Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta
| Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta |
|||
|---|---|---|---|
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | autonominen sosialistinen neuvostotasavalta | ||
| osa | Neuvostoliittoa ja Venäjän neuvostotasavaltaa | ||
| Pääkaupunki | Petroskoi | ||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | 172 400 km², josta vettä 25 % km² | ||
| Väkiluku | 790 150 (1989) | ||
| Viralliset kielet |
venäjä, suomi (1920–1938, 1956–1991) karjala (1937–1940) |
||
| Valuutta | Neuvostoliiton rupla | ||
| Motto | Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen! | ||
| Seuraaja(t) |
(1)  Karjalais-suomalainen SNT(2)  Karjalan tasavalta |
||
Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta (ven. Карельская Автономная Советская Социалистическая Республика, Karelskaja Avtonomnaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika) eli Karjalan ASNT, yleiskielessä Itä-Karjala, Venäjän Karjala ja Neuvosto-Karjala, oli Venäjän neuvostotasavaltaan kuulunut itsehallinnollinen alue Neuvostoliitossa vuosina 1920–1940 ja 1956–1991.
Vuosina 1940–1956 alueella oli täysivaltainen neuvostotasavalta nimeltään Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta.
Työkommuuni[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Karjalan työkansan kommuuni
Vuonna 1917 Venäjästä itsenäistynyt Suomi lupasi luopua vaatimuksistaan suomalais-ugrilaisten kansojen, ennen kaikkea karjalaisten asuttamaan Itä-Karjalaan, jos bolševistinen Venäjä järjestää alueelle kansallisen hallinnon. Ennen kuin Venäjän ja Suomen väliset Tarton rauhanneuvottelut alkoivat, lakia säätänyt yleisvenäläinen toimeenpaneva keskuskomitea päätti antaa asetuksen Karjalan työkommuunin perustamisesta Aunuksen ja Arkangelin kuvernementtien karjalaisten asuttamalle seudulle kesäkuussa 1920.[1]
Kulttuuriautonominen valtiomuodostuma sopi bolsevikkien kansallisuuspolitiikkaan pienten kansojen itsemääräämisoikeudesta, mistä ne kuitenkin luopuisivat "liittymällä vapaaehtoisesti suurempaan neuvostovaltioon turvallisuuden ja suuruuden ekonomian vuoksi". Käytännössä päätöksellä kuitenkin pyrittiin parantamaan Venäjän neuvotteluasemia ja torjumaan väitettyä Suur-Suomi-aatetta sekä antaa kuva siitä, että Venäjä ei sorra Itä-Karjalan väestöä.
Vaikka Karjalan työkansan kommuuni olikin osaksi Venäjän keskushallinnon ohjauksessa, se kuitenkin oli ensimmäinen nimenomaan Itä-Karjalan käsittänyt hallintoyksikkö Venäjän historiassa. Suomen kieli sai venäjän ohella virallisen kielen aseman kommuunissa ja alueen kouluissa opetusta annettiin suomeksi, jolla myös karjalaisväestön kulttuuritasoa kehitettiin.
Ennen heinäkuussa 1920 Petroskoissa pidettyä työtätekevien karjalaisten yleiskarjalaista edustajakokousta järjesti Venäjä Itä-Karjalassa luotettavuudeltaan epäselväksi jääneen kansanäänestyksen, jonka mukaan asukkaista 88,3 % halusi jäädä Venäjän yhteyteen sekä 10,8 % toivoi itsenäisyyttä ja vain 0,9 % halusi liittymistä Suomeen. Edustajakokouksen sekä yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean ja Venäjän hallituksen päätöksellä kommuunin alueeksi määriteltiin 21 Aunuksen kuvernementin Petroskoin, Aunuksen ja Poventsan kihlakunnista 21 kuntaa, 2 yhteisöäselvennä ja 1 kyläselvennä; Arkangelin kuvernementin Kemin kihlakunnasta 19 kuntaa sekä Petroskoin, Aunuksen ja Kemin kaupungit.[2] Kommuunissa asui runsaat 144 000 asukasta, joista noin 60 % oli karjalaisia ja 37 % venäläisiä pinta-alan ollessa 115 186 km².
Suomalaisia punaisia oli Suomen sisällissodan myötä paennut Venäjälle yli 10 000.[3] Heistä monet nousivat johtaville paikoille Itä-Karjalassa, kuten Jaakko Mäki, Kustaa Rovio ja Edvard Gylling, josta tuli Itä-Karjalan vallankumouskomitean puheenjohtaja, käytännössä pääministeri.
Itä-Karjalan asema oli vielä vuosina 1921–1922 epävakaa, koska karjalaisten kansannousu, johon myös vapaaehtoiset Suomesta eli heimosoturit osallistuivat, oli epäonnistunut.
Vuonna 1922 Aunuksen kuvernementista liitettiin Puudožin kihlakunta, jolloin kommuunin pinta-ala kasvoi 144 600 km²:iin ja asukasluku yli 200 000:n. Samalla venäläiset tulivat enemmistöksi.
