Viipurin taistelu (Suomen sisällissota)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Viipurin taistelu
Osa Suomen sisällissotaa
Vangeiksi jääneitä punakaartilaisia.
Vangeiksi jääneitä punakaartilaisia.
Päivämäärä:

24. huhtikuuta – 29. huhtikuuta 1918

Paikka:

Viipuri

Lopputulos:

Valkoiset voittivat

Osapuolet

Valkoinen armeija

Punakaarti

Komentajat

Gustaf Mannerheim, Ernst Löfström, Karl Wilkman, Aarne Sihvo, Eduard Ausfeld, Ulrich von Coler

Kullervo Manner, Edvard Gylling, Oskar Rantala, Viktor Ripatti, Jalmari Parikka

Vahvuudet

18 500 miestä
82 tykkiä

7 000 miestä
300 tykkiä

Tappiot

n. 400 kaatunutta

4 000–5 000 vankia,
n. 500 kaatunutta [1]Teloitettuja 450–1 200

Viipurin taistelu oli Suomen sisällissodan viimeinen suuri taistelu, joka käytiin Viipurin kaupungin hallinnasta 24.–29. huhtikuuta 1918 punakaartin ja valkoisten välillä. Taistelu päättyi valkoisten vallatessa Viipurin.

Taistelussa valkoisten armeijalla oli 18 400 sotilasta ja 82 tykkiä.[2] Vastaansa he saivat yli 7 000 sotilasta sekä lisäksi venäläisiä tykkejä ja vapaaehtoisia. Todelliset taistelut olivat ilmeisesti varsin vähäisiä, valkoiset kohtasivat vain hajanaista ja heikosti johdettua vastarintaa.[3] Valkoisten voitettua taistelun punaisten johtajat ja joukosta jäljelle jääneet pakenivat Venäjälle. Taistelussa otettiin vangiksi noin 4 000–5 000 punaista.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten noustua maihin Etelä-Suomessa punaisten hallitus eli Kansanvaltuuskunta oli 9. huhtikuuta siirtynyt Helsingistä Viipuriin.[4] Viipuri oli tämän jälkeen punaisten pääkaupunki ja Länsi-Suomen evakuoinnin jälkeen se oli huhtikuun lopulla myös tärkein punaisten hallussa vielä olleista Suomen kaupungeista. Punaisten sodanjohdon strategiana oli pyrkiä luomaan uusi länsirintama Kymenlaaksoon ja säilyttää Karjalankannaksella maayhteys Venäjälle.[5][6]

Valkoisten päämajassa oli suunniteltu Viipurin valtausta jo helmikuusta 1918 lähtien, mutta suunnitelman toteuttaminen lähti liikkeelle vasta, kun mittava Tampereen valtaus oli saatu päätökseen huhtikuun alussa. Viipuri–Pietari-rata oli punaisille tärkeä huoltotie, joka oli tarkoitus saada katkaistua. Lisäksi punaisten joukot oli tarkoitus tuhota antamalla niille ratkaiseva isku. Operaatiota varten muodostettiin uusi Itäarmeija, jonka komentajaksi tuli aiempi Savon ryhmän päällikkö, kenraalimajuri Ernst Löfström. Hänen alaisuuteensa muodostettiin kolme suunnilleen rykmentin vahvuista ryhmää, joihin kuului yhteensä 18 400 miestä. Pohjoista ryhmää (noin 5 200 miestä) komensi everstiluutnantti Aarne Sihvo, keskistä ryhmää (noin 7 700 miestä) kenraalimajuri Karl Fredrik Wilkman ja eteläistä ryhmää (noin 5 200 miestä) saksalainen eversti Eduard Ausfeld.[7][2][8]

Ausfeldin oli määrä aloittaa operaatio hyökkäämällä Karjalankannaksen itäosasta Terijoelle ja eristää siten Viipurin punaiset Venäjästä sekä torjua mahdolliset Venäjältä tulevat apujoukot.[7] Tämän jälkeen Sihvon oli määrä saartaa Viipuri lännestä ja lopuksi Wilkmanin tuli vahvimman ryhmän komentajana vallata kaupunki idästä.[9]

Punaisten puolella ylipäällikkönä toimi kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner, joka oli julistettu diktaattoriksi. Tosiasiassa punaisten sotatoimia Karjalassa johti kuitenkin itäisen rintaman komentaja Oskar Rantala. Venäläinen eversti Mihail Svetšnikov oli vielä kansanvaltuuskunnan sotilaallisena neuvonantajana Viipurissa.[7] Hän oli laatinut huhtikuun alkupuolella punaisille puolustussuunnitelman, joka edellytti silloisten asemien pitämistä Karjalassa.[5]

