Tarmo Manni

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tarmo Manni
Emma Väänänen ja Tarmo Manni elokuvassa Gabriel, tule takaisin (1951).
Emma Väänänen ja Tarmo Manni elokuvassa Gabriel, tule takaisin (1951).
Syntymäaika 30. heinäkuuta 1921
Syntymäpaikka Saarijärvi
Aktiivisena 1944–1989
Kuolinaika 24. syyskuuta 1999 (78 vuotta)
Kuolinpaikka Helsinki
Ammatti näyttelijä
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet

Tarmo Manni (30. heinäkuuta 1921 Saarijärvi24. syyskuuta 1999 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Manni valmistui Suomen Teatterikoulusta vuonna 1945 ja sai heti kiinnityksen Helsingin Kansanteatteriin. Hän työskenteli valtaosan 44 vuotta kestäneestä urastaan Suomen Kansallisteatterissa. Yksi Mannin tunnetuimmista myöhemmistä teatterirooleista oli Nikolai Gogolin Mielipuolen päiväkirja. Jäähyväisnäytännössään Kansallisteatterissa Manni ainoastaan istui näyttämölle kannetulla tuolilla musiikkia kuunnellen.

Tarmo Manni tunnettiin muuntautumiskykyisenä ja vahvasti omaleimaisena näyttelijänä. Hän esiintyi teatterin ohella myös useissa elokuva- ja televisiorooleissa. Mannille myönnettiin professorin arvo vuonna 1982. Pro Finlandia -mitalin hän sai 1973.

Elämä ja ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lapsuus ja nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarmo Mannin vanhemmat olivat suutari Jussi Manni ja Emma Honkonen. Hän oli vanhempiensa viides lapsi ja sai nimensä jäänmurtaja Tarmon mukaan. Tarmo syntyi kotisaunassa Kalmarin kylässä Saarijärven pitäjässä. Kaikkiaan perheeseen syntyi yksitoista lasta. Mannin perheen mökki oli kansakoulun portin vieressä, mutta siitä huolimatta lapset eivät päässeet kouluun varsinkaan kurakelillä — heillä kun ei ollut kenkiä.

Manni teki lapsena paimenen töitä. 13-vuotiaana hänet pestattiin rengiksi Soljalaan, Jalmari Iso-Aholan maatilalle Kalmarin kylässä. Manni päätyi kuitenkin sisätöihin Soljalan emännän, Helmi Iso-Aholan avuksi. Rengin töiden ohessa Manni oli mukana Lannevedellä toimineen nuorisoseura Sammon näyttämötoiminnassa. Iso-Aholan lisäksi Tarmon näyttelijänuraa avittivat isäntä Markku Oksanen ja tehtailija Eeti Hänninen. Heiltä Manni sai taloudellisen tuen lisäksi Krishnamurtin tyylisen teosofisen maailmankatsomuksensa. Jyväskyläläinen näyttelijä, lausuja ja puheopettaja Terttu Pajunen-Kivikäs näki Tarmon nuorisoseuran lavalla ja kysyi: "Kuka tämä ihme on?" Tarmo alkoi käydä Jyväskylässä lausuntatunneilla; tammikuussa 1939 hän voitti ensimmäisen palkinnon Keski-Suomen nuorisoseurojen kulttuurikilpailujen lausuntakilpailussa.

Teatterikoulua sodan varjossa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pajunen-Kivikäs kannusti Tarmo Mannia hakemaan vastaperustettuun Suomen Teatterikouluun vuonna 1943. Kahdeksankymmenen pyrkijän joukossa oli Mannin lisäksi vain muutama mies. He olivat rintamalla haavoittuneita, kuten Ekke Hämäläinen, tai alaikäisiä, kuten Matti Tapio. Muuten koulun oppilaskunta oli sangen naisvoittoista, kuten Ritva Arvelo, Pia Hattara, Marja Korhonen ja Aino Mantsas. Manni poikkesi useimmista hakijoista siinä, että hän oli syvältä maaseudulta eikä ollut käynyt edes kansakoulua loppuun. Muut olivat käyneet oppikouluakin ja osa oli ylioppilaita. Aukot koulusivistyksessä Manni paikkasi luontevalla käytöksellään. Hänen erityinen vahvuutensa jo teatterikoulussa oli kehonkielen hallinta. Tilanteita ja tunteita hän ilmensi taitavasti koko olemuksellaan. Koulussa kävi myös selväksi, että Manni halusi olla muiden ylitse loistava diiva eikä vain yksi osa esityksen kokonaisuutta.

