Inkeriläiset

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Inkerinsuomalaiset)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Inkeriläiset
Inkerinmaan vaakuna
Inkerinmaan vaakuna
Asuinalueet Inkerinmaa
Merkittävät asuinalueet
 Suomi50 000 – 70 000
 Venäjä19 000
 Viro7 500
 Ruotsi4 000 – 5 000
 Kanada
 Kazakstan
Kielet Suomen kielen kaakkoismurteet
Uskonnot Luterilaisuus
Sukulaiskansat muut suomalaiset, itämerensuomalaiset kansat

Inkeriläiset eli inkerinsuomalaiset ovat Ruotsin vallan aikana 1600-luvulla Inkerinmaalle siirtyneiden savolaisten (savakot) ja karjalaisten (äyrämöiset) jälkeläisiä, jotka uskonnoltaan ovat pääasiassa evankelis-luterilaisia. Inkeriläisiä ei tule sekoittaa inkerikkoihin, jotka ovat alueella jo inkeriläisiä aikaisemmin asunutta suomensukuista, eli itämerensuomalaista, uskonnoltaan ortodoksista väestöä.

Suomessa elää noin 50 000 – 70 000, Venäjällä noin 19 000 ja Virossa noin 7 500 inkeriläistä.[1][2] Inkeriläisten alkuperäinen asuinalue sijaitsee nykyään Pietaria ympäröivällä Leningradin alueella Luoteis-Venäjällä. Neuvostoliiton venäläistämistoimien johdosta sekä teollistamisen ja kaupungistumisen seurauksena lähes kaikki inkeriläiset puhuvat nykyään äidinkielenään venäjää, kun vielä vuonna 1926 oli 98 %:llalähde? äidinkieli oli suomi. Kuitenkin vuonna 2015 Suomessa asuneista 67 000 venäjänkielisestä alle puolet oli etnisiä inkeriläisiä, ja moni inkeriläinen oli rekisteröinyt äidinkielekseen suomen.[3] Inkeristä on kerätty huomattava määrä suomalaista kansanrunoutta ja -perinnettä. Esimerkiksi Kalevalan Kullervo-runo on kerätty 1800-luvulla Inkeristä.[4] Inkeriläiset ovat kuitenkin jääneet sekä suomalaisessa että venäläisessä historiankirjoituksessa pieneen osaan.[5] Heidän kulttuurinsa on ollut samanlaista kuin muidenkin suomalaisten, ja elinkeinoinaan he ovat harjoittaneet muun muassa maataloutta ja kalastusta.[5]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeri ennen suomalaismuuttoa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerin alkuperäisväestöä ovat itämerensuomalaiset vatjalaiset ja inkerikot (inkeroiset eli isurit). Slaavilaiset heimot levittäytyivät alueelle ensimmäisen vuosituhannen lopulla. Keskiajalla slaavien välityksellä levisi kristinusko sen ortodoksisessa muodossa.[6]

Suomalaismuutto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäiset luterilaiset suomalaiset muuttivat Inkerinmaalle Viipurin ja Käkisalmen lääneistä 1610-luvulla. Muuttoliike vahvistui Stolbovan rauhan tultua, kun sotaa paenneet palasivat kotiseuduilleen. Vuosien 1656–1658 sota synnytti alkuperäisen ortodoksiväestön pakoliikkeen. Seuraavalla vuosikymmenellä tulomuutto Suomen puolelta täytti autioituneita alueita ja taloja. Muuttajia tuli Savosta sekä Viipurin läänistä, erityisesti Äyräpään kihlakunnasta.[7]

Savosta, Jääskestä, Lappeelta ja Viipurista tulleita nimitettiin savakoiksi ja Kannakselta tulleita äyrämöisiksi. Yhdessä nämä ryhmät muodostivat pohjan Inkerinmaan suomalaisväestölle eli inkerinsuomalaisille. Savakoiden ja äyrämöisten erot säilyivät jopa 1900-luvulle saakka. Myöhemmin alueelle muuttaneita suomalaisia kutsuttiin usein suomenmaakkoisiksi. Venäläiset käyttivät inkeriläisistä 1700-luvulla aluksi termiä maimisty (маймисты), joka oli peräisin nimityksestä maamies eli täkäläinen, jota Inkerinmaan asukkaat tuohon aikaan olivat itsestään käyttäneet. Maimistojen sisäinen jako äyrämöisiin ja savakoihin selvisi venäläisille vasta 1800-luvulla kansanelämän tutkijoiden välityksellä.

Vuoteen 1675 mennessä Pohjois- ja Keski-Inkeri käytännössä luterilaistuivat ja suomalaistuivat. Länsi-Inkerissä ortodoksisuus säilytti asemansa enemmistön uskontona. Kun Inkerin väestöstä vuonna 1656 oli suomalaisia 41 prosenttia, oli vuonna 1695 heitä väestöstä kolme neljännestä. Inkerinmaan eteläpuoliset alueet taas olivat venäläistyneet keskiajan kuluessa.

1600-luvun lopussa Inkerissä oli jo 45 000 suomalaista.[8]

Venäjän vallan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1721 Inkeri liitettiin Ruotsista Venäjään suuren Pohjan sodan päätteeksi, mutta inkeriläiset pystyivät säilyttämään suomen kielen ja suomalaisen indentiteetin.[8] Inkeriläisistä tuli kuitenkin maaorjia ja merkittäviä vuonna 1703 perustetun Pietarin kaupungin elintarvikkeiden toimittajia.[8]

Pietarin perustamisen jälkeen Inkerinmaa alkoi venäläistyä. Pietari Suuren vallattua alueen takaisin aateliset siirsivät paljon venäläisiä maaorjia uusille tiluksilleen ja karkottivat samalla inkeriläisiä pois näiden siihenastisilta mailta. Pietaria ympäröivä maaseutu oli kuitenkin lähes yksinomaan inkeriläisten asuttamaa vielä 1900-luvun alussa. Vuoden 1926 väestönlaskennan mukaan asui Neuvosto-Venäjällä 114 831 ”Leningradin suomalaista” (eli inkerinsuomalaista).[9]