Viipurin saartaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saarto-operaatio alkoi 19. huhtikuuta, kun Ausfeldin joukot aloittivat etenemisensä itäisellä kannaksella. Joukot saapuivat 21. huhtikuuta Kivennavalle, jossa ne jakautuivat kahtia. Ausfeld sai suunnitellusti katkaistua Pietariin johtavan radan Raivolassa illalla 23. huhtikuuta[10] ja valtasi myös Terijoen ja Kuokkalan huhtikuun 24. päivän aamuun mennessä. Terijoen punaisten komentaja Heikki Kaljunen onnistui vielä pelastamaan saarretut joukkonsa murtautumalla panssarijunan avulla valkoisten linjojen läpi Venäjän puolelle.[7]

Valkoisten päähyökkäys kohti Viipuria käynnistyi illalla 23. huhtikuuta. Alkuperäisenä tarkoituksena oli saartaa punaiset Viipurin pohjoispuolelle, jolloin taistelulta itse kaupungissa vältyttäisiin. Wilkmanin ryhmään kuulunut saksalaisen eversti Ulrich von Colerin komentama hyökkäyskiila, johon kuului viisi pataljoonaa ja kymmenen tykkiä, valtasi Lyykylässä ja Aittolahdessa sijainneet punaisten asemat 23. huhtikuuta ja Viipurin maalaiskuntaan kuuluneen Talin kylän 24. huhtikuuta. Talin valtaus ratkesi pistimin käytyihin lähitaisteluihin, joissa kunnostautui erityisesti 7. jääkäripataljoona. Coler ei sen jälkeen malttanutkaan jatkaa saartoliikettä, vaan päätti vastoin saamiaan ohjeita yrittää suoraan Viipurin valtaamista. Colerin joukot etenivät vielä saman päivän iltana aivan kaupungin edustalle Papulanlahden itärannalle, mutta juuttuivat paikoilleen punaisten puolustuksen osoittautuessa odotettua sitkeämmäksi. Colerin osaston voima ei riittänyt kaupungin valtaukseen. Wilkmanin ryhmän toinen, jääkärieversti Erik Jernströmin komentama hyökkäyskiila valtasi Viipurin eteläpuolella Kämärän ja Säiniön 24. huhtikuuta.[7][11][12] Se saapui seuraavana päivänä ankarien taisteluiden jälkeen kaupungin edustalle kaakosta. Kolmas, jääkärimajuri Helge Savoniuksen komentama hyökkäyskiila juuttui taisteluihin Muolaanjärven pohjoispuolella eikä osallistunut Viipurin piiritykseen.[2] Wilkman oli pitänyt reservinään yhden pataljoonan ja yhden eskadroonan.[12]

Kullervo Mannerin esikunta antoi illalla 23. huhtikuuta määräyksen, että koko punaisten keskisen rintaman olisi peräännyttävä Viipuriin, josta oli tarkoitus jatkaa edelleen Venäjälle. Antrean, Joutsenon ja Taipalsaaren rintamien punaiset irtautuivat asemistaan 24.–25. huhtikuuta välisenä yönä ja aloittivat rintamanpäällikkö A. Backmanin käskystä perääntymisen kohti Viipuria. Perääntyminen tapahtui suureksi osaksi Saimaan kanavan vartta kulkevia teitä pitkin. Kun Sihvon ryhmä aloitti hyökkäyksensä Joutsenossa aamulla 25. huhtikuuta, hänen joukkonsa kohtasivat punaisten asemat tyhjinä.[7][13][12]

Sihvon joukot ryhtyivät takaa-ajoon, mutta Colerin tekemän käännöksen vuoksi pääosa keskisen rintaman punaisista onnistui livahtamaan Viipuriin Sihvon ja Colerin ryhmien väliin jääneestä aukosta. Colerin joukot eivät olleet tunkeutuneet kyllin kauas länteen, jotta punaisten yhteydet olisi täysin saatu katkaistua. Kuten Tampereen taistelun kohdalla, punaisten saartaminen Viipurin kaupungin pohjoispuolelle siis epäonnistui ja motti muodostui itse kaupunkiin.[7][12] Sihvon ryhmän tehtäväksi jäi Viipurista länteen johtavien yhteyksien katkaiseminen. Sihvon ryhmän suojaamiseksi määrättiin Lappeenranta vallattavaksi kapteeni Unio Sarlinin ja kapteeni Einar Förbergin joukoilla.[12]

