Arvo Aalto
| Arvo Aalto | |
|---|---|
 Aalto vuonna 1970. |
|
| Suomen työvoimaministeri | |
| Edeltäjä | Paavo Väyrynen |
| Seuraaja | Jouko Kajanoja |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 13. heinäkuuta 1932 Rovaniemi |
| Tiedot | |
| Puolue | SKP |
| Muut puolueet | SKDL |
Arvo Aulis Aalto (s. 13. heinäkuuta 1932 Rovaniemi[1]) on eläkkeellä oleva suomalainen poliitikko, joka toimi työvoimaministerinä Sorsan II hallituksessa (1977–1979) ja Koiviston II hallituksessa (1979–1981).[1]
Aalto toimi Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) pääsihteerinä (1969–1984) ja puheenjohtajana (1984–1988).[2] Ministerinä hän toimi Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) mandaatilla.
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aallon vanhemmat olivat kivimies Eeverd Aalto ja ompelija Anni Vilhelmiina Raappana.[2] Jatkosodan aikana Aalto muun muassa kävi kauppaa saksalaisten sotilaiden kanssa muiden poikien tavoin ja teki näille jäyniä. Sodan loppuajan hän vietti evakossa Ruotsissa. Palattuaan Aallon oli tarkoitus mennä oppikouluun, mutta hän lähtikin savotoille ja koulut jäivät käymättä.
Vasemmistolaisessa kodissa varttunut Aalto oli innostunut lukemisesta, eronnut kirkosta ja liittyi Suomen kommunistisen puolueen (SKP) jäseneksi vuonna 1952. Hän asui tuolloin Rovaniemellä.
Vuosina 1947–1955 Aalto toimi muurarina rakennustyömailla Lapissa.[2] Hän pääsi muurarin apuriksi 14-vuotiaana ja 19-vuotiaana hänet hyväksyttiin Rovaniemen muurarien jäseneksi. Hän toimi myös luottamusmiehenä.
Ura SKP:ssa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aalto suoritti Sirola-opiston kurssin 1955–1956 ja toimi vuosina 1956–1959 SKP:n Lapin piirijärjestön taloudenhoitajana. Vuosina 1960–1961 ja 1962–1964 hän oli SKP:n Rovaniemen aluejärjestön aluesihteeri. Aalto kävi Moskovan puoluekoulun vuosina 1961–1962.[2] Hänen kuvansa Neuvostoliitosta muuttui huomattavasti kriittisemmäksi, mutta hän jatkoi tukeaan Hruštšovin johtamalle valtiolle, joka oli tuolloin lähtenyt uudistusten teille. 1950-luvun lopulla Aalto tapasi vaimonsa Onervan.
Vuosina 1965–1969 Aalto oli SKP:n Lapin piirisihteeri. Piiri oli SKP:n jäsenmäärässä suurin ja juuri Pohjois-Suomen kommunistit ratkaisivat vuoden 1966 edustajakokouksessa voimasuhteen kallistumisen uudistajien hyväksi.[2] Aalto kiinnitti huomiota muun muassa SKP:n ja SKDL:n toimintojen päällekkäisyyteen. Hänen käytännölliset aikeensa puolueiden yhdistämisestä saivat kuitenkin tylyn tuomion puheenjohtaja Aimo Aaltoselta, josta tuli myöhemmin eräs puolueopposition näkyvimmistä hahmoista. Oppositio kannatti itsenäistä SKP:ta ja korosti SKDL:n luonnetta "demokraattisena yhteistyöjärjestönä" Leniniä perinteisesti tulkiten. Aallon toimet eivät tältä kannalta katsoen näyttäneet toivottavilta puolueen alkaessa hajota ennen SKP:n 14. edustajakokousta vuonna 1966.
Aalto valitsi uudistajien puolen. Vuonna 1966 uudistajat pääsivät puolueen enemmistöksi ja puheenjohtajaksi valittiin Aaltosen tilalle Aarne Saarinen. Oppositio aloitti taistelun puolueen saamiseksi takaisin "terveiden voimien" haltuun ja kohteena oli muun muassa Lapin piiri, joka kuitenkin Aallon johtamana säilyi enemmistön hallussa. Neuvostoliiton miehitettyä Tšekkoslovakian vuonna 1968 Aalto asettui SKP:n kannalle arvostellen toimia. Hän puolusti tšekkoslovakialaisten kantoja myös Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) valtuustolle Lapissa.