Maaorjuuden lakkauttaminen Venäjällä vuonna 1861 mahdollisti inkeriläisen maalaisväestön vaurastumisen.[10] Inkeriläinen sivistyneistö sai alkunsa vuonna 1863 perustetun Kolppanan opettajaseminaarin seurauksena.[10] 1920-lukuun mennessä Inkerissä asui 140 000 inkeriläistä.[10]

Inkeriläisten kansannousu ja Kirjasalon tasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuosina 1918–1920 Inkerissä puhkesi inkeriläisten kansannousu. Sen aikana perustettiin Suomen tuella Suomen rajan tuntumaan inkeriläisten joukkojen hallitsema alue Venäjän puolelle Karjalankannakselle. Aluetta kutsuttiin Kirjasalon tasavallaksi. Suomi luovutti Tarton rauhassa alueen Neuvosto-Venäjälle, ja inkeriläiset joukot poistuivat Kirjasalosta Suomen puolelle 5. joulukuuta 1920. Inkeriläispakolaisia oli tuhansia.[10]

Inkeriläiset Neuvostoliiton aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerin alueen suomalaisia vainottiin Neuvostoliitossa eritoten 1920–1950-luvuilla.[5] Maatalouden pakkokollektivisointi vaikeutti maaseudun oloja: vuosina 1929–1931 karkotettiin Inkerinmaalta Karjalaan, Kazakstaniin ja Keski-Aasiaan noin 18 000 ihmistä. Inkeriläisiä talonpoikia karkoitettiin myös Kuolan niemimaalle, esimerkiksi Hiipinään.[11] Vuosina 1935–1937 noin 27 000 inkeriläistä karkotettiin Kazakstaniin ja Vienanmeren alueelle.[12]

Stalinin vainot huipentuivat vuosiin 1937–1938, jolloin Inkerinmaan suomalainen väestö väheni arviolta 40 000–50 000 hengellä. 1930-luvulla inkeriläisten suomalaisuus oli neuvostojohtajille merkki neuvostovastaisuudesta.[11] Stalinin lisäksi Andrei Ždanov piti inkerinsuomalaisia valtiolle vaarallisena kansana ja asetti heidät laajamittaisen vainon kohteeksi.[13] Kaikkiaan 1930-luvun aikana inkerinsuomalaisia tuhottiin noin 50 000, eli kolmannes koko kansasta.[13] Vuonna 1937 suomenkielinen opetus kiellettin Neuvostoliiton kouluissa.[11] 1930-luvulla myös suomalaiset kirjastot ja kulttuurilaitokset lakkautettiin pakolla.[13] Ennen talvisotaa Pohjois-Inkerin väestö siirrettiin pois Suomen vastaiselta raja-alueelta ja ohjattiin Sisä-Venäjälle.[13]

Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa käytännössä tyhjennettiin inkeriläisistä. Länsi- ja Keski-Inkeri joutui saksalaisten miehittämäksi syksyllä 1941. Suomen kanssa tehdyn sopimuksen mukaan alueen suomalaisväestö (myös vatjalaiset ja inkeroiset) evakuoitiin Suomeen maaliskuun 1943 ja kesäkuun 1944 välisenä aikana. Saksalaisten miehittämille alueelle jäi yhteensä yli 76 000 inkeriläistä, mukaan lukien lähes 9 000 inkerikkoa ja vajaa 700 vatjalaista.[14] Kaikkiaan Suomeen tuli yli 63 000 inkeriläistä.[15] Heistä 80 prosenttia oli naisia ja lapsia.[14] Erityisesti suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemansa turvaamista.[14] Suomeen tulleet inkeriläiset koottiin ensin Virossa Kloogan ja Pölkkylän pakolaisleireille, joista heidät kuljetettiin Paldiskin satamaan ja sieltä laivoilla Hankoon.[14] Hangosta inkeriläiset kuljetettiin junilla ympäri Suomea, heille etsittiin asunnot sekä työtä ja lapset pääsivät suomenkielisen opetuksen pariin.[14]

Puna-armeijan valvontaan jääneiltä inkeriläisalueilta karkotettiin talvella 1942–1943 noin 20 000 – 30 000 inkeriläistä Siperiaan.[9] Myös Jakutiaan siirrettiin inkeriläisiä.[12]

Inkeriläiset vapaaehtoiset Suomen armeijassa jatkosodan aikana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen Puolustusvoimat perusti jatkosodan aikana heimosoturiyksiköitä, joihin koottiin ulkosuomalaisia, myös inkeriläisiä. Heimosoturiyksiköiden muut taistelijat olivat puolestaan suomensukuisia, kuten karjalaisia ja vepsäläisiä. Inkeriläisten yksiköitä olivat Heimopataljoona 3, Prikaati Kuussaari sekä Erillinen pataljoona 6.

Jatkosodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Moskovan välirauhan jälkeen syksyllä 1944 Suomesta palautettiin 55 000 inkeriläispakolaista Neuvostoliittoon. Heidät asutettiin kuitenkin Sisä-Venäjälle, Kalininin (Tverin), Novgorodin, Pihkovan, Velikije Lukin ja Jaroslavlin alueille, eikä heillä ollut paluuta kotiseudulleen ennen 1950-luvun puoltaväliä.[16] Palautukset tapahtuivat Neuvostoliiton painostuksesta.[13][17] Neuvostoliiton valvontakomissio huijasi inkeriläisiä, kun heille luvattiin pääsy takaisin kotiseudulleen, mutta heidät vietiinkin kauas Etelä-Venäjälle.[17] Inkerinsuomalaiset pyrkivät kuitenkin kotiseuduilleen – jossa jo asui muualta siirrettyä vierasta väkeä – ja jo vuonna 1945 annettiin määräys Neuvostoliiton Sisäasiain kansankomissariaatin valvonnan tehostamisesta inkerinsuomalaisten asumisen estämiseksi Leningradin alueella.[13] Vuonna 1946 annettiin määräys karkottaa inkeriläiset hallinnollisin perustein.[13] Se muutti karkotettujen aseman ja esti heidän liikkumisensa Neuvostoliiton sisällä.[13] Määräys oli voimassa vuoden 1954 huhtikuuhun asti, mutta se ei tehonnut, vaan inkerinsuomalaiset pyrkivät edelleen kotiseuduilleen.[13] Sen johdosta annettiin vuonna 1947 määräys omavaltaisesti Leningradin alueelle palanneiden inkerinsuomalaisten karkotuksesta.[13] 1940-luvun loppuun mennessä karkoitukset, teloitukset ja vankileirit olivat tyhjentäneet lähes 140 000 inkerinsuomalaisen kotikylät, ja inkeriläistalot tuhottiin tai annettiin muiden käyttöön.[18] Aikaa Inkerin tyhjentämiseen suomalaisista kului noin 15 vuotta.[13] Näitä tapahtumia on kutsuttu inkeriläisten kansanmurhaksi.[13][19][17]