Koko punaisten kansanvaltuuskunta pakeni Viipurista laivasaattueessa Pietariin 25. huhtikuuta vastaisena yönä. Kansanvaltuutetuista ainoastaan Edvard Gylling jäi Viipuriin jatkamaan taistelun johtamista.[7] Viipurin punaisten johto järjestäytyi uudelleen kokouksessa, joka pidettiin Viipurin linnassa huhtikuun 25. päivän iltana Oskar Rantalan johdolla. Kokouksessa päätettiin jatkaa taistelua. Erään tiedon mukaan Viipurin puolustus jaettiin kolmeen lohkoon, joista Otto Vuoristo sai komentoonsa pohjoisen, Viktor Ripatti itäisen ja Jalmari Parikka läntisen rintaman.[14]

Punaiset kukistivat 24. huhtikuuta maan alta aseisiin nousseen Viipurin suojeluskunnan, joka oli saanut hetkellisesti haltuunsa Patterinmäen. Suojeluskunta oli aloittanut hyökkäyksensä liian aikaisin ja joutui antautumaan punaisille.[13][7][12]

Taistelu kaupungista[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sotasaalista Viipurin linnan pihalla.

Viipurin punaiset puolustajat onnistuivat torjumaan valkoisten ensimmäiset valtausyritykset 25. ja 26. huhtikuuta, minkä jälkeen valkoisten ylipäällikkö Gustaf Mannerheim määräsi keskeyttämään hyökkäämisen pariksi päiväksi.[7] Eversti Jernströmin komentamat viisi pataljoonaa kärsivät suuria tappioita yrittäessään 26. huhtikuuta hyökätä kohti Viipuria idästä avoimen maaston läpi suoraan päin punaisten konekivääritulta. Henkiin jääneet pääsivät vasta yön pimettyä perääntymään turvaan.[15]

Viipurin puolustuksesta piirityspäivinä vastasivat lähinnä kaupunkiin pakkautuneet punaisten Karjalan rintaman joukot, sillä kaupungilta haalitut punakaartilaiset karkailivat jatkuvasti asemistaan. Piiritetyillä punaisilla oli apunaan oli venäläinen eversti Peresvjet.[16][12] Punaisten tilanteen näyttäessä pidemmän päälle epätoivoiselta Gylling sai järjestettyä 26. huhtikuuta kaupungin pohjoiselle rintamalle kahden tunnin tulitauon, jonka aikana hänen johtamansa valtuuskunta yritti neuvotella antautumisehdoista Colerin kanssa. Coler vaati kuitenkin ehdotonta antautumista eikä luvannut antautuville punaisille edes Haagin sopimuksen mukaista hengen turvaa, joten Viipurin puolustajat päättivät taistella viimeiseen asti ja yrittää ulosmurtautumista saarretusta kaupungista.[16]

Noin tuhat punaista onnistui pakenemaan Viipurista huhtikuun 27. päivän iltana Viipurinlahden itärantaa pitkin Koiviston suuntaan. Seuraavana päivänä pakeni vielä pienempi joukko etelään.[7] Yhteensä yli kaksi tuhatta punaista pakeni Nuoraan kautta Viipurin–Johanneksen rannikkomaantietä pitkin, eikä Nuoraassa ollut valkoisten varmistusosasto kestänyt raivokasta hyökkäystä. Punaiset pystyivät pitämään pakoreitin auki 29. päivään saakka, vaikka yksi pataljoona Vaasan rykmentistä lähetettiin 28. päivänä Nuoraaseen valkoisten avuksi. Osa heistä joutui Ausfeldin joukkojen vangiksi, mutta osa pääsi Venäjälle asti.[17] Punaisten siviilien, haavoittuneiden ja venäläisten evakuointia Viipurista Pietariin jatkettiin lisäksi laivoilla huhtikuun 28. päivän aamuun saakka.[16] Erään aluksen nimi oli Hector. Se kuljetti 28. päivän vastaisena yönä punaisten alempia johtajia ja virkailijoita sekä haavoittuneita. Matkalla se otti Tiurin saarelta kyytiinsä pari sataa venäläistä.[18]

Eräät punaiset päättivät pakenemisen sijaan suorittaa viimeisen koston ennen kaupungin odotettavissa olevaa kukistumista. Hjalmar Kaipiaisen johtama punakaartilaisryhmä toteutti 27.–28. huhtikuuta Viipurin lääninvankilassa valkoisten vankien joukkomurhan.[19]

