Veikko Puskala

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Veikko Puskala (9. maaliskuuta 1911 Kalajoki6. lokakuuta 1989 Kokkola) oli suomalainen antikommunistinen tiedustelumies ja toimitusjohtaja, joka toimi Suomen sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteerinä 1946–1955. Hän loi puolueelle tiedusteluorganisaation kommunistien toiminnan vakoiluun. Tämä niin sanottu Puskalan toimisto alkoi sittemmin elää omaa elämäänsä ja 1950-luvun lopulta 1970-luvulle Puskala oli alan itsenäinen yrittäjä keräten sekä toimittaen tietoa Suomen Kommunistisen Puolueen (SKP) toiminnasta monelle eri taholle. Yhdysvallat tuki Puskalan toimintaa ainakin 1950-luvulla.[1] Tiedustelutoiminnassa hän käytti salanimeä Bror Eriksson.[2]

Veikko Puskalan vanhemmat olivat talollinen, kalastaja ja maallikkosaarnaaja Erkki Puskala sekä Ida Johanna Nikodemuksentytär Isoniemelä.

Puskala aloitti kommunistien vastaisen tiedustelutoiminnan 1940 perustetussa Suomen Aseveljien Työjärjestössä (SAT) sekä jatkosodan aikana toimineessa Vapaus, Isänmaa, Aseveljeys -järjestössä (VIA). Hän oli sotavuosina Metalliliiton toimitsija ja vuonna 1946 hänet valittiin SDP:n järjestösihteeriksi. Puskala oli myös SDP:n vt. puoluesihteerinä 1952–1953. Puskala luopui järjestösihteerin tehtävistä hävittyään 1955 puoluesihteerivaalissa Väinö Leskiselle.

Puskalalla oli toimivat suhteet muun muassa 1952 perustettuun Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki (SYT) -säätiöön, jonka taustalla olleet teollisuuspiirit tukivat häntä.[3] Puskala lähetti säätiölle tiedusteluraportteja, joita hän keräsi rakentamansa verkoston kautta. Puskalalla oli myös yhteyksiä suojelupoliisiin, armeijan tiedusteluun Kalle Lehmuksen kautta, Arvo Tuomiseen ja Urho Kekkoseen. SYT:n kautta hänen raporttejaan välitettiin edelleen eräille luotettavina pidetyille poliitikoille sekä työmarkkinajärjestöjen johtajille.

1950-luvun lopulla, kun ristiriidat skogilaisten ja leskisläisten välillä johtivat SDP:n hajaannukseen, Puskala siirtyi aluksi skogilaisten leiriin.[3] Hän irtaantui kuitenkin pian näistä ja ryhtyi 1959 itsenäiseksi tiedustelualan yrittäjäksi käyttäen hyväkseen SDP:n tiedustelutoiminnan aikana vuodesta 1953 lähtien keräämiään kortistoja. Puskala lähetti edelleen raporttejaan SYT:lle jonka kautta ne levisivät edelleen luotettavina pidetyille tahoille, kuten suojelupoliisille ja Kustaa Vilkunan kautta presidentti Kekkoselle. Puskala sai puolestaan rahaa työnantajilta SYT:n kautta ja myöhemmin Taloudellisen Tiedotustoimiston kautta.

Puskalan organisaatiolla oli Jarkko Vesikansan arvion mukaan 5–10 tiedottajaa SKP:n ja SKDL:n sisällä. Heistä tunnetaan ainakin ay-toimitsija ja SKP:n keskuskomitean jäsen Veikko Hauhia sekä SKDL:n kunnallisasiain sihteeri Jalo Lepola. Hauhian motiivina on arveltu olleen henkilökohtaiset taloudelliset vaikeudet sekä Stalinin terrorin paljastumisen aiheuttama katkeruus. Lepola puolestaan ei hallinnut alkoholin käyttöään vaan saattoi kertoa humalassa ollessaan puolueen asioista avoimesti sivullisille. 1960-luvun alussa Puskala oli myös järjestämässä yhdessä SYT:n kanssa rahoitusta Jarno Pennasen toimittamalle Tilanne-lehdelle, millä pyrittiin hajottamaan SKP:tä. Lehden merkitys jäi vähäiseksi, mutta myöhemminkin SYT ja Puskala rahoittivat muita toimia, joilla pyrittiin saamaan aikaan hajaannusta SKP:n sisällä.

1970-luvun alussa työnantajat harkitsivat, kannattiko Puskalan tiedustelutoiminnan rahoitusta jatkaa edelleen. Työnantajia edustaneet Pentti Somerto ja Leif Fast ottivat tämän vuoksi 1971 yhteyttä sosialidemokraattien johtoon. Silloinen SDP:n puoluesihteeri Kalevi Sorsa kertoi luottavansa edelleen Puskalan raporttien sisällön todenmukaisuuteen ja hän suositteli Puskalan toiminnan rahoituksen jatkamista.

Vuonna 1974 Puskala julkaisi Kauko Kareen kustannuksella salanimellä Toveri X kirjasen, jossa hän paljasti entisen Neuvostoliiton suurlähettiläs Aleksei Beljakovin vuonna 1970 käymiä keskusteluja SKP:n johtajien kanssa. Teoksen tietoja pidettiin epäluotettavina.[2] Puskala itse jäi eläkkeelle 1978, ja myös hänen merkittävin tiedottajansa Veikko Hauhia jäi eläkkeelle 1976. Puskalan organisaatio jatkoi vielä raporttien lähettämistä aina 1980-luvun alkuun saakka. Puskala itse muutti eläkkeelle siirrytyään Kalajoen Vasankariin jossa hän asui loppuvuotensa.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave: vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20173-5.
  • Jarkko Vesikansa: Salainen sisällissota: työnantajien ja porvarien taistelu kommunismia vastaan kylmän sodan Suomessa. Otava, 2004. ISBN 951-1-19679-0.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Vesikansa 2004, 139
  2. a b Rentola, Kimmo: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970, s. 10-11. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20173-5.
  3. a b Vesikansa 2004, 111

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]