Tuhoamisleiri

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tuhoamisleirit merkittynä pääkallomerkillä Skull & crossbones.svg Puolan kartalle
Treblinkan tuhoamisleirin kommandantin Franz Stanglin oikeudenkäynnissä tehty piirros leiristä. Uhrit kuljetettiin kuvan oikeassa laidassa olevalta rautatieltä (1) myötäpäivään valeaseman (2), riisuutumisparakkien (3) ja kaasukammioiden (4) kautta krematorioon (5).

Tuhoamisleirit olivat natsi-Saksan toisessa maailmansodassa vuosien 1941–1942 aikana perustamia leirejä, jotka kehitettiin toteuttamaan etenkin natsien rotuopin mukaisten ali-ihmisten tuhoamissuunnitelmaa, ”lopullista ratkaisua”. Kuudella tuhoamisleirillä kaasutettiin hengiltä yli kolme miljoonaa ihmistä, enimmäkseen juutalaisia.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aluksi saksalaiset surmasivat valloittamisensa alueiden juutalaisia ja muita "ali-ihmisiä" ampumalla. Kun juutalaisten surmaaminen ampumalla oli osoittautunut epäkäytännölliseksi, saksalaiset alkoivat etsiä vaihtoehtoisia tappomenetelmiä. Juutalaisten tuhoamisen painopiste päätettiin siirtää miehitetystä Neuvostoliitosta Puolaan, jonne rakennettiin tuhoamisleirejä.[1]

Syksyn 1941 ja kevään 1942 välillä Puolaan rakennettiin kuusi tuhoamisleiriä: Chełmno, Bełżec, Sobibór, Treblinka, Majdanek ja Auschwitz-Birkenau. Tuhoamisleireillä oli vain yksi tehtävä: saapuvien vankien välitön murhaaminen. Leireistä Auschwitz-Birkenau ja Majdanek toimivat myös keskitysleireinä, joissa vankeja hyödynnettiin myös työvoimana.[2]

Saatuaan leirit toimintakuntoon keskikesällä 1942 saksalaiset ryhtyivät haravoimaan koko hallitsemaansa maaperää ja kokoamaan juutalaiset yhteen miltei jokaisessa Euroopan maassa. Heidät koottiin usein ylikansoitettuihin ghettoihin tai työleireihin. Uhrit pakattiin ahtaisiin tavaravaunuihin yleensä ilman ruokaa ja vettä, ja heidät rahdattiin tappokeskuksiin. Matka saattoi kestää kaksikin viikkoa, ja moni kuoli jo matkalla. Perillä SS-vartijat koirineen ajoivat uhrit kaasukammioiden porteille. Uhrit riisuutuivat ja heidät pakotettiin ilmattomiin ja ikkunattomiin bunkkereihin. Kaasukammiot oli naamioitu suihkuhuoneiksi, ja useimmat uhrit eivät siksi vastustelleet vartijoita. Kun ihmiset olivat sisällä, Auschwitzissa ja Majdanekissa vartijat pudottivat kammioihin Zyklon B -tuholaismyrkyn syaanivetykiteitä, jotka höyrystyivät nopeasti ja tuottivat tappavaa kaasua. Muissa leireissä heidät tapettiin hiilimonoksidilla. Chełmnossa uhrit murhattiin kaasuvaunuissa, isojen pakettiautojen tavaratilassa, jonne auton pakokaasut johdettiin. Uhrien kuoltua vangeista muodostettu Sonderkommandoryhmä raahasi heidät polttouuneihin.[3]

Chełmnossa murhattiin yhteensä vähintään 152 000 ihmistä. Bełżecissä surmattiin noin 600 000 juutalaista. Sobibórissa tapettiin 200 000 – 250 000 juutalaista. Treblinkassa kuoli 750 000 – 900 000 juutalaista. Majdanekissa surmattiin noin 180 000 ihmistä, joista 50 000 – 120 000 oli juutalaisia.[4] Auschwitzissa surmattiin vähintään 1,1 miljoonaa ihmistä, mahdollisesti jopa 1,5 miljoonaa, joista juutalaisia oli 960 000.[5]

Belzecistä, Sobiborista ja Treblinkasta onnistui pakenemaan kaikkiaan 300 vankia, joista lähes kaikki Treblinkan ja Sobiborin kapinoissa elokuussa ja lokakuussa 1943.[6]

Natsit sulkivat Belzecin joulukuussa 1942 sekä Sobiborin ja Treblinkan marraskuussa 1943. Chelmnossa ja Auschwitzissa tapettiin vankeja vielä vuoteen 1944 asti. Auschwitzissa ja Majdanekissa oli yhä vankeja kun ne vapautettiin. Natsit purkivat Auschwitzia ja Majdanekia lukuunottamatta kaikki leirit niiden lakkautuksen jälkeen ja maisemoivat alueet jälkiensä peittämiseksi. Myös Auschwitzin kaasukammiot purettiin.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • McMillan, Dan: Polttouhrit: Holokaustin syyt. Suomentanut Stenman, Petri. Like, 2015. ISBN 978-952-01-1164-0.
  • Steinbacher, Sybille: Auschwitz: Lyhyt historia. (Auschwitz: Geschichte und Nachgeschichte, 2004.). Suomentanut Kauko, Tuomas. Like, 2008. ISBN 978-952-01-0081-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Steinbacher 2008, s. 89–91.
  2. Steinbacher 2008, s. 90–91.
  3. McMillan 2015, s. 22–24.
  4. Steinbacher 2008, s. 91–92.
  5. Steinbacher 2008, s. 137–138.
  6. a b Killing Centers Holocaust Encyclopedia. United States Holocaust Memorial Museum. Viitattu 27.7.2017.