Wilkmanin ryhmän hyökkäykseen valmistautuneet joukot olivat Colerin osasto (neljä pataljoonaa), Jernströmin osasto (seitsemän pataljoonaa ja yksi patteri) ja Bäckmanin osasto (yksi vahvistettu pataljoona). Tykistön pääosaa johti jääkärimajuri Lauri Malmberg.[12] Valkoisten ratkaiseva hyökkäys Viipurin keskikaupungille alkoi huhtikuun 28. päivän vastaisena yönä keskiyöllä kaupungin itäpuolelta.[7] Hyökkäystä edelsi mittava tykistövalmistelu, jonka yhteydessä täysosuman saanut punaisten ammusvarasto Patterinmäellä räjähti kokonaan ja useat Viipurin kaakkoiset esikaupungit kuten Kolikkoinmäki kärsivät suuria vaurioita.[2] Hyökkäyksen aloitti rynnäköllä jääkärimajuri E. B. Schaumanin komentama 3. jääkäripataljoona. Punaisten etulinja murtui aamun sarastaessa, mutta tilapäinen puolustuslinja onnistuttiin vielä luomaan Havin kukkulalle ja linnoitetulle Patterinmäelle.[16][12]

Punaiset tekivät vastarintaa hieman yli vuorokauden ajan, mutta huhtikuun 29. päivän aamuun mennessä valkoiset saivat kaupungin haltuunsa. Huomattava osa kaupungin puolustajista oli edellisenä yönä lähtenyt joukolla yrittämään ulosmurtautumista länteen Haminan suuntaan, ja mukaan lähti suuri määrä siviilejä. Joukkoa johtivat Rantala, Parikka ja Vuoristo, mutta pakoretki eteni pääosin spontaanisti ja täysin järjestäytymättömästi. Sihvon joukot katkaisivat punaisten kolonnan pakotien Viipurin maalaiskunnassa käydyssä Naulasaaren taistelussa. Naulasaaressa käytiin yön aikana sekavaa kamppailua, kunnes punaisten etujoukko jäi päivän sarastaessa ansaan peltoaukealle keskelle valkoisten konekivääritulta. Lopulta noin 5 000–6 000 punaista antautui aamulla 29. huhtikuuta Naulasaaren ja Tienhaaran aseman välillä. Taistelussa kaatui noin 500 punaista. Otto Vuoristo ampui itsensä antautumisen yhteydessä.[20][21][7]

Vangitut punaiset sijoitettiin Viipurin vankileirille, jossa enimmillään oli yli 11 000 vankia.[22] Suomen sotasurmat -tietokannan mukaan leirillä kuoli nälkään, tauteihin tai teloituksiin 834 vankia.[23]

Kaupungin puhdistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viipurissa tapahtui todistettavasti yksi joukkoteloitus Viipurinlinnan vallihaudoilla 29. huhtikuuta. Tämä kuva on oletettavasti siitä tapahtumasta.[24]
Pääartikkeli: Viipurin puhdistus 1918

Kaupungin valloituksen jälkeen valkoiset joukot suorittavat Viipurissa etnisen puhdistuksen, joka kohdistui venäläisiin tai surmaajien venäläisiksi mieltämiin henkilöihin.[25] Viipurin linnan vallihautojen luona ja muualla kaupungin ympäristössä suoritetuissa teloituksissa ammuttiin ainakin 327 sotilasta tai siviiliä venäläisinä, todennäköisesti yhteensä 360–420 henkeä.[26] Teloitetuista venäläisistä suurin osa oli valkoista osapuolta kannattavia upseereita, ylempiä sotilasvirkamiehiä tai siviilejä. Teloitetuksi joutui myös 23 nuorta ja koululaista, nuorimpina 12- ja 13-vuotiaat lapset.[27] Venäläisten lisäksi teloitettujen joukossa oli ainakin 23 puolalaista, 2 tataaria, 2 italialaista, 3 virolaista, 2 juutalaista ja yksi Liivinmaan saksalainen.[28] Naisia teloitettujen joukossa tiedetään olleen ainakin kolme.[29]

