Viron kommunistinen puolue

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Viron Kommunistinen Puolue (vir. Eestimaa Kommunistlik Partei, lyh. EKP) oli Virossa vuosina 1920–1990 toiminut kommunistinen puolue.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolue perustettiin, kun Venäjän kommunistisen puolueen (bolševikit) Viron osasto vuonna 1920 järjestettiin uudelleen Kominternin itsenäiseksi jaostoksi. Puolueen toiminta kiellettiin Virossa vuonna 1924 vallankaappausyrityksen jälkeen.

Maanalaisena toimineen puolueen jäsenmäärä pysyi koko 1930-luvun hyvin pienenä. Elokuussa 1934 puolueeseen kuului 387 jäsentä. EKP otti samana vuonna tehtäväkseen "taistelurintaman luomisen" "fasistista diktatuuria vastaan". Vuonna 1935 EKP ja Viron vasemmistososialistit muodostivat fasisminvastaisen yhteisrintaman. Neuvostoliitossa oleskelleista virolaisista kommunisteista joutuivat Stalinin vainojen uhreiksi vuosina 1936–1938 lukuisat henkilöt, kuten esimerkiksi J. Anvelt, H. Pöögelman, H. Jansson ja R. Meering. Se johti EKP:n keskuskomitean työn keskeytymiseen. Keväällä 1938 presidentti Päts suoritti valtiollisten vankien armahtamisen, jolloin vapauteen pääsi 104 kommunistia. Heistä noin 60 jäi Viroon ja EKP:n illegaalinen toimisto perustettiin heti korvaamaan keskuskomiteaa. Illegaalinen toimisto johti kommunistien toimintaa Virossa vuosina 1938–1940. Siihen kuuluivat Hendrik Allik sihteerinä ja Johannes Lauristin, Peeter Pedrae, Herman Arboni ja Paul Keerdo jäseninä. EKP:n onnistui 1930-luvun lopulla saada hallintaansa eräitä keskeisiä paikallisia ammattijärjestöjä. Se pyrki myös rakentamaan aktiivisesti yhteyksiä kulttuuripiireihin. Keväällä 1940 vapaina toimineita puolueen jäseniä oli vain 130. Helmikuussa 1940 pidettiin neuvottelu, jossa päätettiin kutsua koolle laajempi puolueneuvottelu. EKP:n huhtikuunkonferenssi pidettiin huhtikuun 1. päivän vastaisena yönä ja puolueen tavoitteeksi asetettiin työväenvallan voimaansaattaminen Kommunist-lehdessä julkaistun kehotuksen mukaisesti. Huhtikuunkonferenssin jälkeen kommunistien toiminta vilkastui huomattavasti.[1]

Uusi vaihe Viron kommunisteilla alkoi kesällä 1940. Neuvostoliitto miehitti kesäkuun puolivälissä 1940 Baltian maat. Miehityksen seurauksena porvarillisen Viron aika päättyi. Neuvostohallituksen Tallinnaan uuden hallituksen muodostamiseksi lähettämä Leningradin puoluejohtaja Andrei Ždanov määräsi Tallinnassa järjestettäväksi 21. kesäkuuta rauhanomaisen mielenosoituksen, joka liittyi uuden hallituksen kokoonpanon esittelyyn Pätsille. Määräyksen perusteella hälytettiin paikalle johtavia virolaisia kommunisteja ja muita aktiiveja. EKP:n kontrollissa ryhdyttiin julkaisemaan Rahva Hääl -lehteä. Heinäkuun alussa perustettiin kommunistinen nuorisojärjestö (EKNÜ). Viron kommunistinen puolue nousi maan alta 4. heinäkuuta 1940 johtajinaan Karl Säre ja Johannes Lauristin, kun sen toimintakielto oli kumottu. Puolueen johtoon valittiin virallisesti 27. elokuuta ensimmäiseksi sihteeriksi Karl Säre ja toiseksi sihteeriksi Nikolai Karotamm. Siinä vaiheessa muut poliittiset puolueet Virossa oli kielletty. Kommunisteja sijoitettiin suunnitelmallisesti Viron hallinnon avainpaikoille.[2][3]

