Anne Frank

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Anne Frank
Anne Frankin muistolaatta.
Anne Frankin muistolaatta.
Syntynyt 12. kesäkuuta 1929
Frankfurt am Main
Kuollut maaliskuu 1945 (ikä 15)
Bergen-Belsenin keskitysleiri
Kansallisuus Saksa (vuoteen 1941 asti)
Vanhemmat Otto ja Edith Frank
Allekirjoitus Anne Frank signature.svg

Annelies Marie ”Anne” Frank (12. kesäkuuta 1929 Frankfurt am Main, Saksamaaliskuu 1945 Bergen-Belsen, Saksa) oli juutalainen tyttö ja holokaustin kuuluisimpia uhreja.[1] Hänen päiväkirjansa (suomennettu nimellä Nuoren tytön päiväkirja) on tunnetuin uhrin kirjoittama aikalaiskuvaus toisen maailmansodan juutalaisvainoista.

Anne syntyi Frankfurt am Mainissa Weimarin Saksassa mutta asui suurimman osan elämäänsä Amsterdamissa ja sen lähellä. Hän menetti Saksan kansalaisuutensa 1941 natsi-Saksan antisemitististen lakien takia. Anne sai kansainvälistä kuuluisuutta kuolemansa jälkeen, kun hänen päiväkirjansa julkaistiin. Se kertoo hänen kokemuksistaan piilossa aikana, jolloin Alankomaat oli saksalaismiehityksen alaisena. Anne piti päiväkirjaa 12. kesäkuuta 1942 – 1. elokuuta 1944.

Otto Frank, perheen ainoa eloonjäänyt, palasi Amsterdamiin sodan jälkeen. Hän sai tietää, että Annen päiväkirja oli säilynyt. Se julkaistiin vuonna 1947 nimellä Het Achterhuis. Kirja on ilmestynyt suomeksi 1955 ja käännetty myös monille muille kielille.

Ennen sotaa ja piiloutumista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anne Frank syntyi 12. kesäkuuta 1929 Frankfurtissa Saksassa.[2] Hänen vanhempansa Otto Heinrich Frank ja Edith Holländer-Frank olivat molemmat arvostetuista juutalaisperheistä. Edith oli kotoisin Aachenista ja oli mennyt naimisiin Otto Frankin kanssa 1925, minkä jälkeen he olivat muuttaneet asumaan yhdessä Otton lapsuudenkaupunkiin Frankfurtiin.[3] Heillä oli kaksi lasta, Anne ja kolme vuotta vanhempi Margot Betti Frank.

Otto Frank muutti 1933 Amsterdamiin.[4] Edith ja Margot muuttivat perässä samana vuonna[5], vuoden 1934 helmikuussa myös Anne.[6] Kesän 1933 Margot ja Anne viettivät vielä Aachenissa isoäitinsä luona[7], joka muutti kristalliyön jälkeen vuonna 1939 Frankien luokse Hollantiin[8]. Hän kuoli tammikuussa 1942[9] syöpään.

Otto Frankin ensimmäinen yritys Opekta toimitti hillonvalmistuksessa käytettyä pektiiniä.[10] Yritys oli Hollannin-sivuliike, pääyrityksen omisti Otto Frankin sisaren mies.[3] Yritykseen liitettiin myöhemmin mausteyhtiö Pectacon, jossa työskenteli myös Hermann van Pels.[11]

Frankien perhe asui Merwedepleinillä Jokikortteleiksi (holl. Rivierenbuurt) kutsutulla alueella, ja tytöt kävivät aluksi Montessori-koulua.[12] Annen parhaat ystävät olivat alusta alkaen Hanneli Goslar ja Sanne Ledermann.[13] Syksyllä 1941 Frankin sisarusten piti vaihtaa koulua, koska kaikkien juutalaisten oli mentävä juutalaiseen kouluun. Koulunvaihdon yhteydessä Anne sai kauan toivomansa kissan.[14] Hänen parhaaksi ystäväkseen uudessa koulussa tuli Jacqueline van Maarsen, joka on myöhemmin kirjoittanut Annesta kirjan A Friend Called Anne.