Manni oli aseistakieltäytyjä, hänen teosofiseen elämänkatsomukseensa kuului elämän puolustamisen periaate. Hän oli myös kommunisti, muttei koskaan liittynyt kommunistiseen puolueeseen tai sen sisarpuolueisiin. Jatkosodan syttyessä aseistakieltäytyminen vei Mannin kuulusteluihin ja sitä myöten vankilaan, josta hänet siirrettiin mielisairaalaan. Manni luokiteltiin mielisairauden perusteella armeijaan kelpaamattomaksi.

Kolme vuotta Kansanteatterin riveissä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teatterikoulun ensimmäinen vuosikurssi valmistui keväällä 1945. Manni aloitti uransa Helsingin Kansanteatterissa, jossa hän työskenteli kolme vuotta. Teatteritaiteella oli selkeä sosiaalinen tilaus suursodan murjomassa Suomessa. Mannin Kansanteatterin-kauden rooleista mieleenpainuvin oli nimiosa Sirkka Seljan esikoisnäytelmässä Eurooppalainen. Lavastukseen kuuluneet jääkimpaleet sulivat näyttämölle ja kastelivat "jäätikön" reunalla istuneen Mannin, minkä seurauksena hän sai keuhkokuumeen. Se oli tuolloin tappava tauti, mutta Tukholmasta tuotiin lentoteitse vastakeksittyä penisilliiniä, joka pelasti Mannin hengen.

Tuohon aikaan teatteria tekivät ennen kaikkea näyttelijät, ohjaajien merkitys oli vähäisempi. Mannilla oli ominaisuudet, joita ajan teatteri ihannoi: hän oli liikunnallisesti lahjakas, pitkä ja solakka. Hän oli myös ehdoton diiva. Helsingin Sanomien kriitikko Toini Havu arvioi Mannin suoritusta Leo Tolstoin Elävässä ruumiissa, jossa Mannilla oli Ivan Petrovitšin osa: "– – siinä hänen korkeajännitteinen, pateettinen ja laajoja ulkonaisia eleitä rakastava laatunsa oli oikealla paikallaan."[1]

Kansallisteatterin vuosikymmenet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kevättalvella 1948 Suomen Kansallisteatterin johtaja Eino Kalima otti Manniin yhteyttä houkutellakseen hänet liittymään teatterin riveihin. Seuraavana syksynä alkoi Mannin yli neljä vuosikymmentä kestänyt ura Kansallisteatterissa. Hänen ensimmäinen kappaleensa ”Suomen päänäyttämöllä” oli Gerard Savoryn komedia Salaperäiset vieraat. Kaliman Anton Tšehov -projekti toi Mannille suuria rooleja sekä upean vastanäyttelijän, Eeva-Kaarina Volasen. Syksyllä 1948 "Kansalliseen" siirtyi Ruotsalaisesta teatterista Mannin hyvä ystävä Kyllikki Forssell.

