4.1969. Pohtiva
  • Suomen kommunistisen Puolue. Säännöt. Kustannusosakeyhtiö Yhteistyön kirjapaino: Suomen Kommunistinen Puolue, 1947.
  • Suomen kommunistisen Puolue. Säännöt. Kustannusosakeyhtiö Yhteistyön kirjapaino: Suomen Kommunistinen Puolue, 1954.
  • Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen XI edustajakokouksessa 2.6.1957). Kustannusosakeyhtiö Yhteistyön kirjapaino: Suomen Kommunistinen Puolue, 1961.
  • Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen 11. edustajakokouksessa 2.6.1957. Sääntömuutos hyväksytty 18. edustajakokouksessa 1.6.1978). Kustannusosakeyhtiö Savon Sana: Suomen Kommunistinen Puolue, 1979.
  • Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen 11. edustajakokouksessa 2.6.1957. Sääntömuutos hyväksytty 18. edustajakokouksessa 1.6.1978 ja ylimääräisessä edustajakokouksessa 23.3.1985). Yhteistyö: Suomen Kommunistinen Puolue, 1985.
  • Suomen kommunistisen Puolueen säännöt (Hyväksytty puolueen 11. edustajakokouksessa 2.6.1957. Sääntömuutos hyväksytty 22. edustajakokouksessa 25.2.1990). Suomen Kommunistinen Puolue, 1990.
  • Katsaus Suomen kommunistisen puolueen toimintaan VII ja VIII puoluekokouksen välisenä aikana. Kustannusosakeyhtiö Yhteistyö, Helsinki: Suomen Kommunistinen Puolue, 1948.
  • Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta XIII ja XIV edustajakokouksen välisenä aikana. Kustannusosakeyhtiö Yhteistyö, Helsinki: Suomen Kommunistinen Puolue, 1966.
  • Kertomus Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 15. ja 16. edustajakokouksen välisenä aikana. Kustannusosakeyhtiö Savon Sana, Kuopio: Suomen Kommunistinen Puolue, 1972.
  • Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 16. ja 17. edustajakokouksen välisenä aikana. Kustannusosakeyhtiö Yhteistyö, Helsinki: Suomen Kommunistinen Puolue, 1975.
  • Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 17. ja 18. edustajakokouksen väliseltä ajalta. Satakunnan Yhteisvoima Oy, Pori: Suomen Kommunistinen Puolue, 1978.
  • Suomen kommunistisen puolueen toiminnasta 18. ja 19. edustajakokouksen väliseltä ajalta. Satakunnan Yhteisvoima Oy, Pori: Suomen Kommunistinen Puolue, 1981.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h SKP:n säännöt 1957, s. 7–9.
  2. Tauno Saarela & Kimmo Rentola: Introduction. Teoksessa Communism. National & international (SHS 1998), s. 10.
  3. a b c Saarela 1996, s. 38, 45–46.
  4. Suomen Kommunistinen Puolue. Vapaa Sana, 7.11.1944.
  5. a b c Yhdistysrekisteri: Järjestöyhdistys Tähti / Suomen Kommunistinen Puolue - Finlands Kommunistiska Parti Patentti- ja rekisterihallitus 2020, luettu 5.4.2020
  6. a b c SKP:n puolueohjelma 1957, s. 1, 7-8, 13.
  7. a b c d SKP:n puolueohjelma 1969
  8. a b Saarela 2002, s. 12; Rentola 2002, s. 82–83.
  9. a b Saarela 2008, s. 105–106.
  10. Lyhenneluettelo 20.12.2013. Kotimaisten kielten keskus. Viitattu 26.1.2014.
  11. Donald Sassoon: One Hundred Years of Socialism. The West European Left in the Twentieth Century (Fontana Press 1997, paperback edition with line corrections), s. 96–98, 107–109, 189.
  12. a b Rentola 1994, s. 122.
  13. a b Rentola 1994, s. 18.
  14. a b Jyrki Iivonen: Veljeyttä yli rajojen. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen ja Suomen kommunistisen puolueen suhteiden kehittyminen ja suhde puoluehajaannukseen. Politiikka, 1985, nro 1, s. 1–27.