Annella ja Margotilla oli molemmilla mustat hiukset. Margot oli luonteeltaan hiljaisempi ja rauhallisempi, Anne taas puhelias, vilkas ja sosiaalinen. Anne oli enemmän ”isän tyttö”, kun taas Margot ”äidin tyttö”.[15] Perhe ei ollut erityisen uskonnollinen. Otto Frankille juutalaiset perinteet olivat suhteellisen vieraita, mutta Edith Frankille ne olivat ulkomailla asuttaessa tärkeämpiä kuin ennen – tosin heillä ei silti tehty kosher-ruokaa.[16]

Piilossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rakennus, jossa Frank piileskeli.

Juutalaisten oikeuksia rajoitettiin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toukokuussa 1940 saksalaiset hyökkäsivät Amsterdamiin, ja Frankit joutuivat jälleen elämään natsien hallitsemassa maassa. Elokuussa 1940 Saksasta muuttaneet juutalaiset määrättiin rekisteröitymään[17], ja tammikuussa 1941 oli muiden juutalaisten vuoro[18]. Juutalaisille määrättiin ulkonaliikkumiskielto tiettyinä vuorokaudenaikoina jo ennen Hollannin antautumista[19]. Toukokuun viimeisenä päivänä 1941 määrättiin, etteivät juutalaiset saaneet käydä julkisilla uimarannoilla, puistoissa, kylpylöissä tai hotelleissa, kun elokuvateattereissa käynti oli kielletty jo tammikuussa 1941.[20] Raitiovaunulla ajo kiellettiin ja polkupyörät takavarikoitiin kesäkuussa 1942[21]. Samoin juutalaisten omistamien yritysten toimintaa vaikeutettiin lokakuussa 1940[22]. Ulkovaatteisiin piti huhtikuusta 1942 alkaen ommella keltainen Daavidin tähti, jossa luki juutalaista merkitsevä sana jood tai Jude.[23][24]

Frankit ja muut piiloutuivat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frankit piiloutuivat Otto Frankin yrityksen toimiston salahuoneeseen 6. heinäkuuta 1942. Se tapahtui kymmenen päivää aikaisemmin kuin oli suunniteltu, koska Margot sai kutsun työpalveluun. Myös Otto Frankin liiketuttava van Pels perheineen muutti samaan piiloon muutamaa päivää myöhemmin. Toimisto sijaitsi Prinsengrachtilla, lähellä Westerkerkiä[25]. ”Salaisen siiven” sisäänkäynti oli piilotettu suuren kirjahyllyn taakse. Osa yrityksen työntekijöistä tiesi piilopaikasta: Victor Kugler ja Johannes Kleiman, toimistotyöntekijät Bep Voskuijl (päiväkirjassa Elly van Vossen) ja Miep Gies sekä jälkimmäisen mies Jan (päiväkirjassa Henk). Jo aiemmin Kugler ja herra Gies oli valittu yrityksen johtoon[22] He auttoivat piilossa olijoita tuomalla heille ruokaa ja muuta tarpeellista. Hollannissa jopa 20 000–30 000 juutalaista piiloutui, mutta suurin osa perheistä hajosi eivätkä perheenjäsenet päässeet samaan piiloon, toisin kuin Frankit.[26]

Kirjahylly, jonka takana oli piilopaikan sisäänkäynti.

Piilopaikkaan tuli vielä yksi henkilö. Hammaslääkäri Pfeffer (päiväkirjassa Dussel) pyysi Miep Giesiä etsimään itselleen piilopaikkaa. ”Salaisessa siivessä” olleet päättivät, että Pfeffer voi tulla sinne piiloon. Pfefferillä oli kristitty vaimo Charlotte Kaletta, joka ei tullut piiloon mukaan.[27] Ensimmäisestä avioliitostaan saatua poikaansa Werneriä Pfeffer ei ollut nähnyt sitten vuoden 1938. Hän ja Charlotte vaihtoivat joka viikko kirjeitä ja paketteja. Miep toimitti Pfefferille myös ruokapaketteja, jotka hän Annen halveksivien kommenttien mukaan piilotti kaappiinsa ja söi ne yksin yöllä.[28]