Keväällä 1949 Mannilla oli keskeinen osa Mauno Mannisen ohjaamassa Max Frischin huvinäytelmässä Kiinan muuri. Samaan aikaan Manni ja Manninen suunnittelivat Intimiteatteria. Manni harkitsi toden teolla Kansallisteatterin jättämistä vuonna 1952 ja siirtymistä uuden ajan airueeksi julistautuneeseen Intimiteatteriin. Hänen välinsä Kansallisteatterin uuteen johtajaan, Arvi Kivimaahan olivat tulehtuneet. Kivimaa ei sulattanut Mannin sodanaikaista aseistakieltäytymistä eikä hänen poliittisia mielipiteitään. Manni päätti siitä huolimatta jäädä Kansallisteatteriin. Vuonna 1954 hän oli mukana teatterin lisärakennuksen avajaisensi-illassa. Sakari Puurusen ohjaama Tennessee Williamsin näytelmä Lasinen eläintarha oli suurmenestys. Kivimaan ollessa johtajana Mannilla oli kuutisen vuotta kestänyt kausi, jolloin hän sai lähinnä pieniä osia. Manni ei arvostanut tätä ja katsoi Kivimaan ”hyllyttäneen” hänet. Kostoksi hän alkoi pilkata Kivimaata joka taholla.

Manni oli koko nuoruutensa ajan hoikka, mutta epäterveelliset elämäntavat ja vähäinen liikunta saivat hänet lihomaan keski-iän kynnyksellä. Hän yritti peittää kasvaneen vatsansa kureliiveillä ja teippasi ympärilleen idealsiteitä näyttääkseen solakalta. Tämän vuoksi hän oli kankean oloinen näytellessään Konstantin Trepljovin roolin Anton Tšehovin Lokissa 40-vuotiaana. Mannin 25-vuotistaiteilijajuhlan juhlanäytelmä oli Leikin loppu, jossa hän tulkitsi komentelevan Hammin osan. Leikin loppua pidettiin ajan hengen mukaisesti yhteiskunnallisena kannanottona. Mannin viimeinen ensi-ilta oli syyskuussa 1980 Mielipuolen päiväkirja Kansallisteatterin Willensaunan näyttämöllä. Sama kappale oli myös hänen 35-vuotistaiteilijajuhlansa juhlaesitys samana syksynä. Manni esitti näytelmää kahdeksan vuoden ajan yhteensä 346 kertaa. Hän laihdutti kymmenen kiloa Mielipuolen päiväkirjan ensi-iltaa varten, sillä esitys oli fyysisesti vaativa. Mielipuoli haluttiin myös Keski-Euroopan estradeille, ja se sai ulkomaillakin loistavat arvostelut.

Elokuvaura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarmo Mannin elokuvaura alkoi pienellä osalla Valentin Vaalan filmissä Dynamiittityttö vuonna 1944. Elokuvatähti Mannista tuli 1951. Tuolloin hänellä oli miespääosa Vaalan elokuvassa Gabriel, tule takaisin. Manni näytteli huijaria, joka rakkautta teeskennellen vei monen lemmenkipeän vanhanpiian säästöt. Vastanäyttelijöinään hänellä olivat elokuvan vanhemmat naistähdet Emma Väänänen, Salli Karuna ja Ansa Ikonen. Matti Kassilan elokuvassa Professori Masa Manni tulkitsi kommunistiagitaattori Eemelin vahvasti tyypitellen. Edvin Laine oli joutunut usein Mannin pilkkaavien imitaatioiden kohteeksi. Hän antoi kostoksi Mannille Honkajoen roolin vuonna 1955 valmistuneessa elokuvassaan Tuntematon sotilas. Rooli oli pienehkö ja se supistui vielä leikkausvaiheessa. Muun muassa Honkajoen kuulustelukohtaus poistettiin. Honkajoki oli hieman tärähtänyt pasifisti ja ikiliikkujankeksijä – roolin oli tarkoitus nolata Tarmo Manni. Siitä tuli kuitenkin taiteellinen voitto. Mannin tulkinta Honkajoesta on sekä traaginen että koominen, osa suomalaista elokuvahistoriaa.