  15. a b Paastela 1991, s. 223–224.
  16. Rentola 2005, s. 234–235.
  17. Saarela 1996, s. 23–24, 161.
  18. a b c d Saarela, s. 1996, s. 195–198, 201, 203–208, 318, 322–323.
  19. a b c d Rentola 1994, s. 23–32.
  20. Rentola 1994, s. 154, 188–189, 246–250, 291, 333, 349, 361–364, 505.
  21. Rentola 1994, s. 336, 340–345, 421, 449.
  22. Leppänen 1994, s. 11–27.
  23. a b c d e f g h Leppänen 1994, s. 38, 93, 468, 525.
  24. Poliittinen kalenteri: SKP:n hajotuksesta puolueen uudelleenrekisteröintiin. teoksessa Kolme kirjainta. SKP:n yhdeksän vuosikymmentä Marxilainen foorumi 43 (TA-Tieto 2008), s. 154–164.
  25. Vanha Skp haudataan Helsingin Sanomat 31.1.1998
  26. valokuvaaja Kannisto Väinö: Suomen kommunistisen puolueen puoluetoimisto. www.finna.fi. Viitattu 11.1.2020.
  27. a b Saarela 2002, s. 13, 25, 31, 37.
  28. Saarela 1996, s. 39–49.
  29. Saarela 1996, s. 50–51.
  30. SKP:n säännöt 1947, s. 3–4.
  31. a b SKP:n säännöt 1954, s. 1.
  32. Leppänen 1999, s. 301-305.
  33. Heikki Mäki-Kulmala: Vamokap. Työväentutkimus vuosikirja 2006
  34. Poliittinen asiakirja. teoksessa Suomen kommunistinen puolue 16. edustajakokous 31.3.-2.4.1972 Yhteistyö 1972, s. 19-28.
  35. Lackman 1985, s. 49–52, 62.
  36. Lackman 1985, s. 60–63, 66–67.
  37. Lackman 1985, s. 71–74, 94–95.
  38. Lackman 1985, s. 75–77, 83–86.
  39. Lackman 1985, s. 69–70, 86–92.
  40. Lackman 1985, s. 57–59.
  41. Lackman 1985, s. 66–67, 75–76, 79.
  42. Lackman 1985, s. 77, 89–90, 94.
  43. Lackman 1985, s. 96–101.
  44. a b Lackman 1985, s. 94.
  45. SKP:n puolueohjelma 1957, s. 14–18.
  46. Viitteet pääartikkelissa Luettelo Suomen Kommunistisen Puolueen johtoelinten jäsenistä
  47. SKP:n säännöt 1990, s. 7.
  48. Paastela 1991, s. 24.
  49. Leppänen 1994, s. 18–19.
  50. (ilmoitus osoitemuutoksesta). Vapaa Sana, 9.6.1945, s. 3.
  51. (ilmoitus osoitemuutoksesta). Vapaa Sana, 26.4.1952.
  52. (ilmoitus osoitemuutoksesta). Työkansan Sanomat, 22.7.1956. ; Osoitteemme on muuttunut. Työkansan Sanomat, 24.7.1956.
  53. a b SKP:n säännöt 1947, s. 11.
  54. a b c SKP:n säännöt 1947, s. 6–7.
  55. SKP:n toimintakertomus 1948, s. 4.
  56. a b Puoluekokouksen linjanveto. Vapaa Sana, 10.11.1951.
  57. a b Saarela 2008, s. 146–148.
  58. a b c Paastela 2003, s. 221, 268.
  59. a b Leppänen 1994, s. 18–19.
  60. SKP:n toimintakertomus 1948, s. 5.
  61. a b Mikko Majander: Pohjoismaa vai kansandemokratia? Sosiaalidemokraatit, kommunistit ja Suomen kansainvälinen asema 1944–51, s. 280–281. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-654-4.
  62. Saarela 1996, s. 47.
  63. a b c Saarela 1996, s. 85.
  64. a b Saarela 1996, s. 213–214.