Pääsihteeri ja ministeri[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hajaannukseen päättyneessä SKP:n 15. edustajakokouksessa 1969 Aalto valittiin puolueen pääsihteeriksi ja tärkeään poliittiseen toimikuntaan. Seurasi muutto Kontulaan. NKP:n painostuksella SKP pysyi kasassa, mutta vaikeudet eivät lakanneet. Vuonna 1970 solmittiin osapuolisopimus, joka turvasi opposition asemat puoluejohdossa, mitä Aalto piti sääntöjen roskakoriin heittämisenä.
Pääsihteerinä Aalto joutui ottamaan vastaan paljon kritiikkiä taistolaisiksi 1970-luvun alussa nimetyltä oppositiolta. Kun se ei näyttänyt laantuvan ja muun muassa erillistoiminta jatkui, päätti Aalto alkaa koota enemmistöläisiä vastaiskuun puolueen turvaamiseksi. Aallosta tuli opposition vihan symbolinen pääkohde samalla kun hän joutui vastaamaan järjestötyön käytännön pyörittämisestä. Opposition puolelle yhä enemmän kallistunut NKP alkoi myös suhtautua Aaltoon entistäkin kitsaammin.
Huhtikuussa 1977 Aallosta tuli SKDL:n työvoimaministeri Sorsan II hallituksessa.[1] Ministerinä hän pyrki ajamaan työväen etuja, mutta joutui kritiikin kohteeksi monelta taholta joukkotyöttömyyden vallitessa. Aalto jatkoi ministerinä myös seuraavassa Koiviston II hallituksessa.[1] Jossain vaiheessa ministeriä vaadittiin valtakunnanoikeuteen hänen kehotettua työläisiä ajamaan etujaan työpaikoilla, mikä tulkittiin sopimattomaksi lakkokehotukseksi.
Aallon poliittisena sihteerinä toimi Leevi Lehto, jonka kanssa Aalto valmisteli loppuvuodesta 1978 Kriittiseen korkeakouluun puheen "historiallisesta kompromissista", jonka perusideana oli uuden yhteiskunnan rakentaminen kapitalismin ja sosialismin parhaiden puolien pohjalta työväen ja edistyksellisten porvarien yhteisvoimin. Puhe julkaistiin Kommunisti-lehdessä, mutta sai muutaman kuukauden kuluttua murskaavaa kritiikkiä NKP:lta ja taistolaisilta. Historiallisesta kompromissista tehtiin osoitus Aallon perusteellisesta “reformistisuudesta”. Aalto hautasi kritisoidun ehdotuksen, mutta oppositio ja NKP pitivät sitä esillä mahdollisuuksien mukaan. Maaliskuussa 1981 Erkki Rautee ja Veikko Lehtinen pyysivät Aallon takaisin pääsihteerin tehtävään sitä viestintuojien mielestä huonosti hoitaneen Erkki Kivimäen tilalle ja ministerin salkku sai jäädä.
Aalto siirtyi takaisin SKP:lle töihin juuri ennen 19. edustajakokousta. Hänen tehtäväkseen jäi kokouksen valmistelu, mitä varten hän palkkasi Lehdon ja opposition Juhani Ruotsalon kirjoittamaan käsikirjoitusta. Aalto piti näiden työtä hyvänä, mutta koki näiden pettäneen hänet edustajakokouksen jälkeen. Osa enemmistöstä valmistautui kokoukseen johdon vaihto mielessä kyllästyttyään ainaisiin kompromisseihin. Saarinen ja Taisto Sinisalo jatkoivat puheenjohtajina kuitenkin vielä vuoden, mutta osapuolisopimuksesta luovuttiin. Aallolla oli kannatusta, mutta hän kieltäytyi puheenjohtajaehdokkuudesta. Vuoden 1982 ylimääräisessä edustajakokouksessa johto vaihtui kolmaslinjalaisen Jouko Kajanojan noustessa puheenjohtajaksi. Aalto säilytti asemansa pääsihteerinä molemmissa edustajakokouksissa. Aluksi myönteisesti kolmaslinjalaisiin suhtautunut Aalto muuttui kriittisemmäksi näitä kohtaan katsoen näiden muun muassa vievän puolueen opposition käsiin. Nuorilla kihahti hänen mielestään valta päähän ja Aalto kävi taas taistoon puolueen pitämiseksi enemmistöläisten käsissä.
Puheenjohtaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aalto valittiin SKP:n puheenjohtajaksi 20. edustajakokouksessa vuonna 1984. Valintaa edelsi suuri taistelu opposition ja NKP:n ilmoittaessa vastustuksensa Aallolle, jota yritettiin kolmaslinjalaisten kanssa kammeta pois puoluejohdosta. Oppositio oli nimennyt sen erottamista puolueesta kannattaneet "kirveslinjaksi" ja identifioinut linjan johtajaksi Aallon, vaikkei tämä edes kaikkein kiihkeimmin opposition erottamista ajanut. Aallolle kerrottiin NKP:n taholta selvästi, että yhteydet puolueeseen katkeavat, jos oppositio erotetaan.
Pelastukseksi koitui Mihail Gorbatšovin valinta Neuvostoliiton johtoon hieman myöhemmin. Uudistuva NKP piti suhteita sekä Aallon puolueeseen että erotetun vähemmistön (1986 perustamaan) Suomen kommunistiseen puolueeseen (yhtenäisyys) (SKPy). Oppositio erotettiin SKP:sta vuosien 1985 ja 1986 päätöksillä. Aalto ryhtyi puheenjohtajana uudistamaan puoluetta ja laittoi Yrjö Raution kirjoittamaan uutta puolueohjelmaa, joka hyväksyttiin vuoden 1987 21. edustajakokouksessa, jossa Aalto valittiin jatkamaan tehtävässään. Hän ei kuitenkaan onnistunut saamaan puolueen kannatusta nousuun, ja esimerkiksi eduskuntavaaleissa 1987 SKDL koki jälleen yhden tappion lisää, eikä Aalto itsekään päässyt eduskuntaan.
Vuonna 1988 Aalto joutui jättämään paikkansa SKP:n johdossa talousskandaalin nostettua puolueen iltapäivälehtien kestoaiheeksi. SKP:n taloudenhoitaja Jorma Sorvari oli sijoittanut puolueen varoja holtittomasti, ja edessä oli katastrofi, joka johti 35 miljoonan markan tappioihin. Aalto kantoi poliittisen vastuun ja erosi puheenjohtajan tehtävistä. Hän oli aikaisemmin todennut, ettei ollut mitään periaatteellista estettä puolueen varojen sijoittamiselle yksityisiin yrityksiin, joita puolue asettui kannattamaan uudessa puolueohjelmassakin.
Poliittisen uran jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 1988 Aalto julkaisi muistelmateoksen Elämäni miljoonat (WSOY). Vuodesta 1992 alkaen Aalto on asunut talvet Portimãossa Portugalissa ja kesät Helsingissä.[3]
Kesäkuussa 2016 Arvo Aalto piti puheen vasemmistoliiton puoluekokouksessa Oulussa. Hänen edellisestä puoluekokouspuheestaan oli kulunut silloin 29 vuotta.[4]
Kesäkuussa 2022 90-vuotishaastattelussa Aalto piti Venäjän hyökkäystä Ukrainaan Venäjän johdolta suurena virheenä[5]. Myös Suomen Nato-jäsenyyttä[5] Aalto piti virheenä.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Ministerin tiedot: Aalto, Arvo Aulis Valtioneuvosto. Arkistoitu 21.2.2016. Viitattu 25.3.2016.
- ↑ a b c d e Leppänen, Veli-Pekka: ”Aalto, Arvo (1932–)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1, s. 23–24. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8. Teoksen verkkoversio (viitattu 25.3.2016).
- ↑ 80-vuotias: Arvo Aalto Helsingin Sanomat. 12.7.2012. Viitattu 25.3.2016.
- ↑ Ohtokangas, Pekka: Puhetta, puheita ja ulkomaanvieraita Kansan Tahto. 11.6.2016. Arkistoitu 11.8.2016. Viitattu 14.6.2016.
- ↑ a b 90-vuotias Arvo Aalto pani taannoin hanttiin Kremlille – nyt hän ei pidä viisaana Suomen Nato-päätöstä Helsingin Sanomat. 13.7.2022. Viitattu 25.12.2023.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Leppänen, Veli-Pekka: Lapin mies sammuttelee Euroopan valoja Helsingin Sanomat. 12.7.2012.
- Aalto, Arvo hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| Edeltäjä: Jouko Kajanoja |
SKP:n puheenjohtaja 1984–1988 |
Seuraaja: Jarmo Wahlström |
| Edeltäjä: Paavo Väyrynen |
Suomen työvoimaministeri 1977−1981 |
Seuraaja: Jouko Kajanoja |
| ||||||||||||||