Maineikkaista elokuvarooleistaan huolimatta Manni profiloitui ennen kaikkea näyttämötaiteilijaksi. Elokuvakameralle hänen näyttelijänlaatunsa oli hieman vieras. Hän suoriutui filmitöistään parhaiten silloin, kun sai tulkittavakseen vahvan tyypin, kuten tasavallan presidentin Matti Kassilan elokuvassa Jäähyväiset presidentille vuonna 1987. Vuonna 1979 Kassila ohjasi elokuvan Natalia, josta hän joutui leikkaamaan Mannin kokonaan pois. Myös Rauni Luoman osa leikattiin pois Nataliasta. Elokuvasta olisi tullut liian pitkä, ja Mannin hullu taiteilija sekä Luoman ulkoministeriön hallitussihteerin äiti voitiin poistaa kokonaisuuden kärsimättä. Kaikkiaan Manni näytteli noin puolessa sadassa elokuvassa.

Armoitettu esiintyjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manni kättelemässä presidentti­paria itsenäisyys­päivänä 1965 yllään kansallis­puku.

Manni esiintyi mielellään myös teatterin ulkopuolella: kahvikutsuilla, raitiovaunuissa ja jopa Elannon maitokaupassa. Kaikki tilanteet olivat hänelle potentiaalisia esiintymistilaisuuksia. Ystävänsä Rauha Puntin kanssa Manni harrasti "reklaamikävelyjä" Helsingin Aleksanterinkadulla. He pyrkivät herättämään huomiota ja esiintymään mahdollisimman hurmaavasti julkisella paikalla. Manni osasi ja halusi sekoittaa totunnaisia kuvioita. Toisaalta epäviralliset esiintymiset antoivat hänen hallita tilanteita. Kahden kesken Manni oli rauhallinen ja luotettavan tavallinen; kun seuraan liittyi kolmas, hän aloitti välittömästi esiintymisen. Teatterin pitkät kesälomat saattoivat olla Mannille hankalia, ellei ollut teatterikiertueita tai elokuvatöitä — silloin hän halusi tapansa mukaisesti herättää kiusallista huomiota omaperäisillä tempauksilla.

Morkku[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansallisteatterin ainoa sekä yleisön että henkilökunnan käytössä ollut tila oli alakerran ravintola Morkku. Sinne Tarmo Manni saapui laulaen tai muuten huomiota herättäen. Kun diiva oli astunut sisään, muut vaikenivat. Morkussa Manni antoi taidokkaita esityksiä, hän imitoi ihmisiä, kuten Edvin ja Aarne Lainetta. Pilailussaan hän saattoi olla hyvinkin sydämetön, lapsenomaisella tavalla julma. Tällaista piirrettä hänessä oli vaikea ymmärtää; hänen asemansa oli vankka, hänellä ei ollut syytä henkilökohtaisiin hyökkäyksiin. Jotkut pelkäsivät Mannin pilkantekoa siinä määrin, etteivät tulleet Morkkuun lainkaan, jos tiesivät Mannin olevan läsnä. Näyttelijä Martti Katajisto, "maisteri Pitkälahti", oli eräs pilkan kohde, vaikka olikin Mannin ystävä. Hän oli niitä harvoja, joiden ego kesti pilkan. "No, Tarmo on Tarmo", Katajiston kerrotaan todenneen rauhallisesti. Aarne Laine sen sijaan masentui ja loukkaantui Mannin pilkasta. Mannille piti näyttää kuin lapselle, milloin raja on ylitetty. Silloin hän tajusi lopettaa liian pitkälle menneen pilkkaamisen.

Vieraat kulttuurit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Manni oli kiinnostunut venäläisestä kulttuurista ja ihaili sen perinteikästä teatteria. Hän teki opintomatkan Neuvostoliittoon, Gruusiaan, jonka ihmiset hurmasivat hänet. Moskovassa hän joutui sappirakon tulehduksen vuoksi sairaalaan ja tutustui tuolloin meksikolaiseen taiteilijaan Diego Riveraan. Myöhemmin elämässään hän kiinnostui myös Italiasta. Häntä viehättivät maan ihmiset ja heidän välilleen kehittyvät tilanteet enemmän kuin muistomerkit ja klassiset nähtävyydet. Pienzan kaupungissa Toscanassa Manniin teki vaikutuksen eräs juustokauppias, joka kertoi hänelle hänen nykyisestä elämästään ja entisistä elämistä. Kauppias ennusti, että Manni kuolisi sydänkohtaukseen 82-vuotiaana. Ennuste ei toteutunut.