  65. Saarela 1996, s. 239–240.
  66. a b Saarela, s. 1996, s. 353–356, 362.
  67. a b Saarela 2008, s. 148–149.
  68. Rentola 2002, s. 67.
  69. a b Rentola 1994, s. 95, 97, 112–113
  70. a b c Rentola 1994, s. 668–669.
  71. Rentola 1994, s. 487–488.
  72. Leppänen 1994, s. 18–19.
  73. SKP:n säännöt 1985, s. 16.
  74. Rentola 1997, s. 127.
  75. SKP:n säännöt 1957, s. 13–14.
  76. a b SKP:n säännöt 1957, s. 9–12.
  77. Saarela 1996, s. 38.
  78. Saarela 1996, s. 212.
  79. Saarela 1996, s. 226–229.
  80. a b c Saarela 2008, s. 144–145.
  81. Saarela 1996, s. 319.
  82. Saarela 2005, s. 117.
  83. a b c Leppänen 1994, s. 126–127.
  84. Saarela 1996, s. 37.
  85. SKP:n 7. puoluekokous alkoi eilen. Vapaa Sana, 20.10.1945.
  86. SKP:n puoluekokous päättynyt. Vapaa Sana, 24.10.1945.
  87. Täydellisen yksimielisyyden vallitessa valittiin eilen puolueemme johtoelimet. Työkansan Sanomat, 4.9.1948.
  88. SKP:n IX edustajakokouksen juhlalliset avajaiset eilen. Työkansan Sanomat, 2.11.1951.
  89. IX edustajakokous päättyi eilen voitokkaan taisteluhengen merkeissä. Työkansan Sanomat, 6.11.1951.
  90. ”Eläköön taistelu rauhan ja kansanvallan puolesta maailmassa” Suomen Kommunistisen Puolueen X edustajakokous alkoi eilen. Työkansan Sanomat, 3.10.1954.
  91. SKP:n X edustajakokouksesta uusien voittojen lähtökohta. Työkansan Sanomat, 6.10.1954.
  92. SKP:n XI edustajakokous alkaa tänään kello 12.30. Kansan Uutiset, 29.5.1957.
  93. Suomen Kommunistisen Puolueen edustajakokous päättyi eilen kauaskantoisin seurauksin. Kansan Uutiset, 3.6.1957.
  94. Vasemmistoliitto varmistui (ja muut kokousartikkelit). Kansan Uutiset, 27.2.1990, s. 1, 5–7.
  95. a b c d e Saarela 2008, s. 92–101.
  96. Krekola 2006, s. 361, 424.
  97. Saarela 2008, s. 92, 828–829.
  98. SKP:n säännöt 1957, s. 16.
  99. SKP:n säännöt 1957, s. 3, 10, 13, 17, 19.
  100. SKP:n toimintakertomus 1948, s. 6.
  101. Rentola 1997, s. 603.
  102. a b SKP:n toimintakertomus 1948, s. 7.
  103. a b c d SKP:n toimintakertomus 1981, s. 45, 49.
  104. SKP:n säännöt 1957, s. 34.
  105. Saarela 2002, s. 25.
  106. Saarela 2008, s. 63, 78–81, 98–101.
  107. Leppänen 1994, s. 516–517.
  108. Paastela 1991, s. 190–191.
  109. SKP:n toimintakertomus 1978, s. 39.
  110. Parkkari 1970, s. 138–142.
  111. Parkkari 1970, s. 249–268.
  112. a b Saarela, s. 1996, s. 106–111, 115–118.
  113. Saarela 2008, s. 150–153.
  114. Rentola 1994, s. 9, 114–116.
  115. Krekola 2006, s. 81-86.
  116. Rentola 1994, s. 191, 194.
  117. Saarela 2008, s. 44, 64–84, 107–109, 148–150, 162.
  118. Saarela 2008, s. 153–159.
  119. Saarela 2008, s. 101, 107–109.
  120. Rentola 1994, s. 216–220.
  121. Rentola 1994, s. 263, 270, 291–295.
  122. Rentola 1994, s. 335.
  123. Rentola 1994, s. 336, 340.
  124. Rentola 1994, s. 340–345, 421, 449.
  125. Rentola 1994, s. 271.
  126. Rentola 1994, s. 348–350, 376–381, 384.
  127. Rentola 1994, s. 405, 449.
  128. Rentola 1994, s. 405, 452.
  129. Leppänen 1994, s. 15–22.
  130. Rentola 1994, s. 194, 465–468.
  131. Paastela 2003, s. 196.
  132. a b Saarela 1996, s. 225.