”Salaiseen siipeen” piiloutui siis yhteensä kahdeksan henkeä: Otto, Edith, Margot ja Anne Frank, Fritz Pfeffer, Hermann ja Auguste van Pels sekä heidän poikansa Peter (päiväkirjaan sukunimeksi vaihdettu van Daan). Päivisin piti aina liikkua hiljaa, ettei toimistoon kuuluisi ääniä. Samoin piti olla varovainen valojen kanssa. Lukeminen ja radion kuuntelu oli tavallista ajanvietettä. Tosin Margotille ja Annelle varattiin aina myös pieniä toimistotöitä, kuten lähetysluetteloiden kirjoittamista[29]. He käyttivät aikaansa myös opiskeluun. Päiväkirjan kirjoittaminen oli Annelle tärkeää, ja sen lisäksi hänen tärkeä harrastuksensa oli filmitähtien kuvien kerääminen. Hän kirjoitti päiväkirjaansa myös talon ikkunasta näkyvästä kastanjapuusta. Muuta luontoa salaisesta siivestä ei voinutkaan nähdä, koska kaikki muut ikkunat oli pimennetty[30].

Salaisen siiven päivärytmi oli hyvin yksitoikkoinen. Kaikkien asukkaiden piti arkiaamuisin nousta viimeistään seitsemältä. Aamupesulla käynnissä oli tarkoin määritelty järjestys, ja kaikkien aamutoimien tuli olla tehtynä puoli yhdeksään mennessä. Tämän jälkeen aina puoli yhteen saakka Peter, Margot ja Anne tekivät koulutehtäviä ja aikuiset joko lukivat, ompelivat, neuloivat tai tekivät taloustöitä. Puoli yhdeltä salaisen siiven asukkaat pystyivät elämään vapaammin, kun alakerran työntekijät lähtivät puolentoista tunnin tauolle. Silloin pystyttiin syömään niin, että joku apureista tuli mukaan ja kertoi viimeisimmät ulkomaailman tapahtumat. Kun työpäivä päättyi puoli kuudelta, piileskelijät saatoivat käydä myös alakerrassa. Iltayhdeksältä alkoivat iltatoimet. Aamulla käytössä oli vain kylmää vettä, mutta illalla myös lämmintä, joten asukkaat saivat käydä kylvyssä. Nukkumaan mentiin kymmenen aikoihin.[31]

Annen suhde muihin piilossaolijoihin[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anne ei pitänyt huonetoveristaan, hammaslääkäri Pfefferista. Kohta Pfefferin saapumisen jälkeen Anne jo kritisoi häntä päiväkirjassaan. Anne ja Pfeffer kinastelivat muun muassa siitä, kuka saa käyttää heidän huoneensa työpöytää. Pfeffer ei ymmärtänyt Annea, mikä toisalta on ymmärrettävää, koska hän oli piileskelijöistä ainoa, jolla ei ollut perhettä mukanaan. Hän ei myöskään ollut ollut yhteydessä poikaansa sitten sodan syttymisen.[32]

Vanhempiaan kohtaan Annen tunteet olivat kahtalaiset. Hänellä oli äitinsä kanssa erimielisyyksiä piileskelyn alusta lähtien, mihin vaikutti kummankin täysin erilainen persoonallisuus. Annen mukaan äiti kohteli häntä kuin pikkulasta. Joskus hän huolehti liikaa, joskus liian vähän. Toisaalta Anne luotti äitinsä tukeen, kun muut salaisen siiven asukkaat kritisoivat häntä. Mitä enemmän Anne hyljeksi äitiään, sitä enemmän hän ihannoi isäänsä. Tämä asetti Otto Frankin ikävään tilanteeseen, koska hänen piti tasapainoilla vaimonsa ja tyttärensä välillä ja yrittää pitää heidän välinsä hyvinä.[33]

Annen ja äidin suhteeseen vaikutti myös se, että Anne kadehti sisartaan Margotia. Vaikka hän ei koskaan myöntänytkään pitävänsä Margotia kilpailijana, hän pelkäsi, ettei ollut yhtä rakastettu kuin siskonsa. Anne ja Margot eivät olleet koskaan olleet erityisen läheisiä ja salaisessa siivessä heidän eronsa tulivat entistä enemmän esille. Sisarukset lähentyivät vasta sen jälkeen, kun Otto Frank oli pyytänyt Margotia kertomaan Annelle jonkin salaisuuden, mutta vielä senkin jälkeen Anne epäili välillä vanhempiensa pitävän enemmän Margotista.[34]