Vankileireillä ja alueilla, jonne inkerililäiset joutuivat he työskentelivät pakkotyössä kaivoksilla, kalastaen, puuvillapelloilla ja metsätöissä.[18] Sodan jälkeen monet inkerinsuomalaiset muuttivat Karjalaan ja Neuvosto-Viroon. Toisesta maailmansodasta lähtien inkeriläiset ovatkin olleet hajaannuksessa. Stalinin kuoltuakaan karkoitetut ja tuomitut eivät usein uskaltaneet opettaa suomea lapsilleen, ja suomalaisen kulttuurin harjoittaminen oli mahdotonta.[18] Monen Neuvostoliitossa asuneen suomalaisen etninen tausta hävitettiin tai häivytettiin taka-alalle niin, että heidän Neuvostoliiton sisäisessä passissaan kansallisuutena saattoi lukea "venäläinen" suomalaisista sukujuurista huolimatta.[20]

Venäläistämistä tehtiin myös muilla keinoin: Suomalaisille orpolapsille, joiden vanhemmat oli teloitettu tai viety vankileireille, kehitettiin venäläinen identiteetti ja tausta. Orpokodeissa suomalaislapsille annettiin venäläiset nimet.[20]

Suomeen ja Ruotsiin siirtyneet inkeriläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomeen jäi sodan jälkeen noin 8 000 inkeriläistä, joista noin 4 000 – 5 000 arvellaan paenneen ruotsiin 1950-luvun alkuun mennessä.[21][22] Ruotsiin lähti inkeriläisiä kuitenkin esimerkiksi vielä vuonna 1954.[23] Osa naisista ja lapsista toimi sodan aikana saksalaisten tulkkeina.[23] Tällaisia omaa maataan vastaan toimineita henkilöitä ja heidän lähisukulaisiaan olisi odottanut Neuvostoliitossa kova tuomio, joten myös siksi inkeriläisiä muutti Ruotsiin.[23] Pako Suomesta Ruotsiin toteutettiin lähes poikkeuksetta salassa.[23] Tieto siitä, kuinka paon voi toteuttaa, kuka siinä voi auttaa ja paljonko se maksaa kiiri suusta suuhun.[23] Pako meren tai rajajoen yli tehtiin usein öiseen aikaan.[23] Pakenijoita avustaneet henkilöt kuljettivat heitä kuorma-autoissa yleensä rajasillalle asti, josta heitä kehotettiin suuntaamaan kohti kaukana kajastavia valoja.[23] Monesti myrskyisät merimatkat taitettiin vanhoilla vuotavilla tai muuten epäkunnossa olevilla kalastajaveneillä.[23]

Neuvostoliiton valvontakomissio ja Suomen punainen Valpo loivat sodan jälkeen inkeriläisten keskuuteen pelon ilmapiirin, josta tuli pitkäaikainen olotila Suomeen jääneen siirtoväen keskuuteen.[17] He pelkäsivät palautusta Neuvostoliittoon.[17] Palautuksia tapahtui vielä kymmenen vuoden jälkeen valvontakomission perustamisesta.[21]

Glasnost[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteerin Mihail Gorbatšovin vuonna 1985 käynnistämä avoimuuspolitiikka glasnost vapautti Neuvostoliiton ilmapiiriä.[24] Inkeriläisten itsetunto heräsi, kansallinen liikehdintä alkoi, vankileireistä ja karoituksista pystyi puhumaan avoimesti ja inkeriläiset etsivät juuriaan.[24] Kuitenkin vuonna 1989 inkeriläisiä asui Leningradin alueella enää noin 16 000.[25]

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1992 Inkerin liitto vaati useita kertoja Venäjän valtiolta inkeriläisille asumisoikeutta ja autonomiaa valtiollisine oikeuksineen Laatokan Karjalan alueelle ja Karjalankannakselle.[26] Autonomiaa vaadittiin näille alueille, koska Inkeri oli asutettu jo muilla kansallisuuksilla.[26]

Vironinkeriläiset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viron inkerinsuomalaisten laulu- ja tanhujuhlat Võrussa vuonna 2007.

Inkerinsuomalaisia on Virossa noin 7 500. Heillä on Virossa vähemmistökansoille kuuluva kulttuuriautonomia. Sitä toteuttaa vaaleilla valittava kulttuurineuvosto. Viimeksi kulttuurineuvostovaalit järjestettiin vuonna 2017.[2]

Kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansanrunous ja musiikki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Daniel Europaeus löysi Inkerinmaan kansanperinteen aittana 1800-luvun puolivälissä, jolloin perinteinen runolaulu oli Suomesta jo suurelta osalta hävinnyt. Europaeus kävi Inkerissä keruumatkalla vuosina 1847–1853 kolme kertaa. Elias Lönnrot kävi Inkerissä vuonna 1844. Europaeuksen kannustuksesta lähetti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura inkeriläisten pariin ylioppilaita 1850- ja 1860-luvuilla, jotka kokosivat merkittävän määrän inkeriläisten henkistä perinnettä, runolaulua, itkuja, tarinoita ja musiikkia. Suomalaiset kerääjät kävivät Inkerissä aina neuvostovallankumoukseen saakka, sen jälkeen tallennustyö keskittyi Viron Inkeriin, joka on inkeriläisalue silloisen Viron alueella.[27] Nykyään alue on osa Venäjää.