  133. joista 398 kandidaattijäseniä, Paastela 2003, s. 238.
  134. a b c d e Saarela 2002, s. 24.
  135. a b c d e Rentola 1994, s. 79–80.
  136. a b c d Leppänen 1999, s. 459.
  137. a b Matti Hyvärinen & Jukka Paastela: Failed attempts at modernization – The finnish communist party. Teoksessa Communist parties in western europe. Decline or adaptation (toim. Michael Waller & Meindert Fennema) (Basil Blackwell 1988), s. 120, 128.
  138. Saarela 1996, s. 38, 64–65.
  139. Saarela 1996, s. 63–66.
  140. Saarela 2008, s. 14, 61–62, 108.
  141. Krekola 2006, s. 355–357.
  142. a b c d Saarela 2008, s. 102–104.
  143. Rentola 1994, s. 16.
  144. Leppänen 1994, s. 12.
  145. Leppänen 1994, s. 38.
  146. Leppänen 1994, s. 173, 525.
  147. a b SKP:n toimintakertomus 1948, s. 8.
  148. a b SKP:n toimintakertomus 1966, s. 55.
  149. SKP:n toimintakertomus 1975, s. 53–54.
  150. Rentola 1994, s. 49.
  151. Leppänen 1994, s. 57.
  152. SKP:n säännöt 1954, s. 2–3.
  153. Leppänen 1994, s. 92.
  154. Rentola 2005, s. 151.
  155. Rentola 1994, s. 491.
  156. Leppänen 1994, s. 121, 138.
  157. a b Rentola 1997, s. 86, 125–127.
  158. Rentola 1997, s. 176, 249, 415.
  159. a b Rentola 1997, s. 86, 125–127, 290, 425–426.
  160. Rentola 1997, s. 280–281.
  161. a b Paastela 2003, s. 162–163, 205–206, 220, 301.
  162. Rentola 1994, s. 86–87, 95.
  163. Leppänen 1994, s. 138.
  164. Leppänen 1994, s. 176–177.
  165. Rentola 1997, s. 176–179.
  166. Rentola 2009, s. 79–80.
  167. Leppänen 1999, s. 168–169, 399.
  168. Rentola 2005, s. 88.
  169. a b Teuvo Arolainen: SKP:n viimeinen keikka Helsingin Sanomat. 8.10.1995. Viitattu 13.4.2020.
  170. Matti Virtanen: SKP:n viimeinen vuosikymmen Helsingin Sanomat. 4.2.1990. Viitattu 13.4.2020.
  171. a b c Saarela 1996, s. 23–25.
  172. Krekola 2006, s. 78.
  173. Lackman 2009, s. 224.
  174. Luettelo lakkautetuista ja toimintakiellon alaisista yhdistyksistä. Sisäasiainministeriö, 1934.
  175. Lackman 2009, s. 204–205, 216.
  176. Lackman 2009, s. 212, 215–216, 219–221, 223, 243–244.
  177. a b Rentola 1994, s. 339.
  178. Krekola 2006, s. 78–87.
  179. Hietaniemi 1992, s. 207.
  180. Rentola 1994, s. 154.
  181. Rentola 1994, s. 188–189.
  182. Rentola 1994, s. 216.
  183. Rentola 1994, s. 246–250.
  184. Rentola 1994, s. 255–257.
  185. a b Rentola 1994, s. 291, 333.
  186. Rentola 1994, s. 361–364.
  187. Rentola 1994, s. 404.
  188. Rentola 1994, s. 449.
  189. Rentola 1994, s. 349, 462.
  190. Rentola 1994, s. 349, 505.
  191. Leppänen 1994, s. 18–19.
  192. Leppänen 1994, s. 96–99.
  193. Leppänen 1994, s. 227–228.
  194. a b c d Rentola 2009b, s. 251–254.
