Arnold Salminen
Arnold (Aarno) Adolf Salminen (1902 Turku – 23. heinäkuuta 1942 Helsinki) oli suomalainen kommunisti, joka oli jatkosodan aikana yksi maanalaisesti toimineen SKP:n puheenjohtajan Yrjö Leinon avustajista. Salminen pidätettiin kesällä 1942 ja hän kuoli sellissään kuulusteluissa tapahtuneen pahoinpitelyn seurauksena.
Elämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Toiminta puolueessa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Salminen lähti kommunistiseen liikkeeseen 1920-luvulla ja opiskeli vuosikymmenen vaihteessa Moskovan Lenin-koulussa. Suomeen palattuaan hän toimi piiriorganisaattorina muun muassa Turun seudulla. Valpo luonnehti Salmista ”erittäin kiihkeäksi kommunistiksi”. Välirauhan aikana Salminen vaikutti Helsingissa, jossa hän toimitti puolueen maanalaisia lehtiä.[1] Pidätysten harvennettua SKP:n rivejä puheenjohtaja Yrjö Leino nosti jatkosodan käynnistyttyä Salmisen ja Aatto Sallisen lähimmiksi avustajikseen.[2] Heidän roolinsa puolueessa oli aikaisemmin jäänyt niin vähäiseksi, että molemmat olivat onnistuneet välttämään pidätyksen. Salmisen tehtäväksi tuli muun muassa hoitaa Leinon yhteyksiä salanimellä ”Heta Heiskanen”.[3]
Pidätys ja kuolema
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Viranomaiset pääsivät Salmisen jäljille, kun puoluejohtoon kuulunut Väinö Laitinen pidätettiin joulukuussa 1941. Salmisen ohella Laitinen ilmiantoi Aimo Rikan, mutta Leinoa hän ei paljastanut.[3] Salminen pidätettiin lopulta 20. heinäkuuta 1942 yhdysmiehenä toimineen räätäli Uuno Ulanderin asunnosta Kolmannelta linjalta.[1] Väkivaltaiset kuulustelut aloitettiin Valpon tiloissa Ratakadulla kahden päivän kuluttua, jolloin Salmista kuulustelivat G. A. Seeve, T. E. Helldan, Freedy Kekäläinen ja Erkki Kuosmanen. Kuulustelupöytäkirjan mukaan Salminen paljasti tietonsa muun muassa Rikasta ja Leinosta sekä tämän puolisosta Alli Simolasta.[4][5] Rikka itse epäili paljastumisestaan juuri Leinoa, koska Salmista pidettiin puolueelle viimeiseen asti uskollisena.[1]
Salminen kuoli sellissään pahoinpitelyn seurauksena yöllä 23. heinäkuuta. Valpon päällikkö Arno Anthonin ilmoitti aluksi hänen kuolleen sydänhalvaukseen, mutta ruumiinavauksen tehnyt professori Oiva Elo totesi kuolinsyyksi laajat ihonalaiset verenvuodot. Ensisijaiseksi kuolinsyyksi merkittiin kuitenkin maksatauti ja sepelvaltimoiden kalkkeutuminen.[4] Salmisen jäännökset siirrettiin sodan jälkeen keväällä 1946 Malmin hautausmaalla sijaitsevaan Fasismin vastustajien yhteishautaan.[6]
Oikeudenkäynnit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Salmisen kuolemaa käsiteltiin Helsingin raastuvanoikeudessa kesäkuussa 1946, jolloin syytettynä olivat luutnantti Seeve ja etsivä Helldan.[7] Raastuvanoikeus tuomitsi Seeven neljän vuoden ja Helldanin puolentoista vuoden kuritushuonerangaistukseen kuolemaan johtaneesta pahoinpitelystä.[5] Vuoden kuluttua Turun hovioikeus kuitenkin hylkäsi molempien syytteet.[8] Tapaus eteni vielä Korkeimpaan oikeuteen, joka antoi päätöksensä keväällä 1949. Helldanin vapauttava tuomio pidettiin voimassa, mutta Seeve sai 6 kuukautta vankeutta. Oikeus katsoi Seeven käyttäneen tarpeettoman kovaa väkivaltaa Salmisen yrittäessä kuulustelun aikana lyödä häntä.[9]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Rislakki, Jukka: Maan alla : vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941–1944, s. 30–31. Helsinki: Love Kirjat, 1985. ISBN 951-83509-9-X
- ↑ Rislakki 1985, s. 136.
- ↑ a b Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945, s. 378–379. (Väitöskirja) Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-01920-1-5
- ↑ a b Rentola 1994, s. 402–403.
- ↑ a b De två detektiverna fingo tukthusstraff för misshandel. Hufvudstadsbladet, 14.6.1946, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.10.2021. (ruotsiksi)
- ↑ Storslagen sorgehögtidlighet i Malm. Folktidningen, 19.3.1946, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.10.2021. (ruotsiksi)
- ↑ Grov misshandel hos statspolisen inför rådhusrätten. Hufvudstadsbladet, 2.6.1946, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.10.2021. (ruotsiksi)
- ↑ Arnold Salminens misshandlare har frikänts!. Ny Tid, 19.06.1947, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.10.2021. (ruotsiksi)
- ↑ Dråpare från ochranatiden ”dömda”. Ny Tid, 24.3.1949, s. 1, 4. Kansalliskirjasto. Viitattu 29.10.2021. (ruotsiksi)