Annen suhde Peter van Pelsiin kehittyi hitaasti. Hänen ensivaikutelmansa Peteristä oli kielteinen. Ensimmäisen puolentoista vuoden aikana Anne ei kiinnittänyt Peteriin juuri huomiota, ja silloinkin kun hänellä oli Peteristä jotain sanottavaa, se ei ollut mitään erityisen imartelevaa. Anne kuitenkin alkoi kaivata sellaista suhdetta, jollaista ei voinut saada vanhemmiltaan, joten hän päätti alkaa keskustella Peterin kanssa. Peterin kanssa Anne myös vaihtoi ensimmäisen suudelmansa. Annen vanhemmat eivät hyväksyneet hänen suhdettaan Peteriin.[35]

Pidätys ja keskitysleirit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Piileskely päättyi 4. elokuuta 1944, kun joku oli ilmiantanut piileskelijät ja Gestapo pidätti heidät. Aikaisemmin samana vuonna, helmikuussa ja pääsiäisenä, toimistoon tehdyt murrot olivat herättäneet pelkoa.[36] Murtautujat eivät kuitenkaan olleet ilmeisesti kuulleet mitään ääniä, joten he eivät tehneet ilmiantoa. Ilmiantajaksi epäiltiin aluksi vahvasti Willem van Maarenia (päiväkirjassa Fritz van Matto), joka työskenteli yrityksen varastossa ja johon piilossa olijat eivät olleet luottaneet. Näyttöä hänen syyllisyydestään ei kuitenkaan ollut.[37] Van Maaren oli saanut selville, että talossa piileskeli joku, ja löytänyt herra van Daanin lompakon.[38] Kun natsien pöytäkirjoista selvisi, että ilmiantaja oli nainen,[39] kyseessä arveltiin olevan siivooja Lena Hartog-van Bladeren. Hänen tiedettiin kuulleen piileskelijöistä mieheltään Lammert Hartogilta, jolle asiasta oli kertonut van Maaren.[40] Ilmiantajaa on monesti yritetty selvittää oikeusteitse, mutta varmuutta ei ole saatu. Virallisia tutkimuksia on tehty muun muassa vuosina 1948 ja 1963[41].

Annea esittävä patsas Westerkerkin edessä, korttelin päässä piilopaikasta

Miep Gies vältti pidätyksen ilmeisesti siksi, että hän oli itävaltalainen kuten pidättäjäkin. Piilossa olleet vietiin Westerborkiin, mistä heidät karkotettiin viimeisellä kuljetuksella karjavaunussa Auschwitziin. Edith Frank kuoli siellä juuri ennen leirin vapauttamista 6. tammikuuta 1945. Margot ja Anne olivat ensin kuukausia Auschwitz-Birkenaussa, kunnes heidät lähetettiin Bergen-Belseniin. Hanneli Goslar tapasi Annen vielä muutaman kerran keskitysleirillä piikkilanka-aidan takaa.[42] Margot ja Anne kuolivat Bergen-Belsenissä maaliskuussa 1945, ilmeisesti lavantautiin[1], vain muutamaa viikkoa ennen leirin vapauttamista, Margot ensin ja Anne muutamaa päivää myöhemmin.[43] Toisaalta on myös epäilty, että tytöt olisivat kuolleet pilkkukuumeeseen[44] ja Margot olisi kuollut monta viikkoa ennen Annea, ehkä jopa helmikuussa.[45] Joka tapauksessa tarkkoja kuolinpäiviä ei tiedetä. Natsi-Saksan keskitysleireillä kuoli yhteensä noin kuusi miljoonaa juutalaista ja 600 000 romania[46].

Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päiväkirja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anne sai päiväkirjan lahjaksi 13-vuotissyntymäpäivänään, minkä jälkeen hän kirjoitti koko piileskelyn ajan peloistaan, riidoistaan vanhempiensa kanssa, tulevaisuudensuunnitelmistaan ja tunteistaan Peteriä kohtaan. Hän käytti ihmisistä salanimiä ilmeisesti suojellakseen heitä siltä varalta, että päiväkirja julkaistaisiin.[47] Otto Frank säilytti julkaistussa versiossa muiden kuin perheenjäsenten salanimet juuri yksityisyydensuojan takia.[47]

Hollannninkielisen version kansi.