  195. Rentola 1997, s. 414.
  196. a b c Rentola 2009a, s. 11–12.
  197. Saarela 1996, s. 160–161.
  198. Hietaniemi 1992, s. 168.
  199. Hietaniemi 1992, s. 214–217.
  200. a b Hietaniemi 1992, s. 255–261, 280.
  201. Hietaniemi 1992, s. 274–775.
  202. Rentola 2009a, s. 26, 28, 59, 72–73.
  203. Rentola 2009a, s. 11, 53, 75.
  204. a b c Rentola 1997, s. 412–415, 432–442, 500–502.
  205. Rentola 2009a, s. 21, 181–182, 294.
  206. Rentola 2009a, s. 73.
  207. Rentola 1997, s. 86, 183, 220.
  208. Rentola 2009a, s. 134.
  209. Rentola 2009a, s. 72–73, 182.
  210. Rentola 2009a, s. 22.
  211. Rentola 1997, s. 413, 600.
  212. Rentola 2009a, s. 20, 280.
  213. Rentola 2009a, s. 21, 52, 182, 277.
  214. Rentola 2009a, s. 72–73, 76–77.
  215. Rentola 2009a, s. 134–135, 181–182.
  216. a b c Saarela 2005, s. 103–108, 113–114.
  217. a b Rentola 1994, s. 321, 490.
  218. Saarela 1996, s. 15–17.
  219. SKP:n puolueohjelma 1957, s. 22.
  220. Rentola 1994, s. 505.
  221. Saarela 1996, s. 37, 63–66, 100.
  222. Saarela 1996, s. 379.
  223. Saarela 1996, s. 225.
  224. a b Rentola 1994, s. 37–39.
  225. a b c Rentola 1994, s. 43.
  226. Rentola 1994, s. 72, 555.
  227. Rentola 1994, s. 50–51.
  228. a b Rentola 1994, s. 55–59.
  229. Rentola 1994, s. 51, 53, 56–59.
  230. Rentola 1994, s. 60.
  231. Rentola 1994, s. 64–66, 69.
  232. Rentola 1994, s. 69, 74.
  233. Rentola 1994, s. 122, 126.
  234. a b Rentola 1994, s. 72–73, 477.
  235. Rentola 1994, s. 113–114, 295.
  236. Rentola 1994, s. 64.
  237. Rentola 1994, s. 146, 149, 153.
  238. Rentola 1994, s. 153, 157, 181–183.
  239. Rentola 1994, s. 161–162, 166.
  240. Rentola 1994, s. 170–173.
  241. Rentola 1994, s. 161–162, 171–172.
  242. Rentola 1994, s. 173–176.
  243. Rentola 1994, s. 222–223.
  244. Rentola 1994, s. 176–179, 190, 217.
  245. Rentola 1994, s. 181–182.
  246. Rentola 1994, s. 207–208.
  247. Rentola 1994, s. 197–207.
  248. Rentola 1994, s. 177–178, 190, 207.
  249. Rentola 1994, s. 537.
  250. Saarela 2002, s. 12, 24.
  251. Saarela 2002, s. 54–58.
  252. Rentola 2002, s. 66.
  253. Saarela 2002, s. 37–47.
  254. Rentola 2002, s. 69, 73–74, 78–79, 83.
  255. Rentola 1994, s. 280–281, 283, 303.
  256. Rentola 1994, s. 351–352, 365.
  257. Rentola 1994, s. 444.
  258. Leppänen 1994, s. 14, 24.
  259. Rentola 1994, s. 476, 481, 485–486, 508–511, 515–516, 520–534, 537.
  260. Rentola 1997, s. 27–30.
  261. Rentola 1997, s. 175.
  262. Rentola 1997, s. 64.
  263. Rentola 2005, s. 177, 200, 206-207.
  264. Rentola 1997, s. 27, 39–40, 46–49, 52, 55.
  265. valokuvaaja Kannisto Väinö: Messuhalli (=Töölön kisahalli), Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) 29-vuotisjuhla. www.finna.fi. Viitattu 11.1.2020.