Kaupungissa suoritettuihin etnisiin puhdistuksiin osallistuivat useat eri sotilasosastot ja -henkilöt, kuten Kajaanin sissirykmentti ja Saksassa koulutuksensa saaneet jääkärit. Teloitusten jälkeen teloitetuilta ryöstettiin henkilökohtaiset arvoesineet ja käyttökelpoiset vaatteet.[30]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Aunesluoma, Juhana & Häikiö, Martti (toim.): Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. WSOY 1995. ISBN 951-0-20174-X.
  • Hoppu, Tuomas: Valkoisten voitto, s. 199–223 teoksessa Sisällissodan pikkujättiläinen (toim. Haapala, Pertti & Hoppu, Tuomas). WSOY 2009. ISBN 978-951-0-35452-0
  • Keskisarja, Teemu: Viipuri 1918. Siltala, Helsinki 2013. ISBN 978-952-234-187-7
  • Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2. Opetusministeriö 1981. ISBN 951-859-071-0, ISBN 951-859-072-9.
  • Paavolainen, Jaakko: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 II ”Valkoinen terrori”. Helsinki: Kustannusyhtiö Tammi, 1967.
  • Westerlund, Lars (toim.): Venäläissurmat Suomessa 1914–22: Osa 2.2. Sotatapahtumat 1918–22. (Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 3/2004). Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-5354-45-8. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 3.1.2010). (Arkistoitu – Internet Archive)
  • Kartta Viipurin vapautuksesta Suomen Vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. Toim. Juhana Aunesluoma ja Martti Häikiö.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Jaakko Paavolainen Vankileirit Suomessa kuvateksti "Sodan dramaattisia loppuhetkiä oli noin 4 000-5 000 punaisen antautuminen"
  2. ↑ a b c d Aunesluoma & Häikiö 1995, s. 112.
  3. ↑ Westerlund 2004, s. 103
  4. ↑ Hoppu 2009, s. 202.
  5. ↑ a b Lappalainen 1981, s. 172–173, 201.
  6. ↑ Hoppu 2009, s. 208.
  7. ↑ a b c d e f g h i j k l m Hoppu 2009, s. 217–220.
  8. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 271. WSOY, 1956.
  9. ↑ Keskisarja 2013, s. 226.
  10. ↑ Lappalainen 1981, s. 210.
  11. ↑ Keskisarja 2013, s. 252–256, 261–264.
  12. ↑ a b c d e f g h i Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 276-285. WSOY, 1956.
  13. ↑ a b Lappalainen 1981, s. 215, 218–219.
  14. ↑ Lappalainen 1981, s. 220.
  15. ↑ Lappalainen 1981, s. 221.
  16. ↑ a b c d Lappalainen 1981, s. 222–224.
  17. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 282. WSOY, 1956.
  18. ↑ Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 282-283. WSOY, 1956.
  19. ↑ Keskisarja 2013, s. 290–301
  20. ↑ Lappalainen 1981, s. 224–226.
  21. ↑ Keskisarja 2013, s. 304–307.
  22. ↑ Pekkalainen, Tuulikki: Lapset sodassa 1918, s. 161. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31693-9-8.
  23. ↑ Vankileireillä ja vankiloissa menehtyneet vuoden 1918 sodassa Suomen sotasurmat 1914-1922. 5.3.2002. Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 28.7.2011. Viitattu 19.9.2021.
  24. ↑ Jaakko Paavolainen: Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918 II "Valkoinen terrori". Kuvateksti "Tällaisia suuria teloituksia ei vallien välissä lienee tapahtunut kuin tämä tämä. Helsinki: Kustannusyhtiö Tammi, 1967. Kansan arkisto.
  25. ↑ Westerlund 2004, s. 98, 114
  26. ↑ Westerlund 2004, s. 114
  27. ↑ Westerlund 2004, s. 119
  28. ↑ Westerlund 2004, s. 123
  29. ↑ Westerlund 2004, s. 121
  30. ↑ Venäläissurmat Suomessa, s. 135: "Teloituksen jälkeen sissit ampuivat vielä suuren määrän armonlaukauksia ja tarkistivat ruumiit ottaen talteen vainajien arvoesineet ja käyttökelpoiset vaatekappaleet. Myös vaasalaiset ottivat tähän osaa, mutta aloite tuli selvästi Kajaanin sissien johtajilta."

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Wikiaineisto
Wikiaineisto
  • Ohto Manninen toim. (1992–1993): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, osa II. ISBN 951-37-0730-X.
  • Nurmio, Heikki & Leonard Grandell (toim.): Viipurin valloitus kenraalimajuri Wilkmanin armeijaryhmän toiminta. Kustannusosakeyhtiö Ahjo Helsinki 1919

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]


Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Viipurin_taistelu_(Suomen_sisällissota)&oldid=22186398”