Laulaminen oli enimmäkseen naisten perinnettä, kun taas miehet pikemminkin soittivat kanteletta tai erilaisia puhaltimia paimenessa ollessaan. Naiset lauloivat useissa tilanteissa, usein myös liikkuen, niin että esilaulajan johdolla kuljettiin piirissä, ketjussa, tanssien tai leikkien taikka kylällä. Erityinen merkitys oli häillä, joka oli suurin elämänkaaren rituaaleista. Niissä laululla oli myös keskeinen rooli, niin että inkeriläisiä häitä voisi nimittää jopa ”suureksi laulunäytelmäksi”.[28]

Taitavimmat laulajat olivat esilaulajia, muut lauloivat kuorona, jäljessälaulajina. Kuuluisin Inkerin alueen runonlaulajista oli Larin Paraske. Etniseltä taustaltaan hän oli kuitenkin inkerikko.

Vanhalla Inkerinmaalla henkistä elämää kannusti erityisesti papisto. Luterilaisen kirkon johdolla perustettiin sunnuntaikouluja ja jopa kansakouluja. Ensimmäinen lauluseura perustettiin Markkovassa 1860-luvulla, mutta suurempi merkitys oli Kolppanan seminaarilla, joka perustettiin vuonna 1863. Kuoroharrastus sai vaikutteita Suomesta ja Virosta, missä oli alettiin järjestää laulujuhlia.[29] Suurten esikuvien mukaiset laulujuhlat järjestettiin Inkerissä ensimmäisen kerran Skuoritsassa vuonna 1899. Yksi juhlien järjestäjistä oli inkeriläisten kansallishymnin säveltäjä Mooses Putro.

Kuoroharrastusta on viritelty uudestaan 1980-luvun lopusta lähtien inkeriläisten kulttuuriyhdistyksissä. Perinteisestä musiikkikerrostumasta ovat säilyneet parhaiten riimilliset röntyskälaulut.[30]

Elokuva ja muu kulttuuri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 2020 ensi-iltansa sai ensimmäinen inkeriläinen pitkä elokuva Näkemiin Neuvostoliitto.[31] Sen ohjaaja ja käsikirjoittaja on vironinkeriläinen Lauri Randla (s. 1981, Tartto).[31] Elokuva sijoittuu Neuvosto-Viron viimeisiin vuosiin, ja se on suomalaisen tuotantoyhtiö Bufon ja virolaisen Exitfilmin yhteistuotanto.[31] Näkemiin Neuvostoliitto perustuu Randlan omiin kokemuksiin kahden erilaisen poliittisen järjestelmän välissä kasvamisesta.[31] Sekä Viron että Suomen elokuvasäätiöt innostuivat hankkeesta nopeasti ja rahoittivat sitä.[32] Viron elokuvasäätiö ei ole aiemmin rahoittanut mitään elokuvaa yhtä suurella summalla.[32] Kyseessä on Randlan ensimmäinen pitkä elokuva, ja sen budjetti on samaa luokkaa kuin keskimäärin suomalaisilla elokuvilla, eli 1,4 miljoonaa euroa.[32] Inkeriläisiä ei ole käsitelty virolaisessa elokuvassa paljoakaan ennen Randlan elokuvaa, eikä lainkaan heidän itsensä näkökulmasta.[32] Elokuvan näytösten järjestämisen osoittautui kuitenkin vaikeaksi koronapandemian vuoksi.[32]

Randlalla on seuraavaksi tekeillä projekti, jossa hän käsittelee mummonsa kohtaloa.[32] Randlan isoäiti asui ennen Neuvostoliittoon palauttamista Lohjalla, josta hänet palautettiin Neuvostoliittoon vankileirille, sillä hän oli antautunut Saksan armeijalle elävänä.[32]

Kansalaistoiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeriläistä kulttuuria Leningradin ja Pihkovan alueilla sekä Pietarissa vaalii Inkerin liitto sekä Suomessa Helsinkiin rekisteröity Inkerin kulttuuriseura. Inkerin liitto edistää inkeriläisen kulttuurin säilymistä, matkailua, toimintakeskuksia sekä järjestää työnvälityspalveluita. Inkerin kulttuuriseura puolestaan järjestää kulttuuritilaisuuksia ja ylläpitää verkossa palvelua, jonka nimi on Virtuaali-Inkeri. Inkerinsuomalaisilla on omat kulttuurijärjestönsä myös Ruotsissa, Virossa sekä Karjalan tasavallassa, joissa kaikissa on merkittävät inkeriläisvähemmistöt.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Venäjän tiedotusvälineet ja viranomaiset kritisoivat Inkerin Liittoa epäisänmaalliseksi eivätkä inkeriläisten kansalaisjärjestöjen suomenkieliset kulttuurilaitokset saaneet toimilleen tarvitsemaansa rahoitusta.[13] Venäjän tiedotusvälineissä on alettu myös tällä vuosituhannella puhua inkerinsuomalaisten sijaan säännönmukaisesti venäjänsuomalaisista, vaikka se on inkeriläisten yläkäsite.[13]

Inkeriläisten muutto Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Paluumuuttaja on ulkomailta Suomeen muuttava ulkosuomalainen, joka on asunut Suomen rajojen ulkopuolella ja palaa takaisin Suomeen. Paluumuuttaja-käsitettä sovelletaan entisiin ja nykyisiin Suomen kansalaisiin sekä entisen Neuvostoliiton alueelta peräisin oleviin inkerinsuomalaisiin.[33] Paluumuutto suljettiin eduskunnan päätöksellä.[34] Se astui voimaan voimaan 1. heinäkuuta 2011.[35] Paluumuuttojärjestelmä lakkautettiin vaiheittain.[35] Paluumuuttajaksi ilmoittautuneiden tuli hakea oleskelulupaa ennen viiden vuoden siirtymäajan päättymistä eli viimeistään 1. heinäkuuta 2016.[35]