  266. a b Leppänen 1994, s. 434–435, 441, 731.
  267. Rentola 1997, s. 20–22, 32–34, 53.
  268. Rentola 1997, s. 114.
  269. Rentola 1997, s. 140, 142.
  270. Rentola 1997, s. 174–175 .
  271. Rentola 1997, s. 411, 488.
  272. Rentola 2005, s. 200, 359, 389, 405.
  273. Rentola 2005, s. 34-36, 58, 85–90, 97, 377.
  274. Arvo Aalto: Elämäni miljoonat, s. 243–250. WSOY, 1988. ISBN 951-0-15413-X.
  275. Rentola 1994, s. 280–283, 303.
  276. Rentola 1994, s. 366–373.
  277. Rentola 1994, s. 389, 393, 395.
  278. Rentola 1997, s. 244, 250, 276, 281–284, 290, 292–295.
  279. Rentola 2009a, s. 95, 98.
  280. Krekola 2006, s. 56.
  281. Krekola 2006, s. 32, 60–67.
  282. a b Krekola 2006, s. 14, 32–34, 358, 406–407.
  283. Krekola 2006, s. 36, 210-214.
  284. Krekola 2006, s. 56–59.
  285. Rentola 1997, s. 341.
  286. Krekola 2006, s. 73–75.
  287. Krekola 2006, s. 79, 81–83, 86–88.
  288. Oinonen 1976, s. 8–9, 15–17, 21–23, 38, 44, 91, liite 2.
  289. Oinonen 1976, s. 25, 35–37.
  290. Henriksson 1974, s. 279–280.
  291. Oinonen 1976, s. 13–15, 43.
  292. Oinonen 1976, s. 9.
  293. Henriksson 1974, s. 240.
  294. Lackman 1985, s. 78.
  295. Saarela 1996, s. 65–66.
  296. a b c Saarela 2008, s. 137–139.
  297. Saarela 2008, s. 119–131.
  298. Rentola 1994, s. 323.
  299. Rentola 1994, s. 348–350.
  300. Veli-Pekka Leppänen: "Vuosi 1956: Hrushtshov, Ryömä, työväen suurlehti" teoksessa Leppänen 2007, s. 14–21.
  301. Yrjö Rautio: Sitoutumattomaksi ja jälleen puoluelehdeksi. teoksessa Leppänen 2007, s. 224–227.
  302. Se pyörii sittenkin... Työkansan Sanomat Yhteistyön kirjapainossa. Työkansan Sanomat, 11.2.1946.
  303. Henriksson 1974, s. 264–267.
  304. Kansankulttuuri Oy Pörssitieto.fi. Viitattu 18.4.2020.
  305. Timo Ravela: "Kommunistin" vuosikymmenet (Kommunisti 3/1984), s. 13–16.
  306. Paastela 1991, s. 183–185.
  307. Anna-Maija Nirhamo: Kansan Arkiston vuosikymmenet. teoksessa Marita Jalkanen (toim.): Elämää arkistossa. Kansan Arkisto 60 vuotta, s. 7–16. Yhteiskunnallinen Arkistosäätiö, 2005.
  308. Rentola 1994, s. 13–14; Saarela 1996, s. 17–18; Paastela 2003, s. 21–22; Saarela 2008, s. 23.
  309. Saarela 2008, s. 152.
  310. Saarela 2002, s. 48–50.
  311. Rentola 2002, s. 65.
  312. Rentola 1994, s. 275–276.
  313. Bergholm 2005, s. 228–234.
  314. Leppänen 1994, s. 706.
  315. Bergholm 2007, s. 249–260.
  316. Bergholm 2007, s. 367, 413–423.
  317. Bergholm 2007, s. 369–370.
  318. SKP:n toimintakertomus 1972, s. 28–29.
  319. SKP:n toimintakertomus 1975, s. 25–26.
  320. SAK:n puheenjohtajat, varapuheenjohtajat ja sihteerit SAK 10.3.2006

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]