Itävallan kulttuuriviikolla Wienin Burg-teatterissa Manni antoi vaikutusvaltaiselle kansainväliselle yleisölle niin mestarillisen imitaatioesityksen, että hänelle tarjottiin esiintymistilaisuuksia eri puolilla Eurooppaa. Hän harkitsi tarjousta aikansa, mutta kieltäytyi. Tarmo Manni imitoi loistavasti eri kieliä, vaikkei osannut puhua muuta kuin suomea. Ranskankielisen yleisön kerrotaan ihastuneen hänen "ranskaansa".

Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tarmo Manni asui opiskeluaikoinaan ja pitkään sen jälkeenkin alivuokralaisena. Vaikka hän ei ollut rintamalla, sota tuli melko raa’asti hänen rauhaansa. Hänen ensimmäinen opiskelija-asuntonsa vaurioitui pommituksessa niin pahasti, että hänen oli muutettava siitä pois. Mannin seuraava asunto oli yksiö Taka-Töölössä. Myös tästä asunnosta hän muutti pois, sillä hän jakoi nuo neliöt kolmihenkisen perheen kanssa, jonka vanhemmat riitelivät lakkaamatta. Teatterikoulun äänenmuodostuksen ja laulun opettaja Anna-Liisa Luukkonen tarjosi Mannille palvelijanhuoneensa asuttavaksi. Luukkonen alkoi suhtautua Manniin omistavasti, ja jälleen oli edessä asunnon vaihto. Manni muutti Luukkosen sisaren Marjatta Waltarin ja tämän aviomiehen Mika Waltarin hoteisiin. Hän toimi jonkin aikaa myös Waltareiden autonkuljettajana. 1950-luvun alkupuoliskon Manni asui Pohjoisella Rautatiekadulla ohjaaja Bertha Lindbergin alivuokralaisena.

Pisimpään – yli kolme vuosikymmentä – Tarmo Manni asui Helsingin Munkkiniemessä Laajalahdentiellä näyttelijöiden talossa. Manni kutsui kolmea näyttelijöiden taloa "apinalinnaksi" – apinalinnan taloja hän nimitti "ylä-, ala- ja ilotaloksi". Itse hän asui ylätalon alimmassa kerroksessa autotallin päällä yksiössä, jonka parvekkeelta hän saattoi antaa pieniä näytelmiä pihapiirin lapsille. Viimeiset vuotensa, vuodesta 1989 aina sairaalaan joutumiseensa asti Manni asui erään taiteen mesenaatin varta vasten hänen käyttöönsä ostamassa asunnossa Meilahdessa osoitteessa Kuusitie 3 A 16. Asunto oli kooltaan 68 neliötä, eli huomattavasti suurempi kuin missä hän oli tottunut elämänsä aikana asumaan.

Manni esiintyi perinteisesti joulupukkina usean vuoden ajan ja suhtautui tähänkin rooliinsa hyvin ammattimaisesti. Mannin jouluperinteisiin kuului myös erityinen joululeipä, joita leivottiin hänen tilauksestaan Oululaisten leipomossa Lahdessa. Hänen laajan ystäväpiirinsä ytimessä oli Kyllikki Forssell eli Vapaaherratar. Myös Brita Kekkonen oli hänelle läheinen. Nämä ystävättäret varoittivat häntä, kun hän meni jutuissaan liian pitkälle tai kun hän oli nauttinut liikaa alkoholia. Nuorena miehenä Manni oli raivoraitis, mutta alkoi suhtautua alkoholiin vapaamielisemmin huomatessaan, ettei se vienytkään häntä turmioon. Marimekon voimahahmo Armi Ratia oli niin ikään Mannin läheinen ystävä. Hän vietti lukuisia kesiä Ratian Bökarsin kartanolla Porvoon lähistöllä. Siellä hänelle sisustettiin makuutilat vanhaan tuulimyllyyn.