Keväällä 2007 arvioitiin, että 1990-luvulta lähtien inkeriläisiä oli muuttanut paluumuuttajina Suomeen yli 25 000.[36] Kaiken kaikkiaan vuosina 1990–2016 Suomeen saapui yli 30 000 inkeriläistä, jopa 35 000.[5][20] Suomessa olevien inkerinsuomalaisten paluumuuttajien täsmällistä määrää ei tiedetä, sillä paluumuutto oli 1990-luvun alussa hallitsematonta.lähde? Lisäksi maahanmuuttajia ei tilastoida kansallisuuden vaan esimerkiksi kansalaisuuden perusteella. Näin ollen inkerinsuomalaiset merkitään tilastoihin Venäjän, Viron tai entisen Neuvostoliiton kansalaisina, kunnes heille myönnetään Suomen kansalaisuus.[33]

Inkeriläisten paluumuuton taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aloitteen inkeriläisten tilanteesta teki 2. kesäkuuta 1988 KGB:n Suomen edustaja Felix Karasev, joka tapasi Supon päällikkö Seppo Tiitisen Helsingissä. Karasev vertasi inkeriläisten tilannetta silloiseen Vuoristo Karabahin tilanteeseen, johon rinnastamista ouduksuttiin suomalaisten puolelta. Karasev toivoi inkeriläisten tilanteeseen Suomen korkean tason poliittista kantaa. Tiitinen keskusteli asiasta presidentti Mauno Koiviston kanssa, joka otti myönteisen kannan inkeriläisten paluuseen takaisin Suomeen – kysymys oli lähinnä siitä, keitä palaaminen tulisi koskemaan ja määriä.[37]

Hanketta valmisteltiin hyvin suppeassa piirissä vuosina 1988–1990. Puutteelliseen valmisteluun osallituivat sisäministeri Jarmo Rantanen, sosiaaliministeri Vappu Taipale ja työministeriö. Koivistoa ärsytti erityisesti työministeriön ylenpalttinen puuttuminen valmisteluun.[37]

Seppo Tiitinen ilmoitti 9. maaliskuuta 1990 Felix Karaseville Suomen olevan halukas vastaanottamaan suomalaisia paluumuuttajia Neuvostoliiton alueelta. Ensisijaisesti paluu koskisi karjalaisia ja inkeriläisiä, joiden Neuvostoliiton sisämaan passissa lukisi kansallisuutena suomalainen ja suomen kielen taito.[37]

8. huhtikuuta 1990 kansliapäällikkö Juhani Perttunen kokosi eri ministeröistä koostuvan paluumuuttoa koordinoivan työryhmän, useille virkamiehille hanke tuli yllätyksenä, josta ei oltu aikaisemmin kuultukaan. Työryhmä kokoontui 15 kertaa.[37]

Presidentti Mauno Koivisto antoi keväällä 10. huhtikuuta 1990 julkisuudessa Ajankohtaisen kakkosen suorassa televisiolähetyksessä lausunnon, jossa hän totesi, että inkerinsuomalaisia voidaan pitää ulkosuomalaisina paluumuuttajina, josta paluumuutto käytännössä alkoi.[37] Koiviston lausunnon motiivina pidettiin yleisesti hyvittää inkeriläisten joukkopalautusta Jatkosodan jälkeen Suomesta Neuvostoliittoon, joka oli tapahtunut vilpillisesti ja valheellisesti uskottelemalla paluusta omille kotiseuduille Inkeriin. Todellinen motiivi oli kuitenkin Tarton rauhansopimuksessa vuonna 1920 pöytäkirjaan merkitty inkeriläisten kulttuuriautonomia, joka herätti katteetonta kansallistunteen nousua Inkerissä ja jota ei voitu vallitsevissa olosuhteissa millään tapaa tukea Suomesta käsin. Neuvostoliitto kosti kansallistunteen nousun ryhtymällä vainoamaan ja karkottamaan inkeriläisiä Neuvostoliiton sisäosiin. Koiviston mukaan kulttuuriautonomiasta sopiminen oli Suomen valtiolta katteeton lupaus inkeriläisille, josta he joutuivat myöhemmin kärsimään Neuvostoliitossa, joka harjoitti alueella reuna-alue politiikkaa ja puhdisti raja-alueitaan erilaisista vähemmistökansallisuuksista. Koiviston mukaan Suomi oli Tarton rauhanneuvotteluissa hyödyntänyt Neuvosto-Venäjän väliaikaista heikkoudentilaa Puolan sotatoimien menestyessä parhaillaan.[38][37]

Muuton ehdot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lausunnon perusteella tehtiin virkamiespäätöksiä, joiden pohjalta varsinainen paluumuutto käynnistyi. Inkerinsuomalaisten paluumuuttoon suhtauduttiin kuten paluumuuttoon yleensä, ja siksi muutto tapahtui tuolloisia maahanmuuttosäännöksiä väljästi tulkitsemalla. Inkerinsuomalaisten maahanmuutto huomioitiin ulkomaalaislakia muutettaessa vuonna 1993. Suomalainen syntyperä otettiin maahanmuuton erityiseksi kriteeriksi ulkomaalaislakiin vuonna 1996.[33] Myöhemmin paluumuutossa otettiin käyttöön jonotusjärjestelmä, jossa alettiin edellyttää, että asianomaisilla olisi suomen kielen taitoa. Myöhemmin ehdot muuttuivat niin, että paluumuuttajien tuli suorittaa inkerinsuomalaisten paluumuuttajien kielitesti (IPAKI). Kun taloudellinen tilanne Venäjällä ja Virossa parantui jopa puolet muuttojonossa olevista inkeriläisistä jättäytyi jonon ulkopuolelle.[39]

Oleskeluluvan saadakseen paluumuuttajan tuli todistaa, että hän, toinen hänen vanhemmistaan tai vähintään kaksi isovanhempaa on merkitty asiakirjoihin suomalaiseksi. Lisäksi toisen maailmansodan aikana Suomeen siirretyillä henkilöillä sekä Suomen armeijassa sodan aikana palvelleilla niin sanotuilla heimosotureilla oli mahdollisuus saada oleskelulupa. Paluumuuttajaksi hakevalta ei edellytetty selvitystä toimeentulosta, mutta hänellä täytyi olla tiedossa asunto Suomessa. Paluumuuttajan perheenjäsenet, puoliso ja alle 18-vuotiaat lapset, saivat jatkuvan oleskeluluvan.[40]

