Itä-Karjalan keskitysleirit

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Kyseenalainen Galina Sankon Petroskoissa sijainneella leirillä neuvostoliittolaisten saapumisen jälkeen ottama kuva.
Suomalaista sotilashenkilöstöä ja miehitetyn Itä-Karjalan ei-suomensukuista väestöä äänislinnalaisella internointileirillä sveitsiläisten lehtimiesten vierailun aikana, jatkosodan (1941–1944) loppuvaiheessa.

Itä-Karjalan keskitysleirit olivat suoraan Suomen puolustusvoimain ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheimin alaisen Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan, ylipäällikön itsensä käskystä muodostamia internointileirejä,[1] joihin sotilashallinto eristi Suomen Neuvostoliitolta jatkosodassa (1941–1944) valtaaman Itä-Karjalan osan:[2]

  • ”epäkansallista” eli syntyperältään ei-suomensukuista[3] väestöä, ”niiltä alueilta, joilla heidän oleskeluaan sotatoimia silmällä pitäen ei voitu sallia”;
  • ”poliittisesti epäluotettavia sotilashallintoalueen kansalliseen [eli syntyperältään suomensukuiseen][3] ja epäkansalliseen väestöön kuuluvia henkilöitä”;
  • ”poikkeustapauksissa muitakin sotilashallintoalueen väestöön kuuluvia henkilöitä, joiden vapaana oloa ei pidetty suotavana”.

Vuonna 1943 Itä-Karjalan leirejä alettiin ”keskitysleirin” sijaan nimittää ”siirtoleireiksi”. Pyrkimyksenä oli, paikkansapitävästi[4], luoda esimerkiksi ulkomaalaiselle lehdistölle saksalaisten keskitysleireistä eriävä mielikuva.[5]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osmo Hyytiä osoittaa tutkimuksessaan (2008), että Itä-Karjalan venäläinen väestö siirrettiin syksyllä 1941 internointileireille ylipäällikkö Mannerheimin käskystä. Sotilashallinto perusteli venäläisten siirtoja sillä, että väestö asui sotatoimialueella ja voisi piilotella sissisotaa käyvää vihollista.[6]

Jatkosodan alkaessa Suomi aloitti hyökkäyksen edeten Laatokan pohjois- ja itäpuolitse Itä-Karjalaan. Suomalaisten joukkojen edetessä, alueen väestö jaoteltiin kansallisuuden perusteella. Ylipäällikkö oli ennen Itä-Karjalan sotilashallinnon perustamista 8. heinäkuuta 1941 antanut käskyn määräten vallatun alueen väestön käsittelystä. Sissisodan estämiseksi epäkansallinen väestö oli vangittava ja toimitettava internointileireihin. Näihin ei tullut lukea suomalaisista tai karjalaisista vanhemmista polveutuvia asukkaita, jotka halusivat liittyä kansalliseen väestöön.

Kansalliseen väestöön kuulunut sai vihreän oleskeluluvan, epäkansalliseen punaisen kortin. Tarkoituksena oli ”Suomen kansaan elimellisesti liittyvän ja rodullisesti puhtaan kantaväestön luominen Itä-Karjalaan”. Näin vallatun alueen väestö eroteltiin suomensukuisiin yhteistyökumppaneihin ja vihollismaan väestöön, joka siirrettiin internointileireihin.

Vallattujen alueiden väestö koostui lähes kokonaan naisista, alle 15-vuotiaista lapsista ja vanhoista miehistä. Internointileirien asukasmäärä oli suurimmillaan 23 984 vuoden 1942 huhtikuussa. Internointileirit määrättiin noudattamaan sotavankileirien ravintoannoksia. Laskennallisia ravintosuosituksia ei kuitenkaan kyetty noudattamaan käytännössä, sillä perunakin loppui jo vuoden 1942 alussa. Tämä näkyi leirien kuolemansyytilastoissa, joissa perussyyksi tai lisätekijäksi kuolemaan on arvioitu aliravitsemus.

Korkeimmillaan kuolleisuus oli kesällä 1942, jolloin leirien vahvuudesta väheni 500–600 asukasta kuukaudessa. Näistä suurin osa oli lapsia ja vanhuksia. Äänislinnan leireillä kuoli vuonna 1942 3 017 ihmistä. Itä-Karjalan internointileirien kuolleisuus nousi vuoden loppuun mennessä 3 516 henkeen. Vuoden lopussa leiriläisiä oli jäljellä 14 862.

