Tämä on lupaava artikkeli.

Suomen juutalaisluovutukset

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Suomen juutalaisluovutuksilla viitataan jatkosodan aikaisiin tapauksiin, joissa Suomi luovutti Saksalle juutalaisia pakolaisia ja sotavankeja. Luovutetut joutuivat keskitysleireille tai Einsatzgruppen-ryhmien tai muiden saksalaisten organisaatioiden teloittamiksi. Suomi luovutti noin kymmenen juutalaista pakolaista ja joitakin kymmeniä juutalaisia sotavankeja. Jälkeenpäin on arvioitu, että syy luovutuksille oli Saksan painostus.

Luovutetut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pakolaiset olivat seuraavat kahdeksan juutalaispakolaista, jotka marraskuun alussa 1942 kuljetettiin höyrylaiva S/S Hohenhörnillä Tallinnaan, josta heidät todennäköisesti vietiin edelleen Auschwitzin tuhoamisleirille[1]

  • Heinrich Huppert (s. 16. marraskuuta 1896 Wien, Itävalta)
  • Kurt Huppert (s. 29. elokuuta 1931 Wien, Itävalta)
  • Franz Olof Kollmann (s. 15. toukokuuta 1941 Helsinki, Suomi)
  • Georg Kollmann (s. 19. marrakuuta 1912 Wien, Itävalta)
  • Janka Kollmann. o.s. Holčerová (s. 10. syyskuuta 1910 Nyiregyháza, Unkari)
  • Elias Kopelowsky (s. 22. syyskuuta 1881 Ilgen)
  • Hans Robert Martin Korn (s. 26. kesäkuuta 1919 Bielitz, Puola)
  • Hans Edward Szybilski (s. 29. elokuuta 1907 Elberfeld)

Eräiden tietojen mukaan Elias Kopelowsky olisi kuitenkin ammuttu jo Tallinnassa, kun taas muut kuljetettiin sieltä edelleen Auschwitziin.[2] Vain yksi heistä, Georg Kollman, selvisi tuhoamisleiriltä hengissä ja muutti myöhemmin Israeliin.[1] Pakolaiset olivat saapuneet Suomeen Saksan miehittämiltä alueilta vuonna 1938. Heistä viisi oli Suomesta turvapaikan saaneita pakolaisia, ja heidän mukanaan lähti vapaaehtoisesti yhden karkotetun vaimo ja heidän kaksi lastaan.[3] Näiden kahdeksan pakolaisen lisäksi Suomi luovutti yhden pakolaisen ja nimen perusteella mahdollisesti vielä kolme muuta.[4]

Pakolaisten lisäksi Suomi luovutti saksalaisille sotavankeja omilta vankileireiltään. Saksalaisille poliittisten vankien leiriltä toimitettujen 520 neuvostoliittolaisen sotavangin joukossa oli 39 juutalaiseksi merkittyä henkilöä.[5] Näiden 520 joukosta tutkija Serah Beizer on vielä sotavankien nimien perusteella arvioinut, että kokonaismäärä voisi mahdollisesti olla 74, mutta nimien perusteella luku jää epävarmaksi.[5] Max Jakobsonin mukaan Saksan Gestapo ja Suomen Valpo olivat sopineet luovutuksesta Rangellin hallituksen tietämättä. Päätöksen asiasta teki sisäministeri Toivo Horelli Valpon päällikön Arno Anthonin esityksestä. Päätös oli lainmukainen, koska sisäministerillä oli oikeus päättää ulkomaalaisten oleskeluluvista.[3]

Heinrich Himmlerin vierailu Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ennen luovutuksia Suomessa oli vieraillut Saksan SS:n valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler heinä-elokuun vaihteessa 1942. Himmler oli tiedustellut pääministeri Jukka Rangellilta Suomen juutalaisten tilannetta, jolloin Rangell oli korostanut pienen juutalaisvähemmistön sulautuneen suomalaiseen yhteiskuntaan sen tasavertaisina jäseninä ja osallistuneen sotaan muiden suomalaisten rinnalla. Rangell oli lopettanut keskustelun aiheesta toteamalla: ”Wir haben keine Judenfrage” (”Meillä ei ole minkäänlaista juutalaiskysymystä”). Himmler ei palannut vierailunsa jälkeen asiaan; tosin hänen on Saksaan palattuaan kerrottu kiukutelleen ”tuosta täivaltiosta, jonka niskat Führer voisi vääntää nurin millä hetkellä tahansa”.[6] Max Jakobsonin mukaan Suomen juutalaisten tuhoaminen kuului kuitenkin Hitlerin Saksan kaavailemaan ”Euroopan juutalaiskysymyksen lopulliseen ratkaisuun”, mikä ilmenee Wannseessa lähellä Berliiniä tammikuussa 1942 pidetyn, asiaa koskeneen salaisen kokouksen pöytäkirjasta. Myös Adolf Hitlerin kesäkuussa 1942 tapahtuneeseen Suomen-vierailuun liittyen oli liikkunut huhuja hänen suomalaisille esittämistään juutalaisia koskevista vaatimuksista.[7]