Koska oleskeluluvan saadakseen paluumuuttajan tuli todistaa suomalainen alkuperänsä, presidentti Koiviston myöntämä paluumuutto-oikeus ei koskenut vain Inkerin alueen suomalaisia, vaan kaikkia venäjänsuomalaisia.[20] Joukkoon kuului siis esimerkiksi ihmisiä, joiden vanhemmat tai isovanhemmat olivat muuttaneet Suomen autonomian aikana 1800-luvun lopussa tai 1900-luvun alussa Venäjälle Inkeriin tai muualle Venäjälle.[20] Paluumuuttajien joukossa oli myös amerikansuomalaisten ja kanadansuomalaisten jälkeläisiä, sillä näihin ryhmiin kuuluneita muutti Neuvostoliittoon 1930-luvulla Neuvostoliiton värväreiden houkuttelemina.[20] Toisaalta sellaisten pakolla venäläistettyjen inkeriläisten orpolapsien, joiden vanhemmat oli tapettu vainoissa oli vaikeaa todistaa suomalaista alkuperäänsä.[20] Heidän täytyi toimittaa Suomen viranomaisille muun muassa suomalaisia kirkonkirjoja ja sukuselvityksiä.[20]

Ensimmäistä oleskelulupaa hakiessaan paluumuuttajan oli todistettava kielitaitonsa kielitutkinnolla, joita järjestettiin Pietarissa ja Petroskoissa. Jos hakijalla oli jo oleskelulupa, hän pystyi tehdä kielitutkinnon myös Suomessa. Inkeriläisten paluumuuttajien kielitaitotestissä voidaan mitata suomen lisäksi myös ruotsin kielen taitoa. Vaadittava taitotaso vastaa Euroopan neuvoston laatiman kielenopetuksen eurooppalaisen viitekehyksen taitotasokuvausta A2 (selviytymistaso). Paluumuuttajan on osattava käyttää kieltä tavallisimmissa sosiaalisissa kontakteissa ja jokapäiväisten asioiden hoidossa. Kielitutkinnossa mitataan puhumista, puheen ymmärtämistä, tekstin ymmärtämistä sekä kirjoittamista.[41]

Inkeriläiset paluumuuttajat Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkeriläiset ovat muutto-oikeuden saatuaan muun muassa perustaneet Suomessa yrityksiä.[3] Vuoden 2005 tiedon mukaan kolmanneksen maahanmuuttajayrityksistä perustivat Venäjältä ja Virosta muuttaneet, mutta on otettava huomioon, että kaikki näistä maista muuttaneet eivät ole inkeriläisiä.[3] Suurin osa yrityksistä toimii ulkomaankauppa-alalla tai tarjoaa palveluita muille yrityksille.[3] Inkeriläiset ovat työskennelleet myös matkailualalla.[3] Inkeriläiset kuuluvat niihin maahanmuuttajaryhmiin, joihin Suomessa asennoidutaan myönteisimmin.[3]

Paluumuuton myötä Suomeen on tullut suuri määrä lahjakkaita inkeriläisiä: esimerkiksi runoilijoita, kirjailijoita, muusikoita ja tutkijoita.[3] Erityinen asema on inkeriläisillä kansatieteilijöillä, jotka tutkivat suomalaisten sukulaiskansojen elämää ja perinteitä.[3]

Elinkeinot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inkerinmaan suomalaisten pääelinkeino oli maatalous, peltoviljely ja karjanhoito. Vesistöseuduilla harjoitettiin myös kalastusta. Maareformi tehtiin Inkerissä vasta 1910 (Stolypinin maalaki), jolloin maasta tuli talonpoikien omaisuutta. Maaperä on viljavaa, ja Pietari oli ympärysalueiden maataloustuottajille hyvä markkina-alue. Metsätalous ei ollut Inkerissä koskaan merkittävä tulonlähde.[42]

Erityisesti alueen itäosissa oli merkittävää kiviteollisuutta. Puttilassa eli Putilovossa oli suuri kivilouhimo, joka tuotti katukäytäväkivitystä ja muita rakennusainetta Pietarin kaupungille. Myös Markkovassa oli tsaarinajalla useita louhimoita.[42]

Inkeriläismurteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Kaakkoismurteet

Inkerin suomalaiset puhuivat murteita, jotka olivat hyvin lähellä Karjalankannaksella puhuttuja kaakkoismurteita (eli niin sanottuja ”Karjalan murteita”) ja toisaalta lähellä inkeroiskieltä. Inkerin suomalaisväestö jakautui ennen toista maailmansotaa kolmeen murreryhmään, äyrämöisiin, savakoihin ja Narvusin suomalaisiin.

Äyrämöismurteet sekä Suomessa että Pohjois-Inkerissä ja Inkerinmaalla muistuttivat paljon toisiaan. Savakot olivat Äyräpäätä kauempaa sekä Savon eri kihlakunnista Inkeriin muuttaneiden jälkeläisiä. Heidän murteensa oli kuitenkin lähellä itäisen Kannaksen ja Saimaan etelärannan kaakkoismurteita. Savakkomurteita puhuttiin monin paikoin Pohjois- ja Keski-Inkerissä sekä koko Itä-Inkerissä. Länsi-Inkerin Narvusin suomalaiset erosivat muista alueen suomalaisista murteensa ja alkuperänsä puolesta. Heidän puhumansa kieli edustaa läntisempää murretta, jolla on yhteisiä piirteitä Viipurinlahden ja Kymijoen välisen rannikon murteiden kanssa. Heitä oli sotienvälisenä aikana arviolta 3 000 henkeä eli vain muutama prosentti Inkerin suomalaisväestöstä.