Itä-Karjalan sotilashallinnon ylläpitämät internointileirit eivät olleet saksalaismallisia tuhoamisleirejä, joilla olisi pyritty aktiivisesti tai vaikkapa työhön uuvuttamalla surmaamaan johonkin tiettyyn etniseen ryhmään kuuluva väestö.[7] Mikäli suoranaisia julmuuksia on tapahtunut, niin niihin todennäköisesti pätee sama kuin sotavankileirien osalta[8]; julmuuksia ei yleensä liene organisoitu komentoportaasta käsin vaan mahdollinen väkivalta on ollut satunnaisempaa. Jatkosodan aikana Suomessa sai surmansa 19 085[9]–22 000[10] vangittua neuvostosotilasta. Näistä 1 019 ammuttiin. Lisäksi ammuttiin parisensataa puna-armeijan sotilasta ennen vangiksi kirjaamista. Syinä sotavankien ampumisiin olivat ryssäviha, heikko kuri, elintarvikkeiden puute ja vartijoiden mielenterveysongelmat.[11] Sotavankien suhteen poikkeuksen muodostaa tilanne Pohjois-Suomessa, missä Suomen Valtiollinen poliisi (Valpo) osallistui saksalaisen Einsatzkommando Finnlandin rinnalla aktiivisiksi kommunisteiksi taikka juutalaisiksi määriteltyjen neuvostosotilaiden surmaamiseen. [12]

Itä-Karjalan ”epäkansalliset” oli (tiettävästi äänisniemenvenäläisiä lukuun ottamatta) tarkoitus vaihtaa natsi-Saksann miehittämille alueille joutuneisiin suomensukuisiin (inkerinsuomalaisiin, kenties virolaisiin tai muihin kansallisuuksiin). Muun muassa tästä syystä heidät oli koottu yhteen. Siviili-internoitujen luovuttaminen toisen valtion sotavoimille oli tosin jo Suomen ulkoministeriön kotijoukkojen esikunnan keväällä 1942 kansainvälisen oikeuden asiantuntija E. Castrénilta pyytämän lausunnon mukaan arveluttavaa Haagin IV yleissopimuksen perusteella, mikäli luovutettavien omaa suostumusta ei ollut.[7]

Äänisniemen, Syvärinlaakson ja Maanselänkannaksen pääosin venäläinen väestö siirrettiin etulinjasta taemmaksi leireihin paitsi neuvostopartisaanien hyökkäysten ehkäisemiseksi, myös siviilien itsensä suojelemiseksi. Äänisniemelle oli sitä paitsi pakkautunut ei-suomensukuista syntyperää olevia pakolaisia eri puolilta Karjalais-suomalaista sosialistista neuvostotasavaltaa; odottaessaan turhaan kuljetusta Äänisjärven ylitse he jäivät Suomen puolustusvoimien käsiin. Tutkimuskirjallisuuden[13] perusteella voi arvioida, että rintamien läheltä evakuoituja taikka pakolaisia saattoi olla jopa 16 600 Itä-Karjalan leireihin sijoitetuista ihmisistä. Tämä tarkoittaisi yli 69 prosenttia leirien korkeimmasta väkiluvusta, joka oli 23 984 henkeä, 1. huhtikuuta 1942.

Kuolleisuus miehitetyn Itä-Karjalan internointileireillä oli huomattavasti korkeampi kuin saman alueen vapaan väestön keskuudessa (26 ‰), saatikka Suomessa (13,1 ‰) – jopa 137,5 ‰. Heinäkuun 1. päivänä 1942 Suomen miehittämän alueen 21 984 leiriläisestä 99,1 prosenttia oli kirjattu ”epäkansallisiksi” ja ainoastaan 197 henkilöä ”kansallisiksi”.[14]

Sama Päämaja, minkä ylipäällikkö 8. heinäkuuta 1941 oli määrännyt ”venäläisen väestön vangittavaksi ja toimitettavaksi keskitysleiriin”, oli aiemmin, määräystään edeltävän kesäkuun 29. päivänä antanut käskyn, jonka mukaan Suomen puolustusvoimien oli Neuvostoliiton alueella operoidessaan ”soveltuvin kohdin” noudatettava Haagin maasotaohjesääntöä – siitäkin huolimatta, ettei Neuvostoliitto ollut puheena olevaa sopimusta ratifioinut. Varsinaisena syynä Itä-Karjalan leiriläisten korkeaan kuolleisuuteen näyttääkin olleen heikko ravitsemustilanne, ja jossain määrin myös heidän ikärakenteensa: 20–30-vuotiaiden naisten sekä alaikäisten lasten (lähes 50 %) suuri suhteellinen osuus.[15]

Miehityshallinto kuitenkin jakoi toimeentuloedellytyksiä epätasaisesti niin ”kansallisen” ja ”epäkansallisen” kuin ”vapaan” ja leiriläisväestönkin kesken. Laskennallisesti, työssäkäyvän ”kansallisen” päivittäinen ruoka-annos sisälsi alle 2 000 kilokaloria, kun taas työssäkäyvän ”epäkansallisen” vain noin 1 800 kilokaloria. Kesäkuussa 1942 leiriläisistä lähes 97 prosenttia sai pienimmän eli A-annoksen, jonka ravintoarvo vaihteli 1 500–2 000 kilokalorin välillä; siinä samassa ravitsevinta ruoka-annosta nauttiva, Itä-Karjalassa oleskeleva Suomen kansalainen saattoi kuluttaa 2 700 kilokaloria vuorokaudessa.[15]

