Lehmuksen putiikki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Lehmuksen putiikki oli Suomen puolustusvoimien pääesikunnasta johdettu, epävirallinen tiedonhankinta- ja analyysiorganisaatio tai toimintamalli 1940-1950-luvuilla. Myös nimi oli epävirallinen ja viittaa organisaation vuonna 1945 perustaneeseen ja sitä johtaneeseen majuri, myöhemmin eversti Kalle Lehmukseen.[1]

Putiikin tiedonhankinta- ja vaikuttamistoiminta palveli Suomen poliittista ja sotilasjohtoa vaaran vuosien ja kylmän sodan poikkeuksellisissa sotilaallisissa ja poliittisissa oloissa.[1] Putiikki-ninitys viittaa organisaation epäviralliseen luonteeseen. Samaan tapaan on käytetty myös kansainvälisesti tiedusteluorganisaatioiden yhteydessä toiminnan luonnetta peittelevää toimistoon tai yritykseen viittaavaa nimeä (saks.Büro, engl. Office, ruots. Kontoret, Byrå): Büro Cellarius, T-kontoret, Informationsbyrån.[2][3]

Kaarle Aukusti Lehmus (1907-1987) oli taustaltaan Suomen sosialidemokraatti -lehden toimittaja, SDP:n järjestösihteeri ja jatkosodan aikainen päämajan tiedotusosaston päällikkö, myöhemmin puolustusministeriön kansliapäällikkö ja Von Fieandtin hallituksen puolustusministeri.

Pääartikkeli: Kalle Lehmus

Lähtökohdat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Jatkosodan päättänyt Moskovan välirauha merkitsi tuntuvia rajoituksia puolustusvoimien muun toiminnan ohella myös tiedustelutoiminnalle. Liittoutuneiden valvontakomissiolla oli laajat valtuudet ja tiedonsaantioikeudet myös puolustusvoimien toimintaan liittyen. Valtionjohtoa osaltaan informoinut Valtiollinen poliisi eli Valpo oli muuttunut kommunistien hallitsemaksi "Punaiseksi Valpoksi".[4]

Lehmus oli nimitetty 1. joulukuuta 1944 Pääesikunnan tiedotus- ja valistustoimiston päälliköksi. Hänen puoli vuotta myöhemmin laatimassaan toimintaa koskevassa esityksessä toimiston resurssit olivat minimaaliset. Lehmuksen johtamassa yksikössä oli hänen lisäkseen kaksi toimistoupseeria, toimistosihteeri ja kanslia-apulainen. Tehtävänä oli pitää yhteyksiä kotimaan lehdistöön puolustusvoimia koskevissa asioissa sekä seurata suomalaisia ja ruotsalaisia sanomalehtiä aineistoa keräten.[5] Kesällä 1945 antamassaan raportissa komentotoimiston päällikölle Lehmus korosti toimistonsa hyviä yhteyksiä etenkin pääkaupunkiseudulla ilmestyviin lehtiin.[6] Putiikin virallisen taustaorganisaation nimi muutettiin tiedotusosastoksi vuonna 1949 ja päällikkönä jatkoi samana vuonna everstiluutnantiksi ylennetty Lehmus.[1]

Putiikin yhteyksiä SDP:n tiedustelutoimintaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puolustusministerinä useissa 1940-1950-lukujen vaihteen hallituksissa (Fagerholm I, Kekkonen II, Törngren, Kekkonen V, Fagerholm II) toiminut SDP:n puheenjohtaja Emil Skog arvosti Putiikin raportteja ja piti niitä hallitukselle hyvin tärkeinä, sillä vaihtoehtoinen tiedonlähde oli Punainen Valpo.[1]

Skogin johtama puolustusministeriö käytti hyväkseen Veikko Puskalan johtamaa SDP:n tiedustelua ("Puskalan putiikki"). Sen verkostoja käyttäen luotiin järjestelmä, joka toteutti salaista valvontaa ja toimitti tiedot Pääesikunnalle, joka välitti ne Lehmuksen putiikille.[7] Puskalan väitetään sanoneen viitaten yhteistyöhönsä Skogin kanssa: "Suomen armeijan todelliset johtajat ovat puna-armeijan alokas Skog ja III luokan nostomies Puskala".[8] (Skog osallistui vuoden 1918 sotaan kansanvaltuuskunnan eli punaisten puolella.)