Yksityisihmisenä Mannia on kutsuttu ”ilkiöksi”, toisten mukaan hän oli myös lempeä ja lämmin ihminen. Ystävät kuvailivat häntä anteliaaksi ja huolehtivaksi. Manni oli myös esteetikko, kauneudenpalvoja. Bökars tarjosi hänelle loistavat puitteet kauneuden luomiseen. Hän oli musikaalinen ja piti useista musiikkityyleistä. Vaikka hänellä oli hyvä ja koulutettu lauluääni, hän ei teatterissa saanut lauluosia. Myös tuoksujen maailma oli hänelle tärkeä. Timo Sarpaneva sanoi Mannista: "Hänessä oli paljon šamaania."

Jäähyväiset diivalle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mannin jäähyväisnäytöksen syksyllä 1989 ohjasi hänen ystävänsä Jukka Kajava. Esityksen sisältö oli suuri salaisuus. Mannille tilanne oli sikäli poikkeuksellinen, että hän jännitti esitystä. Tämä taasen johtui siitä, että esitystä ei voinut ennakkoon harjoitella — silloin yllätys olisi vesittynyt. Loppuunmyyty katsomo oli valmis ottamaan vastaan, mitä ikinä diiva sille keksisikin tarjota. Yllätys onnistui: kukaan ei osannut aavistaa, että Manni istuisi hiljaa paikoillaan viisikymmentäviisi minuuttia kuunnellen Gustav Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa. Oli totuttu siihen, että Mannin, äänekkään sanataiteilijan lähestymisen kuuli jo pitkän matkan päästä. Nyt hän hyvästeli yleisönsä ja ihailijansa olemalla melkein tunnin hiljaa.

Tämän jälkeen Manni esiintyi vielä esimerkiksi hauskuuttamalla yleisöä erilaisissa tapahtumissa eräänlaisena stand up -koomikkona. Eläkkeellejäämishaastattelussaan Manni totesi: ”Teatteri tarvitsee diivoja, harvinaisia ihmisiä, jotka saavat yleisön tuntokarvat nousemaan.”

Viimeisen kesänsä Tarmo Manni vietti Koskelan sairaalassa Helsingissä. Hänen luonaan vierailtiin tiuhaan tahtiin, potilashuone täyttyi kirjeistä ja postikorteista. Lopuksi hänet siirrettiin saattohoitoon Laakson sairaalaan. Tarmo Mannin viimeiset sanat pitkäaikaiselle ystävälle, Kyllikki Forssellille, olivat: "Näin unta sinusta."

Tarmo Manni kuoli 78-vuotiaana Laakson sairaalassa 24. syyskuuta 1999 aivoverenkiertohäiriöiden jälkiseurauksiin. Hänet on haudattu Hietaniemen hautausmaan Taiteilijainmäelle[2].

Suot siellä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Leevi Korkkula kirjoitti Mannin värikkäästä elämästä näytelmän Suot siellä, joka sai ensi-iltansa Saarijärvellä kesäkuussa 2006. Mannia esittivät eri ikävaiheissa Joel Toivanen, Paavo Honkimäki ja Hannu Huuska. Armi Ratiaa tulkitsi Ritva Oksanen. Näytelmän ohjasi Veli-Pekka Halmila. Korkkula oli Mannin ystävä kolmenkymmenen vuoden ajan ja hän toimitti Mannista 35-vuotistaiteilijajuhlakirjan. Mannin muistopatsas Saarijärvellä on korpilahtelaista graniittia ja painaa kymmenen tonnia. Patsas seisoo kosken äärellä ja sen päältä solisee vienoinen vesivirta, joka kasvaa alaspäin laskiessaan.

Elokuvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pää- ja sivurooleissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muita elokuvatöitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirjallisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Saarikoski 2002 s. 52
  2. Taiteilijainmäki V21A (pdf) (Lähde koskee hautaa) Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 25.4.2015.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Manni, Tarmo: Minä, Manni. Toimittanut Heikki Eteläpää. Helsinki: Kirjayhtymä, 1986. ISBN 951-26-2985-2.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]