Aleksei Beljakov

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aleksei Stepanovitš Beljakov (19171971[1]) oli neuvostoliittolainen diplomaatti, joka toimi suurlähettiläänä Helsingissä vuosina 1970–71 ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen Euroopan osaston päällikkönä.

Ennen nimitystään Neuvostoliiton Helsingin-suurlähettilääksi Beljakov oli toiminut Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean kansainvälisen osaston apulaisjohtajana. Hänen työkenttänään olivat olleet lähinnä pohjoismaiden kommunistiset puolueet, ja tässä ominaisuudessa hän oli tiiviissä kosketuksessa Suomen kommunistisen puolueen kanssa ja keskeisessä osassa SKP:n sisäisten erimielisyyksien selvittelyssä.[2]

Kesällä 1970 Beljakov siirrettiin suurlähettilääksi Suomeen merkittävältä Mihail Suslovin ja Boris Ponomarevin avustajan paikalta. Nimitystä pidettiin osoituksena Moskovan lisääntyneestä kiinnostuksesta SKP:tä ja sen aseman vahvistamista kohtaan. Beljakov suuntautui voimakkaasti SKP:n vähemmistösiipeen ja omaksui siihen nähden agitoivan, suurvallan arvovaltaa hyödyntävän "tutorin" roolin. Beljakovin kilpailijan lähetystöneuvos Viktor Vladimirovin mukaan Beljakov arvioi Suomen olevan siirtymässä vallankumoukselliseen tilanteeseen, ja tätä tilannetta hän pyrki ruokkimaan tukemalla mm. lakkotaisteluideaa ja kirjoittamalla Pravdaan Suomen ”luokkaristiriidoista”. Beljakovin linjaan kuului myös UKK-sopimuksen vastustaminen ja SKP:n kannustaminen sen hylkäämiseen.

Urho Kekkonen kutsui Viktor Vladimirovin luokseen ja moitti tälle Beljakovia. Vladimirov kertoo lähettäneensä tämän jälkeen Moskovaan sähkeen, jossa hän kritisoi Beljakovin toimintaa. Sähkeeseen reagoitiin nopeasti lähettämällä ulkoministerin sijainen Vasili Kuznetsov salaiselle vierailulle Suomeen, jolloin hän vakuutti Kekkoselle, ettei Neuvostoliiton politiikka Suomen suhteen ole muuttunut ja että Suomi saa vapaasti hoitaa sisäiset asiansa. Vierailun jälkeen Beljakov muutti linjaansa ja pyrki luomaan kontakteja SKP:n ulkopuolelle mm. kokoomukseen, vuorineuvoksiin ja pankkimiehiin.

Beljakovin lähtölaskenta Suomesta alkoi kun hän oli presidentin päivällisillä Tamminiemessä ollut kovassa humalassa ja käyttäytynyt huonosti. Vladimirov lähetti seuraavana aamuna Kremliin sähkeen, jossa esitettiin Beljakovin kotiin kutsumista. Helmikuussa 1971 Beljakov matkusti Moskovaan eikä enää palannut Suomeen.

Marraskuussa 1972 Kokoomuksen oikean laidan kansanedustaja Eero Lattula piti Suomussalmella puheen, jossa hän sanoi Aleksei Beljakovin lähetetyn Suomeen johtamaan vallankaappausta ja väitti, että hänellä oli hallussaan kirjalliset ohjeet kaappauksen valmistelusta. Lattulan mukaan kaappauksen aluksi piti ärsyttää viranomaiset käyttämään tuliaseita, minkä jälkeen kommunistit vaatisivat uudeksi sisäministeriksi Taisto Sinisaloa. Ulkoministeri Ahti Karjalainen kutsui Lattulan puheen johdosta Kokoomuksen puheenjohtajan Harri Holkerin puheilleen ja esitti tälle asiasta ankarat nuhteet. Holkeri vastasi Karjalaiselle vaativansa Lattulalta asiasta selvityksen.[3] Joulukuun alussa 1972 Kokoomuksen puoluehallitus ojensi Lattulaa tämän puheesta ja kehotti Kokoomuksen Oulun kansallisseuraa ryhtymään kurinpitotoimiin Lattulaa kohtaan "maan etujen ja puolueen periaatteiden vastaisesta toiminnasta".[4]

Ilpo Tuomarila on kirjoittanut Turun yliopiston poliittisen historian professorin Kimmo Rentolan Vallankumouksen aave -teoksen pohjalta näytelmän Beljakovin talvi. Se sai ensi-iltansa 1.11.2007 Helsingin kaupunginteatterissa.

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Rentola, Kimmo: Vallankumouksen aave : vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970. Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20173-5 (sid.).

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Rodionova, A. B.: …Сегодня связь науки с властью столь слаба, потому что между ними существуют расхождения в оценке сути социально- экономического курса…. Journal of International Relations Theory and World Politics, 2010, 8. vsk, nro 1. Artikkelin verkkoversio.
  2. Mitä Missä Milloin, Kansalaisen vuosikirja 1971, s. 63. Helsinki: Otava, 1970.
  3. Martti Häikiö: Presidentin valinta: miten valtionpäämiehet on Suomessa valittu, millaisiin poikkeusmenetelmiin valinnoissa on turvauduttu ja miksi presidentin toimikautta jatkettiin kokonaan ilman vaalia vuonna 1973, s. 296–297. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1993.
  4. Häikiö 1993, s. 306.
Neuvostoliitto Edeltäjä:
Andrei Kovaljov
Neuvostoliiton suurlähettiläs Suomessa
19701971
Seuraaja:
Viktor Maltsev
Tämä henkilöön liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.