Tyypillisiä piirteitä Inkerin suomalaismurteille ovat esimerkiksi ts-yhtymän säilyminen (metsä, vitsa), sananloppuisten vokaalien kato (talos, kotont), perfektin partisiippimuodot ei tult, ei sanont, persoonapronominit mie ja sie, yksikön kolmannen persoonan muotojen labiaalistuminen tulloo/tulluo, männöö/männyö (’tulee’, ’menee’) sekä sk-yhtymän astevaihtelu (sisko : sison, supistuneet infinitiivimuodot laskee/laskii : lasettii). Monikon kolmannessa persoonassa käytetään muotoja antaat/antuat , ottaat/ottuat (’antavat’, ’ottavat’), antoit, ottiit (’antoivat’, ’ottivat’). Myös kaakkoismurteille tyypillinen -loi-monikko oli yleinen (taloloi, tyttölöi eli ’taloja’, ’tyttöjä’). Myös kantasuomen kr-, tr- konsonanttiyhtymien säilyminen oli tavallista erityisesti äyrämöismurteissa esimerkiksi nakraa (’nauraa’), kakra (’kaura’), atra (’aura’). Äyrämöismurteissa on pitkä vokaali esimerkiksi tapauksissa maa, pää, vee’es’, kun taas savakkomurteissa vähintäänkin kaikki ensi tavun pitkät, avarat vokaalit ovat diftongiutuneet tai triftongiutuneet kuten muun muassa karjalan kielessä, esimerkiksi mua, piä, ies(’edessä’),vies/vie’es(’vedessä’) ja itäisimmssä murteissa diftongiutuminen koski myös jälkitavuja, esimerkiksi laulattuat, vrt. äyrämöismurteenlaulattaat (’laulattavat’).

Vuosisatoja jatkunut rinnakkaiselo venäjän kielen naapurissa on tuonut inkeriläismurteisiin huomattavan määrän lainasanastoa. Sanasto kattaa monia elämän osa-alueita, kaupasta ja elinkeinoista ja arkipäivän esineistöön.1900-luvun kuluessa venäjän vaikutus ulottui myös lauserakenteisiin ja sanajärjestykseen.

Kielelliset olosuhteet vaihtelivat Inkerinmaalla suuresti. Vielä Neuvostoliiton alkuaikoina 1920- ja 1930-luvuilla oli maaseutuväestö hyvin suomenkielistä, ja kylissä saattoi tulla toimeen täysin ilman venäjän kielen taitoa. Venäjän taito kuitenkin levisi nopeasti erityisesti kaupunkiin muuttamisen myötä. Varsinainen venäläistäminen alkoi 1930-luvun puolivälissä, ja karkotuksessa toisen maailmansodan jälkeen kielenvaihto tapahtui nopeasti.