Oman versionsa Himmlerin vierailusta kertoi myöhemmin hänen henkilökohtainen hierojansa, virolaissyntyinen Suomen kansalainen Felix Kersten vuonna 1947 julkaistuissa muistelmissaan. Kersten kehitti kuvauksestaan suoranaisen jännityskertomuksen väittämällä, että Himmlerillä olisi ollut salkussaan mukanaan luettelo Suomen juutalaisista, joita tämä olisi vaatinut luovutettaviksi Saksaan, ja että Suomen viranomaiset olisivat saaneet luettelon salaa valokuvatuksi. Kerstenin mukaan pääministeri Jukka Rangell olisi yrittänyt hädissään voittaa aikaa selittämällä, ettei asiasta voitu tehdä päätöksiä, koska eduskunta ei ollut koolla. Tämän jälkeen asia Kerstenin mukaan vain unohtui. Mitkään asiakirjat tai muut tietolähteet eivät kuitenkaan tue Kerstenin väitteitä Himmlerin vierailusta. Max Jakobsonin mukaan Kerstenillä oli taipumus mytomaniaan, vaikka eräissä tapauksissa tämä todella toimikin juutalaisten ja muiden Hitlerin Saksassa vainon kohteiksi joutuneiden pelastajana. Kersten oli ainoa henkilö, joka pystyi lievittämään Himmlerin kouristuksenomaisia vatsakipuja, mitä Kersten käyttikin hyväkseen kiristääkseen päämieheltään lupauksia vainottujen vapauttamisesta.[8]

Luovutusten käsittely hallituksessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Juutalaispakolaisten luovutus Saksaan olisi ilmeisesti tapahtunut kaikessa hiljaisuudessa, ellei Helsingin juutalaisen seurakunnan johto olisi saanut asiasta vihiä ja ryhtynyt vastatoimiin. Seurakunnan lakimies Jonas Jakobson kävi pääministeri Jukka Rangellin ja valtiovarainministeri Väinö Tannerin puheilla, minkä jälkeen Tanner määräsi Valpon keskeyttämään luovutukset, kunnes asia olisi käsitelty hallituksessa. Tanner ja sosiaaliministeri K.-A. Fagerholm ottivat asian esille seuraavassa hallituksen iltakoulussa. Koska istunto oli epävirallinen, asian käsittelystä hallituksessa ei ole pöytäkirjaa. Väinö Tanner tivasi Horellilta kiivaaseen sävyyn, pitikö paikkansa tieto, että sisäministeriö oli jo tehnyt luovutusta koskevan päätöksen. Jyrkkänä natsismin vastustajana tunnettu K.-A. Fagerholm ilmoitti eroavansa välittömästi hallituksesta, jos karkotukset pantaisiin toimeen. Tilanne oli ajautumassa umpisolmuun, kun sisäministeri Horelli puolestaan raivostui ja uhkasi erota, jos hänen toimivaltaansa kuuluvaan asiaan puututtaisiin.[3][9]

Voimassa ollut sensuuri ei estänyt sanomalehtiä käsittelemästä asiaa. Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti tekivät asiasta julkisen skandaalin tuomitsemalla voimakkain sanoin vireillä olleen luovutuksen, kun sen sijaan Uusi Suomi vähätteli tapausta. Lisäksi pääministeri Jukka Rangellille luovutettiin adressi, jossa hallitusta varoitettiin niistä kielteisistä ulkopoliittisista seurauksista, joita karkotukset voisivat aiheuttaa. Adressin allekirjoittivat muiden muassa professorit Yrjö Hirn, Robert Brotherus ja Bruno Suviranta sekä Helsingin Sanomien päätoimittaja, entinen ulkoministeri Eljas Erkko.[10]