Miep Gies ja Bep Voskuijl ottivat Annen päiväkirjan talteen pidätyksen jälkeen,[48] ja sodan jälkeen Miep antoi sen Otto Frankille. Myöhemmin Otto Frank suostuteltiin julkaisemaan tekstit.[49] Hän toimitti päiväkirjan julkaisukuntoon ja julkaisi sen nimellä Het Achterhuis 1947. Hän antoi myös piilottamansa 74 riviä ystävälleen, New Yorkin kansainvälisen Anne Frank Centerin johtajalle Cor Suijikille keväällä 1980, noin puoli vuotta ennen kuolemaansa.[50] Myös Annen viimeisen päiväkirjamerkinnän Otto oli piilottanut. Päiväkirjan aitoutta on epäilty jälkeenpäin, mutta vuonna 1981 Hollannin valtio julkaisi aitoustodistuksen.[1]

Anne kirjoitti lahjaksi saamansa päiväkirjan täyteen, minkä jälkeen hän kirjoitti kolmeen muuhun muistikirjaan – näitä kutsutaan versioksi A.[51] Sitten hän kuuli radiosta, että Hollannin valtio on kiinnostunut sodasta kertovista, tavallisten ihmisten kirjoituksista[52], ja hän alkoi keväällä 1944 muokata päiväkirjastaan julkaisukelpoisempaa B-versiota.[51] [53] Hän muun muassa jätti pois tarpeettomilta tuntuneita yksityiskohtia, haaveilua ja muuta vastaavaa.[52] Sisällölliset ja tyylilliset korjaukset viittaavat siihen, että Anne ajatteli jo tekstiensä mahdollista julkaisua.[54] Paperipinon päällimmäisenä oli kuitenkin sivu, jossa Anne sanoo pitävänsä huolen, ettei kukaan lue hänen päiväkirjaansa. Sivun tarkoitus ei ole varma, ja Otto Frank jätti sen pois julkaistusta versiosta.[54] C-versioksi kutsutaan Otto Frankin julkaisemaa tekstiä, joka oli muotoiltu B-version pohjalta.[51]

On tosi omituista, että minunlaiseni tyttö kirjoittaa päiväkirjaa. Ei vain siksi, etten aiemmin ole kirjoittanut mitään vaan myös, koska luulen, etteivät 13-vuotiaan koulutytön mietteet jäljestäpäin tule kiinnostamaan minua itseäni eivätkä ketään muutakaan.

– Anne Frank

Päiväkirjan ja Annen elämänvaiheiden dramatisoinnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Päiväkirja ja Annen elämänvaiheet on dramatisoitu moneen otteeseen. Aiheesta tehtiin jo vuonna 1956 näytelmä ja 1959 elokuva, joita kumpaakaan Otto Frank ei halunnut nähdä.[55] Elokuvan The Diary of Anne Frank ohjasi George Stevens[56], ja se voitti kolme Oscar-palkintoa.[57] Myöhemmin päiväkirjasta ja Anne Frankista on tehty lisää elokuvia ja dokumentteja, muun muassa Jon Blairin Anne Frank Remembered. Vuonna 2001 tehtiin elokuva nimeltä Anne Frank.

Vuonna 2008 Espanjassa tehtiin musikaali nimeltä Anne Frank – laulu elämälle. Sen ensi-ilta oli Madridissa 28. helmikuuta 2008.[58] Sveitsiläistä Anne Frank -rahastoa johtava Bernard Elias, joka on Frankin tyttöjen serkku, ei pidä holokaustia sopivana musikaalin aiheena. Elokuvaversiot rahasto on kuitenkin sallinut niiden realistisuuden takia.[58] Rahasto vastaa päiväkirjan oikeuksista, mutta se ei voi kieltää musikaalia, koska siinä ei lainata päiväkirjaa suoraan. Musikaalin ohjaaja Rafael Alvero sanoo sen sijaan synkempienkin aiheiden soveltuvan musikaaleihin ja pitää esitystään uskollisena päiväkirjalle.[58] Sovitukseen oli saatu lupa Anne Frankin kotimuseon yhteydessä Amsterdamissa toimivalta säätiöltä.

Päiväkirjan tuorein dramatisointi on BBC:llä vuonna 2009 esitetty viisiosainen televisiodraama The Diary of Anne Frank.[59]

Anne Frankin elämä ja kirjoitukset ovat inspiroineet monia eri taiteilijoita ja yhteiskunnallisia kommentaattoreita, jotka ovat viitanneet häneen niin kirjallisuudessa, populaarimusiikissa, televisiossa kuin muissakin medioissa. Yksi esimerkki tästä on kuorokappale Annelies, joka esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 2005[60].