Kuuluisia inkeriläisiä tai inkeriläistaustaisia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aleksanteri Ahola-Valo, kuvataiteilija, arkkitehti ja kasvatustieteen kunniatohtori[43]
  • Leonid Andreinpoika Gildi, inkeriläisten historiaa tutkinut professori[13]
  • Toivo Flink, runoilija, inkeriläisvaikuttaja ja Suomen sekä Venäjän historian dosentti Helsingin yliopistossa
  • Oskar Himiläinen, kirjailija, jatkosodan heimosoturi[43]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 42. Kansallismuseo.
  2. a b Kahdenväliset suhteet Viro. Viitattu 25.11.2019.
  3. a b c d e f g h Inkeriläisten paluumuutto muutti Suomea monella tavalla Yle Uutiset. Viitattu 27.5.2020.
  4. Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 13. Kansallismuseo.
  5. a b c d Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 4. Kansallismuseo.
  6. Pirjo Uino: Inkerinmaan esihistoriaa. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 20. SKS, Helsinki. ISBN 951-717-668-6.
  7. Saloheimo, Veijo: Inkerinmaan asutus ja väestö 1617&ndash1700. – Inkeri: historia, kansa, kulttuuri s. 68–80. SKS, Helsinki 1992. ISBN 951-717-668-6.
  8. a b c Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 14. Kansallismuseo.
  9. a b Eesti rahvaste raamat. Rahvusvähemused, -rühmad, -killud s. 438. Toim. Jüri Viikberg. Eesti Entsüklopeediakirjastus, Tallinn 1999.
  10. a b c d Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 15. Kansallismuseo.
  11. a b c Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 21. Kansallismuseo.
  12. a b Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 23. Kansallismuseo.
  13. a b c d e f g h i j k l m n o Dokumentti Inkerinsuomalaisten kansanmurhasta agricolaverkko.fi. Viitattu 30.10.2019.
  14. a b c d e Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 24. Kansallismuseo.
  15. http://www.narc.fi/Arkistolaitos/inkerilaissiirtolaiset/tilastot.html
  16. http://www.narc.fi/Arkistolaitos/inkerilaissiirtolaiset/siirrot.html
  17. a b c d e Valvontakomissio huijasi inkeriläiset palaamaan Neuvostoliittoon - Väitöstiedotteet | UEF www.uef.fi. Viitattu 30.10.2019.
  18. a b c Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 22. Kansallismuseo.
  19. Vaiettu kansanmurha – Jari Tervo kiinnostui inkeriläisten kohtalosta Yle Uutiset. Viitattu 30.10.2019.
  20. a b c d e f g h Koiviston inkeriläislausunto avasi ovet kaikille Neuvostoliiton etnisille suomalaisille Yle Uutiset. Viitattu 8.2.2020.
  21. a b Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 25. Kansallismuseo.
  22. Riikka Mahlamäki-Kaistinen: ”Tämä dokumentti oli tehtävä” Inkeriläisten viesti. Suomen Inkeri-liitto ry.. Viitattu 7.2.2020.
  23. a b c d e f g h Vielä kerran meren yli. Inkerinsuomalaisten muistitietohaastattelut Ruotsissa | Vähäisiä lisiä neba.finlit.fi. Viitattu 8.2.2020.
  24. a b Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 39. Kansallismuseo.
  25. Inkerin historiaa (inkeri.com): "Vuonna 1989 Neuvostoliitossa asui 67 359 suomalaiseksi merkittyä ihmistä, joista Leningradin alueella asui 16 622, neuvosto-Karjalassa 17 302 ja miehitetyssä Virossa 16 622 sekä muualla Neuvostoliiton hallinnoimalla alueella 15 015."
  26. a b Inkeriläiset vaativat autonomiaa Laatokan-Karjala ja Kannas kiinnostavat, kun Inkerinmaa on jo asuttu Helsingin Sanomat. 18.6.1992. Viitattu 3.2.2020.
  27. Saressalo, Lassi (toim.): Inkeri – Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. Tampereen Museoiden julkaisuja 56. Tampere, 2000. S. 25.
  28. Saressalo, Lassi (toim.): Inkeri – Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. Tampereen Museoiden julkaisuja 56. Tampere, 2000. S. 25–26.
  29. Saressalo, Lassi (toim.): Inkeri – Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. Tampereen Museoiden julkaisuja 56. Tampere, 2000. S. 27–28.
  30. Saressalo, Lassi (toim.): Inkeri – Kertomus Inkerin kansoista ja kulttuureista. Tampereen Museoiden julkaisuja 56. Tampere, 2000. S. 28.
  31. a b c d e Jussi Huhtala: Uutuuselokuvassa kuvataan Neuvostoliiton murrosvuosia humoristisella otteella Episodi.fi. Viitattu 13.2.2020.
  32. a b c d e f g Näkemiin Neuvostoliitto on ihastuttava uutuuselokuva – kukaan ei vain tiedä, missä ja koska sen voi nähdä Yle Uutiset. Viitattu 1.4.2020.
  33. a b c Paluumuuttajien toimeentuloturvatyöryhmän muistio (Työryhmämuistio 2001:14) 20.6.2001. Sosiaali- ja terveysministeriö. Viitattu 11.8.2009.
  34. Pekka Hakala: Koivisto kiistää väitteen KGB:n roolista inkeriläisten paluumuutossa Hs.fi. Viitattu 6.2.2011.
  35. a b c Inkeriläisten viesti 4/2011 Suomen Inkeri-liitto ry.. Viitattu 7.2.2020.
  36. http://www.mol.fi/mol/fi/04_maahanmuutto/05_paluumuutto_Suomeen/01_entinen_nl/index.jsp
  37. a b c d e f Ahti Kaisalmi: Neuvostoliitosta suuntautuvasta paluumuutosta ei tarvitse mitään etukäteisselvityksiä - inkeriläisten paluumuuton käynnistymisen motiivit ja toteutus ulkoasiainministeriössä vuosina 1990-1991 Pro Gradu - tutkielma. 5. 2018. Turku: Turun Yliopisto. Viitattu 7.9.2019.
  38. Olli Ainola: Näkökulma: Poliitikko Jari Tervo puhuu puutaheinää Iltalehti. 25.9.2016. Alma Media Suomi Oy. Viitattu 25.9.2016.
  39. http://kirjastot.diak.fi
  40. Maahanmuuttovirasto: Entisen Neuvostoliiton alueelta olevat paluumuuttajat migri.fi. Viitattu 11.8.2009.
  41. Maahanmuuttovirasto: Kielitutkinto migri.fi. Viitattu 11.8.2009.
  42. a b Y.S.Hämeen-Anttila: Inkeri. Maantiedettä ja historiaa, s. 18–20. Helsinki: Otava, 1941.
  43. a b c d e f g A - I Inkeri. Viitattu 8.2.2020.
  44. Ylioppilasmatrikkeli 1640-1852 ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi. Viitattu 8.2.2020.
  45. Хуттунен Иван Матвеевич www.warheroes.ru. Viitattu 16.8.2016.
  46. Venäläisten historioitsijoiden arkisto: Neuvostoliiton korkeimman neuvoston kansanedustajien luettelo. Open text, 01.01.2000. Artikkelin verkkoversio. ru
  47. Heikki Kuparinen: TOP 5: Veikkausliigan parhaat puolustajat ovat vanhoja tuttuja - Huuhkaja-debytantti nousussa SuomiFutis. 1.4.2019. Viitattu 11.11.2019.
  48. a b c d e f J - K Inkeri. Viitattu 8.2.2020.
  49. Pietarin Suuri Talouselämä. 31.8.2001. Viitattu 21.4.2019.
  50. Inkeriläisten Viesti 2002 / koko vuosikerta Inkeriläisten Viesti. 10/2002. Viitattu 21.4.2019.
  51. Etusivu kansallisbiografia.fi. Viitattu 8.2.2020.
  52. Etusivu kansallisbiografia.fi. Viitattu 8.2.2020.
  53. a b Unelma Konkka Kalevalaseura. Viitattu 8.2.2020.
  54. Etusivu www.inkeriliitto.fi. Viitattu 11.2.2020.
  55. a b c d e Merkkihenkilöt | Inkeri Inkeri. Viitattu 2.10.2018.
  56. a b c d e f g h i L - O Inkeri. Viitattu 8.2.2020.
  57. Salonen, Alina-Sinikka: Olga Malytcheva – Kaunista ja herkkää. Inkeriläisten viesti, 3 / 2014. Suomen Inkeri-liitto ry.
  58. Liili Mõtuste taiteilija www.liilimotuste.com. Viitattu 21.8.2019.
  59. Mõtuste, Liili Kuvataiteilijamatrikkeli – Suomen Taiteilijaseura. Viitattu 21.8.2019.
  60. a b c d e f g h i j k l P - R Inkeri. Viitattu 8.2.2020.
  61. Kirjat www.inkeriliitto.fi. Viitattu 6.9.2019.
  62. Riikka Mahlamäki-Kaistinen: Saappaita ilmassa ja tanssiaskelia nurmikolla Inkeriläisten viesti. Suomen Inkeri-liitto ry.. Viitattu 7.2.2020.
  63. a b c Anni-Meri Räikkönen: Räikköset Inkerinmaalla INKERILÄISTEN viesti. 3 / 2014. Suomen Inkeri-liitto ry.. Viitattu 8.2.2020.
  64. a b c d e f g h i j k S - Y Inkeri. Viitattu 8.2.2020.
  65. Miss Suomi 2018 tulee Helsingistä – kaksikielisen Alina Voronkovan isä on Moskovasta ja äiti inkerinsuomalaisia Aamulehti. 29.9.2018. Viitattu 2.10.2018.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]