Asiassa päästiin epämääräiseen kompromissiin, kun presidentti Risto Ryti taivutti Fagerholmin perumaan eroilmoituksensa kerrottuaan sopineensa Horellin kanssa, ettei ketään luovutettaisi. Fagerholm totesi kuitenkin myöhemmin muistelmissaan tulleensa vedetyksi nenästä, kun luovutukset oli toteutettu, vaikkakin alkuperäistä suppeammassa muodossa.[11] Perusteluksi juutalaisten karkottamiselle esitettiin, että nämä olivat syyllistyneet Suomessa rikoksiin. Yksi heistä olikin tuomittu sakkorangaistukseen säännöstelyrikkomuksesta ja toinen, vapaaehtoisena talvisotaan osallistunut Itävallan kansalainen oli saanut varkaudesta vankeustuomion, jonka hän oli jo kärsinyt. Muista luovutetuista esitettiin vain todistamattomia epäilyjä. Sisäministeriön antaman virallisen selityksen mukaan luovutuksissa oli kysymys ”tavallisesta poliisiasiasta” ja vain turvapaikkaoikeutensa menettäneiden ”epäsuotavien ja rikollisten ainesten” poistamisesta maasta. Max Jakobsonin mukaan jutun asiakirjoista ilmenee Valpon virkailijoiden peittelemätön antisemitismi ja vihamielinen suhtautuminen myös ei-juutalaisiin pakolaisiin. Tapauksesta noussut kohu johti siihen, että pakolaisten karkotukset Suomesta Saksaan lopetettiin.[10] Suomessa vielä olleet noin 150 juutalaispakolaista[12], jotka Valpo oli ilmeisesti ollut aikeissa karkottaa Saksaan, pääsivät myöhemmin – Fagerholmin vedottua henkilökohtaisella kirjeellään Ruotsin pääministeriin Per Albin Hanssoniin – matkustamaan Ruotsiin ja sieltä edelleen Yhdysvaltoihin.[13]

Rangellin hallitus erosi vuoden 1943 presidentinvaalin jälkeen ja sisäministeri Toivo Horelli jätettiin pois Edwin Linkomiehen muodostamasta hallituksesta. Uusi hallitus ryhtyi heti ensi töikseen parantamaan pakolaisten asemaa, ja useat juutalaiset, joiden kansalaisuusanomukset oli edellisen sisäministerin aikana jätetty käsittelemättä, saivat Suomen kansalaisuuden siitä huolimatta, että Valpo antoi useimmissa tapauksissa kielteisen lausunnon.[12][14]

Jälkiarvioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Heikki Ylikangas arvioi, että syy juutalaispakolaisten luovuttamiseen oli Saksan esittämä painostus. Saksa asetti juutalaisten luovutuksen edellytykseksi viljan toimittamiselle Suomeen.[15] Juutalaisia Suomen kansalaisia Suomi ei missään vaiheessa sotaa luovuttanut. Saksan suurlähettiläs Wipert von Blücher ilmoitti myöhemmässä vaiheessa sotaa raportissaan Adolf Hitlerille, että Suomi ei tule vaarantamaan sen juutalaisia kansalaisia missään tapauksessa.[16] Historioitsija Henrik Meinanderin mukaan Hitler hyväksyi tämän realistisesti.[16]

Max Jakobsonin mukaan Saksa ei missään vaiheessa esittänyt Suomelle – ainakaan virallisesti – vaatimuksia juutalaisten luovuttamiseksi sen enempää kuin pakottanut Suomea omaksumaan kansallissosialistista ideologiaa. Jakobson katsoo Suomen olleen Saksalle sen verran arvokas myötäsotija, että Saksa ei halunnut rasittaa maiden välejä nostamalla esille sellaisia kysymyksiä, joiden se tiesi olevan Suomelle vastenmielisiä.[17] Jukka Tarkan mielestä luovutusten perusteena eivät olleet sen enempää poliittiset kuin rodullisetkaan syyt, vaan ainoastaan pikkusieluisten suomalaisten poliisivirkamiesten halu mielistellä saksalaisia virkaveljiään. Toisaalta tapaus osoitti myös, että lehdistö pystyi sensuurista huolimatta toimimaan valtiollisena vahtikoirana ja katkaisemaan tapahtumaketjun, josta olisi muutoin tullut Suomelle haitallinen moraalinen riippakivi.[18] Paasikiven hallituksen vuonna 1945 asettaman Hornborgin komitean mietinnössä todettiin, että karkotusten keskeyttämisellä ”Suomi pelastettiin lähtemättömästä häpeätahrasta”. ”Ei kuitenkaan täydellisesti – kahdeksan henkilöä joutui tämän mielettömän epäinhimillisyyden uhreiksi.”[12]