Ainoa tunnettu filmi, jossa Anne esiintyy itse, on hänen vastanaineelle naapurilleen vuonna 1941 tehty mykkäelokuva. Siinä Anne nojaa ulos toisen kerroksen ikkunasta, kun hän yrittää nähdä morsiamen ja sulhasen paremmin. Pariskunta selvisi sodasta ja antoi filmin Amsterdamin Anne Frank -museolle.[61]

Bergen-Belsen

Annen puu sekä piilopaikkamuseo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hevoskastanjapuu, jonka Anne näki piilopaikkansa ikkunasta, oli määrätty kaadettavaksi marraskuussa 2007. Sen pelättiin kaatuvan jonkin lähellä olevan rakennuksen päälle, koska sienitauti oli iskenyt puun kuoreen. Hollantilainen taloustieteilijä Arnold Heertje sanoi puusta: ”Tämä ei ole mikä tahansa puu. Anne Frankin puu on sidottu juutalaisten kohtaloon”[62]. Puusäätiö, jonka muodosti ryhmä luonnonsuojelijoita, nosti siviilikanteen estääkseen puun kaatamisen. Oikeustapaus sai maailmanlaajuista julkisuutta. Hollantilainen oikeusistuin määräsi, että kaupungin virkamiesten ja luonnonsuojelijoiden on löydettävä vaihtoehtoinen ratkaisu.[63] Osapuolet sopivat, että puuta tuettaisiin teräsrakennelmalla, mikä pidentäisi puun ikää jopa viidellätoista vuodella[62]. Puu kaatui myrskyssä 23. elokuuta 2010.[64]

Annen ikkunastaan näkemä hevoskastanjapuu

Nykyisin piilopaikkaan pääsee tutustumaan, koska se toimii museona. Museon taustalla olevan säätiön (holl. Anne Frank Stichting) perusti 3. toukokuuta 1957 joukko kansalaisia, mukaan lukien Otto Frank, pyrkimyksenään pelastaa Prinsengrachtin rakennus purkamiselta ja tehdä siitä yleisölle avoin. Anne Frankin talo avautui 3. toukokuuta 1960. Siihen kuuluvat Opektan varastohuone ja toimistotilat sekä salainen siipi, jotka kaikki ovat kalustamattomia, jotta vierailijat voivat kävellä vapaasti huoneiden läpi. Joitakin asukkaiden henkilökohtaisia tavaroita, esimerkiksi Annen seinälle liimaamat elokuvatähtien valokuvat, pala seinäpaperia, jolle Otto Frank merkitsi kasvavien tyttäriensä pituudet, ja seinäkartta, johon hän merkitsi liittoutuneiden etenemisen, on jätetty suojattuina paikoilleen. Peter van Pelsille kuuluneesta pienestä huoneesta lähtee käytävä, joka yhdistää rakennuksen naapurirakennuksiin. Näissä naapurirakennuksissa, jotka säätiö on myös ostanut, säilytetään Annen päiväkirjaa. Siellä järjestetään myös vaihtuvia näyttelyitä, jotka kertovat holokaustista ja nykyajan rotuennakkoluuloista ympäri maailmaa. Museosta on tullut yksi Amsterdamin tunnetuimmista turistinähtävyyksistä, ja vuonna 2005 siellä kävi 965 000 vierailijaa. Museo välittää tietoa myös Internetin välityksellä ja järjestää liikkuvia näyttelyitä niille, jotka eivät voi vierailla itse museossa. Vuonna 2005 näyttelyt matkasivat 32 maahan Euroopassa, Aasiassa, Pohjois-Amerikassa ja Etelä-Amerikassa[65].