Lokakuun 5. päivänä 1940 EKP liitettiin Neuvostoliiton Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen osaksi. Saksan hyökättyä kesällä 1941 Neuvostoliittoon EKP:n keskuskomitea päätti jättää suurimman osan maakuntien ensimmäisistä sihteereistä Viroon tekemään maanalaista työtä Karl Sären johdolla. Saksalaiset saivat kuitenkin Sären kiinni, ja hän kavalsi koko maanalaisen organisaation. Sen seurauksena saksalaiset pidättivät ja ampuivat yhdeksän EKP:n ensimmäistä sihteeriä.[4]

Neuvostovalta palasi Viroon syksyllä 1944, kun Neuvostoliiton joukot tunkeutuivat Viroon saksalaisten perääntyessä Virosta. Sen jälkeen Viron kommunistinen puolue Nikolai Karotammin johdolla nousi valtaan. Viron neuvostolaistaminen sai nyt jatkoa. Vuonna 1946 puolueessa oli noin 7 000 jäsentä, joista venäläisiä 52 %, venäjänvirolaisia 21 % ja Viron virolaisia 27 %.lähde?

Keväällä 1949 alkoi Neuvosto-Viron lehdistössä myös ankara hyökkäys ”porvarillis-estetisoivaa, epäisänmaallista” kulttuuria ja monia sen edustajia vastaan. Yleisliittolaisen kommunistisen puolueen keskuskomitea hyväksyi helmikuun 20. päivänä 1950 päätöksen Virheistä ja puutteista EKP:n työssä. Lopputuloksena oli se, että puolueen ensimmäinen sihteeri Nikolai Karotamm erotettiin puolueen johdosta 8. keskuskomitean täysistunnossa maaliskuussa 1950. Erottamisten takana oli Neuvostoliiton keskusjohto ja Karotammin tilalle valittiin Ivan Käbin, puolueen silloinen ideologiasihteeri, joka oli uutterasti paljastanut ”porvarillisia nationalisteja”. Epäilemättä Karotammin syrjäyttämisen päätekijöitä oli ollut tyytymättömyys maatalouspolitiikkaan eli Karotammin alkuperäisten suunnitelmien mukaisen kollektivisoinnin hitaus.[5][4]

EKP:n virolaisista päättäjistä suurin osa karkotettiin Siperiaan. Vuonna 1952 ei Viron sosialistisen neuvostotasavallan ministerineuvostossa tai EKP:n sihteeristössä ollut enää yhtään Virossa kasvanutta kommunistia. Tilalle tuotiin Venäjältä kommunisteja, muun muassa puoluejohtaja Johannes (Ivan) Käbin, hänen tilalleen vuonna 1978 nimitetty Karl Vaino ja Nikolai Johanson. Sen jälkeen EKP:n tärkeimmät päättäjät olivat venäläisiä tai venäjänvirolaisia. Vuonna 1981 puolueeseen kuului 97&nbsp:923 jäsentä.[4]

EKP:n keskuskomiteassa oli 131 jäsentä ja 67 ehdokasjäsentä. Keskuskomitean jäsenistä 95 ja ehdokasjäsenistä 25 kuului myös Neuvostoliiton korkeimpaan neuvostoon.[6] EKP oli ainoa sallittu puolue Viron sosialistisessa neuvostotasavallassa. Se oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen NKP:n jäsenjärjestö. Puolueella oli enimmillään 120 000 jäsentä, melkein 10 prosenttia Viron asukkaista.lähde?

Vuonna 1990 puolue hajosi kahtia: enemmistö muodosti Viron vasemmistopuolueen (Eesti Vasakpartei, lyh. EVP), joka erosi NKP:sta, ja vähemmistö jatkoi toimintaa kommunistisen puolueen nimellä, joka kiellettiin Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen jälkeen.lähde?

Puolueen ensimmäiset sihteerit neuvostoaikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Hyytiä, 1992, s. 210–214
  2. Zetterberg, 2007, s. 636
  3. Hyytiä, 1992, s. 229-230, 246
  4. a b c Sinilind, 1985, s. 145–146
  5. Zetterberg, 2007, s. 668–669
  6. Sinilind, 1985, s. 147