Ensimmäinen Itä-Karjalan suomalaisista internointileireistä perustettiin 24. lokakuuta 1941 itse Äänislinnaan. Sinne määrättiin asettumaan kaikki kaupungissa oleskelevat, vuosina 1891–1924 syntyneet ”epäkansalliset” miehet. Itä-Karjalan pääkaupunkiin ensiksi perustetulle leirille sijoitettavia ”epäkansallisia” arvioitiin olevan yhteensä 10 000 henkeä. Aluksi heidät jaettiin ainakin kolmeen osaan: ensimmäinen ihmisjoukoista määrättiin siirtymään etelään Kukonmäelle, toinen lounaaseen suksitehtaan lähelle ja kolmas Golikovkaan. Marraskuussa 1941 perustettiin Äänislinnaan ei-suomensukuisia varten vielä kaksi leiriä lisää.[16] Äänislinnan ulkopuolella, Suomen miehittämän Itä-Karjalan eri osissa internointileirejä toimi jatkosodan eri vaiheissa ainakin Alavoisessa, Kinnasvaarassa, Kolvasjärvellä, Koropissa, Lusmassa, Pyhäniemellä, Uslangassa ja Viteleessä.[17]

Leirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 63, 67, 116, 125. Helsinki: Otava.
  2. Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 122. Helsinki: Otava.
  3. a b Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 106. Helsinki: Otava; Kulomaa, Jukka 1989: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–1944, s. 67–75. Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
  4. Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 116. Helsinki: Otava.
  5. Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 346–348, kuvaliite. Helsinki: Otava.
  6. Hyytiä, Osmo 2008: ""Helmi Suomen maakuntien joukossa" - Suomalainen Itä-Karjala 1941-1944" . Helsinki: Edita.
  7. a b Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 109–125, 141–156. Helsinki: Otava.
  8. Kun verrataan sotavankileirien ja Itä-Karjalan internointileirien kuolleisuuslukuja, voidaan havaita eräitä yhdenmukaisuuksia: Sotavankien kuolleisuus esimerkiksi oli korkein joulukuun 1941 ja kesäkuun 1942 välisenä aikana. Näin oli asian laita myös Itä-Karjalan internointileireissä – kuitenkin niin, että viimeksi mainituissa kuolleisuus jatkui korkeana aina kesän 1942 loppuun. (Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 247. Helsinki: Otava.)
  9. Kujala (2008), s. 307
  10. Kujala (2008), s. 310
  11. Kujala (2008), 140
  12. Tieto käy ilmi Oula Silvennoisen väitöskirjasta, jossa selvitetään Suomen ja Saksan turvallisuuspoliisien yhteistyötä vuosina 1933–1944 ja joka tarkastettiin Helsingin yliopistossa 20. syyskuuta 2008. (Väitös: Valpo surmasi jatkosodassa saksalaisten rinnalla. HS.fi 19.9.2008. – http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/V%C3%A4it%C3%B6s%20Valpo%20surmasi%20jatkosodassa%20saksalaisten%20rinnalla/1135239551676?ref=msn, 19.9.2008.)
  13. Ks. Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 115, 117–118, 130–131, 485–488. Helsinki: Otava.
  14. Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 247, 487. Helsinki: Otava.
  15. a b Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 116, 227–248. Helsinki: Otava.
  16. Kulomaa, Jukka 1989: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–1944, s. 58–64, 263–264. Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
  17. Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944, s. 116–125, 485. Helsinki: Otava.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muistelmakirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Mikkola, Marja-Leena 2004: Menetetty lapsuus. Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44. Helsinki: Tammi. ISBN 9513128814
  • Allan Asplund: Kokemuksia suomalaisilta kesiktysleireiltä (alkuteos: Upplevelser i finska koncentrationsläger) suom. Bubi Asplund, Like 2011

Tutkimuskirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kulomaa, Jukka 1989: Äänislinna. Petroskoin suomalaismiehityksen vuodet 1941–1944. Historiallisia Tutkimuksia 148. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
  • Laine, Antti 1982: Suur-Suomen kahdet kasvot. Itä-Karjalan siviiliväestön asema suomalaisessa miehityshallinnossa 1941–1944. Helsinki: Otava.
  • Laurent, Helene 2006: Suuri täisota. Pilkkukuumeen torjunta Suomessa jatkosodan aikana 1941-1944. Talous- ja sosiaalihistorian pro gradu -tutkielma. Helsingin Yliopisto. Pdf tiedosto
  • Näre, Sari 2008: Turvasäilöön ja keskitysleirille - poliittisten vankien kohtelu sodan aikana. Teoksessa Näre, Sari & Kirves, Jenni (toim.): Ruma sota. Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia. Helsinki: Johnny Kniga Publishing. ISBN 978-951-0-32917-7.
  • Seppälä, Helge Suomi miehittäjänä 1941-1944 173 s, SN-Kirjat Oy, Helsinki 1989, ISBN 951-615-709-2.