Puskalalla oli mahdollisesti useita tiedottajia SKP:n johdossa. Nimeltä heistä tiedetään piirisihteeri ja sihteeristön jäsen Veikko Hauhia. Vuonna 1948 raportoitiin eräistä upseereista, joiden epäiltiin toimittavan tietoja Puolustusvoimista Punaiselle Valpolle.Yhtenä uhkakuvana oli armeijan varikoiden valtaaminen osana SKP:n vallankumoussuunnitelmia. Raportti päätyi Skogin kautta presidentti Paasikivelle.[9]

Yhteyksiä Norjan tiedusteluun[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehmus toimitti 1940-50-lukujen vaihteessa Neuvostoliiton sotilaallisia valmiuksia koskevaa salaista aineistoa Norjan puolustusministeri Jens Christian Haugelle.[10] Norjan lähestystössä Helsingissä toimineen lähetystösihteeri Magnus Brattenin kautta Lehmus sai tietoja Operaatio Uppsalasta, jossa entisiä suomalaisia kaukopartiomiehiä värvättiin tekemään vakoilumatkoja Neuvostoliittoon. Bratten toimi heidän yhteyshenkilönään peitenimellä Kalle.[11] Lehmuksen tavoin Bratten oli sosiaalidemokraatti.

USA-yhteyksiä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen mahdollisuuksien hankkia ajanmukaista sotamateriaalia ja -kalustoa ollessa rajoitettuja, oli löydettävä keinoja seurata kehitystä muilla tavoin. Lehmus lähetettiin puolustusministeri Skogin ja puolustusvoimain komentajan, kenraali Heiskasen aloitteesta selvittämään tilannetta Yhdysvalloissa. Lehmus on itse arvellut hallituksen hyväksyneen matkan.

Lehmus informoi isäntiään kertoen, ettei Suomi voi laajemmin hankkia materiaalia Lännestä. Sen sijaan kehitystä havainnollistavien näytteiden saaminen olisi tärkeää. Esillä olivat infrapunatähtäimet, tutkat ja säteilynsuojatekniikka. Matkansa jälkeen Lehmus esitti Skogille kirjallisen raportin, joka hävitettiin saman tien.

Hankinnan rahoitus muodostui ongelmalliseksi. Lehmuksen ja Skogin seuraajan Päiviö Hetemäen keskusteluissa 1955 tuli esille ulkopuolisen, yksityisen rahoituksen mahdollisuus.[12] Tämän toimintamallin toteutuminen ja siihen liittyvien epäselvien menettelytapojen paljastuminen johtivat myöhemmin Lehmuksen erottamiseen kansliapäällikön tehtävästä.[13]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Forsberg, Ronald: T-kontoret under Thede Palm: organisation, uppbyggnad och verksamhet, särskilt under perioden 1946-1951. Försvarshögskolan, 2000. (ruotsiksi)
  • Heiskanen, Raimo: Saadun tiedon mukaan : Päämajan johtama tiedustelu 1939-1945. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10173-0.
  • Koskimies, Tapio: Sotilastiedustelun alasajo sodan jälkeen ja niukkuuden vuodet 1950-luvun puoliväliin saakka. (Sipilä, Joonas & Koskimies, Tapio toim.) Sata vuotta suomalaista sotilastiedustelua, 2018. Jyväskylä: Atena. ISBN 978-952-300-486-3.
  • Lehmus, Jussi & Lehtinen, Lasse: Salaista sotaa: Mannerheimin demari Kalle Lehmus. Jyväskylä: Docendo, 2021. ISBN 978-952-382-111-8.
  • Pohjonen, Juha: Maanpetturin tie: Maanpetoksesta Suomessa vuosina 1945–1972 tuomitut. Helsinki: Otava, 2000. ISBN 951-1-16994-7.
  • Rentola, Kimmo: Punainen Valpo. Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949-2009 (toim. Matti Simola), 2009, s. 249-254. Helsinki: WSOY. ISBN 978-951-0-35243-4.
  • Rislakki, Jukka: Erittäin salainen: vakoilu Suomessa. Love kirjat, 1982. ISBN 951-835-057-4.
  • Tasala, Markku: Operaatio Uppsala. Revontuli, 2001. ISBN 952-5170-23-3.
  • Turunen, Pekka: Salaisen sodan asiamies: Mannerheim-ristin ritari Paavo Suoranta. Ajatus Kirjat, 2006. ISBN 951-20-7066-9 Julkaisupaikka=Helsinki.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d Lehmus & Lehtinen 2021, 195
  2. Rislakki 1982, 12, 152
  3. Forsberg 2000
  4. Rentola 2009
  5. Lehmus & Lehtinen 2021, 185-186
  6. Lehmus & Lehtinen 2021, 186
  7. Lehmus & Lehtinen 2021, 205
  8. Pohjonen 2000, 247
  9. Lehmus & Lehtinen 2021, 197-199
  10. Rentola 2009, 35
  11. Turunen 2006, 172
  12. Lehmus & Lehtinen 2021, 246-247
  13. Lehmus & Lehtinen 2021, 282-284