Anteeksipyyntö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääministeri Paavo Lipponen pyysi marraskuussa 2000 Suomen valtion ja kaikkien suomalaisten puolesta anteeksi juutalaisten luovuttamista Gestapolle. Helsingin juutalainen seurakunta paljasti silloin muistomerkin Tähtitorninmäellä Helsingissä. Samaan aikaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon kirkolliskokous pyysi juutalaisilta anteeksi sitä, että kirkko oli 1930- ja 1940-luvuilla vaiennut Natsi-Saksan rikoksista juutalaisia kohtaan eikä ollut puuttunut juutalaispakolaisten luovuttamiseen Suomesta Saksaan.[19] Tammikuun 27. päivää - Auschwitchin,vapautumisen päivää - on vuodesta 2001 alkaen vietetty Suomessa virallisesti kansallisena uhrien muistopäivänä.[20]

Käsittely kirjallisuudessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luovutuksista ovat kirjoittaneet muun muassa Elina Sana (ent. Suominen), Hannu Rautkallio ja Oula Silvennoinen. Elina Sanan kirjasta Luovutetut käynnistyi Luovutetut - tutkimushanke. Yhdysvaltalainen Simon Wiesenthal -keskus vaati Sanan kirjaan viitaten Suomea selvittämään kaikkien Suomesta jatkosodan aikana Saksaan luovutettujen ihmisten kohtalon ja saattamaan luovutuksista vastanneet henkilöt rangaistuksiin.[21] Aihetta on käsitelty myös Heikki Ylikankaan näytelmässä Ne kahdeksan valittua.[22] Teos Kuolemanlaiva S/S Hohcenhörn - juutalaispakolaisten kohtalo Suomessa palkittiin tiedonjulkistamispalkinnolla.[23]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b Kahdeksan natsi-Saksalle luovutettua (Gideon Bolotowskyn puhe luovutettujen muistomerkillä Tähtitorninmäellä 6.11.2014)
  2. Antero Holmila: ”Juutalaispakolaisten luovutus Suomesta”, Holokausti: tapahtumat ja tulkinnat, s. 204. Atena, 2010. ISBN 978-951-796-652-8.
  3. a b c Jakobson 1999, s. 374.
  4. Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle, s. 24
  5. a b Heikki Ylikankaan selvitys valtioneuvoston kanslialle, s. 34
  6. Heikki Eskelinen: Itsenäsyytemme vuosikymmenet 1917–66, s. 160. Helsinki: Yhtyneet Kuvalehdet, 1966.
  7. Jakobson 1999, s. 371–372.
  8. Jakobson 1999, s. 372.
  9. Sakari Virkkunen: Ryti – Myrskyajan presidentti, s. 189. Helsinki: Otava, 1985.
  10. a b Jakobson 1999, s. 375–376.
  11. Fagerholm 1977, s. 139–140.
  12. a b c Jakobson 1999, s. 376.
  13. Fagerholm 1977, s. 140–141.
  14. Edwin Likomies: Vaikea aika, s. 159. Helsinki: Otava, 1970.
  15. Heikki Ylikangas: Viljan saaminen oli tärkein syy, miksi Suomesta luovutettiin Saksaan kahdeksan juutalaista marraskuussa 1942. Kanava, 2005, nro 7. Artikkeli Internet Archivessa Viitattu 9.1.2009.
  16. a b Meinander, Henrik: Suomi 1944, s. 17. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-952-234-003-0..
  17. Jakobson 1999, s. 372.
  18. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: Seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 152. Helsinki: Otava, 1987.
  19. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2002, s. 42. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-17635-8.
  20. Sana 2004, s. 15
  21. Mitä-Missä-Milloin, Kansalaisen vuosikirja 2005, s. 41. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-19469-0.
  22. Luettelo esityksistä on ensi-iltajärjestyksessä (pdf) (s. 152) Helsingin kaupunginteatteri. Viitattu 5.10.2008.
  23. Sana 2004, s. 4

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]