Merdwedepleinen asunto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Frankien Merdwedepleinin asunto ulkoapäin

Merwedepleinin asunto, jossa Frankin perhe asui vuosina 1933–1942, pysyi yksityisomistuksessa 2000-luvun alkuun saakka, jolloin televisiodokumentti sai suuren yleisön kiinnostumaan siitä. Se oli jo pahasti ränsistynyt, kun eräs hollantilainen asuntoyhtiö osti sen ja se restauroitiin 1930-luvun asuun Frankin perheen ottamien valokuvien sekä Annen kirjeiden perusteella. Restauroinnissa auttoivat myös Teresien da Silva Anne Frankin talomuseosta ja Annen serkku Bernhard ”Buddy” Elias. Talo avattiin vuonna 2005, ja tarkoituksena on, että se toimisi suojapaikkana kirjailijalle, joka ei pysty kirjoittamaan vapaasti omassa kotimaassaan. Jokaisella valitulla kirjailijalla on oikeus asua ja työskennellä asunnossa vuoden ajan. Ensimmäinen valittu kirjailija oli algerialainen romaanikirjailija ja runoilija El-Mahdi Acherchour.[65]

Anne Frank -säätiö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Anne Frank -säätiö (saks. Anne Frank-Fonds) on Otto Frankin 24. tammikuuta 1963 perustama säätiö. Sen tarkoituksena on edistää hyväntekeväisyyttä ja toimia sosiaalisessa ja kulttuurisessa roolissa Anne Frankin hengessä. Otto Frankin erityisenä toiveena oli, että säätiön tulisi edistää uskontojen välistä ymmärrystä, ihmisten välistä rauhaa sekä kansainvälisiä nuorten välisiä kontakteja. Säätiö omistaa kaikkien Annen kirjoitusten tekijänoikeudet. Sen kotipaikka on Baselissa Sveitsissä.[66] Säätiö käyttää suurimman osan tuotostaan erinäisiin Annen perinnölle sopiviin hyväntekeväisyyskohteisiin. Säätiö on muun muassa perustanut rahaston, joka tarjoaa kiireellisiä lääketarpeita vanhurskaille kansakuntien joukossa, eli niille ei-juutalaisille, jotka auttoivat juutalaisia natsivallan alla. Lisäksi Anne Frank -säätiö avustaa sekä israelilaisia että palestiinalaisia rauhanjärjestöjä ja tukee taloudellisesti myös nuorten saksalaisten, israelilaisten ja arabien välisiä tapaamisia.[67]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleiset lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Miep Gies: Anne Frank, suojattini. Tammi, 1988.
  • Melissa Müller: Anne Frank. Päiväkirjan salaiset sivut – elämäkerta. Gummerus, 1999.
  • Melissa Müller: Anne Frank. The Biography. Bloomsbury, 1999. (englanniksi)

Lähdeviitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Silke Ballweg: Anne Frank: The Face of the Holocaust Deutsche Welle. 12.6.2004. Viitattu 1.10.2007. (englanniksi)
  2. Elämäkerta, s. 31.
  3. a b Anne Frank, suojattini, s. 40.
  4. Elämäkerta, s. 600.
  5. Elämäkerta, s. 66-67.
  6. Elämäkerta, s. 68-69.
  7. Elämäkerta, s. 60.
  8. Elämäkerta, s. 103.
  9. Elämäkerta, s. 142.
  10. Anne Frank, suojattini, s. 27.
  11. Anne Frank, suojattini, s. 47.
  12. Anne Frank, suojattini, s. 33.
  13. Elämäkerta, s. 70.
  14. Elämäkerta, s. 143.
  15. Anne Frank, suojattini, s. 39.
  16. Elämäkerta, s. 75.
  17. Elämäkerta, s. 127.
  18. Biography, s. 119.
  19. Biography, s. 104.
  20. Elämäkerta, s. 132 ja 136.
  21. Biography, s.141–142.
  22. a b Elämäkerta, s. 128.
  23. Mary Berg: Päiväkirja 1939-1944. Kasvun vuodet Varsovan Ghetossa., s. 17. Susan Pentlinin tekemä esipuhe. Minerva kustannus, 2007.
  24. Biography, s. 136.
  25. Anne Frank, suojattini, s. 61.
  26. Elämäkerta, s. 183.
  27. Elämäkerta, s. 196.
  28. Elämäkerta, s. 198.
  29. Anne Frank, suojattini, s. 163
  30. Anne Frank's Chestnut Tree to Be Cut Down. Spiegel, 16.11.2006. (englanniksi)
  31. Koko kappaleen lähde: Elämäkerta, s. 178–183.
  32. Kappaleen lähde: Elämäkerta, s. 196–198.
  33. Kappaleen lähde: Elämäkerta, s. 206–207.
  34. Biography, s. 202–203.
  35. Kappaleen lähde: Elämäkerta, s. 220-222.
  36. Anne Frank, suojattini, s. 173 ja 178.
  37. Anne Frank, suojattini, s. 173 ja 249.
  38. Elämäkerta, s. 232
  39. Elämäkerta, s. 234
  40. Elämäkerta, s. 233.
  41. Anne Frank, suojattini, s. 246-247.
  42. Elämäkerta, s. 264.
  43. Elämäkerta, s. 265.
  44. Bonnie Adler: Holocaust survivor recalls Anne Frank's legacy Westport Minuteman. 8.3.2010. Viitattu 5.10.2007. (englanniksi)
  45. Anne Frank, suojattini, s. 236.
  46. Jouni Ekonen, Vilho Kulju, Terttu Matsinen ja Hannes Saarinen: Ihmisen tiet - Kansainväliset suhteet, s. 74. Lukion historian oppikirja. Helsinki: Otava, 2000.
  47. a b Anne Frank, suojattini, s. 12.
  48. Anne Frank, suojattini, s. 196.
  49. Anne Frank, suojattini, s. 240.
  50. Elämäkerta, s. 216.
  51. a b c Ralph Blumenthal: Newfound Pages From Anne Frank's Diary Set Off Furor The New York Times. 10.9.1998. Viitattu 4.10.2007. (englanniksi)
  52. a b Ruth Wisse: A Romance of the Secret Annex The New York Times. 2.7.1989. Viitattu 12.10.2007. (englanniksi)
  53. Elämäkerta, s. 193
  54. a b Elämäkerta, s. 194
  55. Anne Frank, suojattini, s. 244.
  56. The Diary of Anne Frank Internet Movie Databasessa (IMDb.com) (englanniksi)
  57. The Diary of Anne Frank (1959) New York Times. Viitattu 16.5.2010. (englanniksi)
  58. a b c Johanna Kippo: Anne Frank -musikaalista nousi kohu Espanjassa. Helsingin Sanomat, 9.2.2008.
  59. Jeremy Clay: TV review: The Diary of Anne Frank thisisleicestershire.co.uk. 6.1.2009. Viitattu 14.3.2010. (englanniksi)
  60. Geoffrey Norris: Anne's story brims with childlike innocence 8.4.2005. The Telegraph. Viitattu 10.4.2010. (englanniksi)
  61. Adam Gabbatt: Holocaust Film footage of Anne Frank posted on YouTube The Guardian. 2.10.2009. Viitattu 10.4.2010. (englanniksi)
  62. a b Emma Thomasson, Richard Balmforth: Plan agreed to save Anne Frank tree from the axe 23.1.2008. Reuters. Viitattu 10.4.2010. (englanniksi)
  63. Gilbert Kreijger: Dutch court saves Anne Frank tree from the chop 20.11.2007. Reuters. Viitattu 10.4.2010. (englanniksi)
  64. Anne Frankin puu kaatui myrskyssä HS.fi. 23.8.2010. Viitattu 24.8.2010.
  65. a b Anne Frankin talo -museon Vuosiraportti 2005 (pdf) maaliskuu 2006. Viitattu 10.4.2010. (englanniksi)
  66. Purpose, Anne Frank-Fonds, Basle/Switzerland Anne Frank-Fonds. Viitattu 11.4.2010. (englanniksi)
  67. Responsibilities of the Anne Frank-Fonds Anne Frank-Fonds. Viitattu 11.4.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Anne Frank.
Wikiquote-logo-en.svg
Wikisitaateissa on kokoelma Anne Frank -sitaatteja.

Internetissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anne Frank: Salaisen siiven tarinoita (Verhaaltjes, en gebeurtenissen uit het Achterhuis 1949)
  • Sander, Gordon F.: Pelastuneet: Frankin perhe joka selvisi. (The Frank family: That Survived, 2005.) Suomentanut Jorma-Veikko Sappinen. Helsinki: WSOY, 2010. ISBN 978-951-0-35969-3.
  • Lee, Carol Ann: Anne Frank 1929–1945: Nuoren tytön elämäkerta. (Roses from the earth: The biography of Anne Frank, 1999.) Suomentanut Seppo Raudaskoski. Helsinki: Avain, 2010. ISBN 978-951-692-739-1.
  • Ernst Schnabel: Tyttö nimeltä Anne Frank.
  • Jacqueline van Maarsen: A Friend called Anne.