Autonominen neuvostotasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliiton perustamisen jälkeen Karjalan Työkommuunin nimi muutettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi heinäkuussa 1923, ja hallituksen virallinen nimi muuttui kansankomissaarien neuvostoksi.[4]
Vuonna 1924 Itä-Karjalaan liitettiin Lotinapellon kihlakunnasta Latvan pitäjä ja suurin osa Soutjärven pitäjästä. Näissä oli 12 000 asukasta, joista 9 000 vepsäläisiä.
Suomalaiskansallinen politiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
1930-luvun alussa vähintään 15 000 suomalaista loikkasi maahan aatteellisista syistä, mutta muuttoon vaikuttivat myös lamavuodet ja työttömyys.[3]
Koska karjalan kirjakieltä ei ollut, vaihtoehtona oli venäläistyminen, ja siksi Itä-Karjalan hallitus pyrki tietoisesti juurruttamaan suomen kieltä. Osana suomalaiskansallista ohjelmaa perustettiin vuonna 1925 neljästä komppaniasta koostunut Karjalan jääkäripataljoona, jonka ensimmäisenä komentajana toimi Ahvenanmaalta kotoisin ollut Eyolf Mattsson. Vuonna 1931 pataljoona laajennettiin Karjalan jääkäriprikaatiksi, joka lakkautettiin vuonna 1935. Alkeis- ja keskikouluja rakennettiin runsaasti eri puolille Neuvosto-Karjalaa. Vuonna 1932 ensimmäisen asteen kouluja oli 512 ja oppilaita 39 065. Suomenkielisiä kouluista oli 279 ja oppilaista 17 949. Suomenkieliset oppilaat olivat karjalaisia. Toisen asteen kouluissa, joita oli vuonna 1932 yhdeksän, opiskeli 4 523 oppilasta, joista karjalaisia oli 963.[5]
Yhdysvalloista ja Kanadasta muutti neuvostotasavaltaan 1920–1930-luvulla noin 5 000–12 000 amerikansuomalaista ja kanadansuomalaista. Tästä luvusta noin 7 000 saapui maahan 1930-luvun alussa.[3] Heidän motiivinsa olivat aatteellisia, ja Neuvostoliiton poliittinen johto tuki muuttoa. Amerikansuomalaisten perustamia kolhooseja olivat muun muassa Hiilisuo lähellä Petroskoita, Säde Aunuksessa ja Vonganperä Uhtualla. Pääosa amerikansuomalaista työskenteli Petroskoin piirissä.[5] Moderneihin työtapoihin ja koneisiin tottuneita amerikansuomalaisia pidettiin välttämättömänä apuvoimana takapajuiseksi jääneen tasavallan modernisoinnissa.[3] Säde oli Neuvosto-Karjalan suurimpia ylpeydenaiheita, koska sen tuotantoluvut olivat Neuvostoliiton parhaita.[5]
Suomalaisten ja karjalaisten vainoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vainojen taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ilmapiiri alkoi muuttua uhkaavaksi jo 1920-luvun viimeisinä vuosina. Vuonna 1932 Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirov muistutti lähettämässään selvityksessä Neuvosto-Karjalan innokkaita suomalaistajia siitä, ettei toistaiseksi ollut ratkaistu, minne amerikansuomalaiset maahanmuuttajat sijoitettaisiin. Selvityksen olivat allekirjoittaneet venäläiset Leningradin OGPU:n päällikkö Medved ja Leningradin sotilasläänin vallankumousneuvoston jäsen Slavin. Sotilaallisista ja turvallisuuspoliittisista syistä amerikansuomalaisia ei voinut heidän mielestään sijoittaa suureen osaan Karjalan piireistä. Kustaa Rovio protestoi esitettyjä rajoituksia vastaan ja kääntyi asiassa suoraan Stalinin puoleen, koska hän oletti noudattavansa Stalinin antamia ohjeita. Stalinin politiikka perustui kuitenkin puhtaasti neuvostovaltion turvallisuuden varmistamiseen: vuoden 1930 tammikuun julistuksesta lähtien itsenäisten talonpoikien eli kulakkien tuhoamiseen yhteiskuntaluokkana, vuosina 1933-34 rautaista kuria tavoitteleviin puoluepuhdistuksiin ja vuosina 1937-38 koko neuvostovaltion yhtenäistämiseen venäläisten hallitseman kommunistisen puolueen päätöksillä. Stalinin linjauksilla oli Neuvosto-Karjalan suomalaisten kannalta murheelliset seuraukset.[5][6]
Hysteeriseksi ilmapiiri tiivistyi 1930-luvun puolivälissä sen jälkeen, kun Kirov oli murhattu Leningradissa. Suomalaisiin – samoin kuin muihin Neuvostoliiton vähemmistökansallisuuksiin – luotettiin yhä vähemmän ja vähemmän. Neuvostoliiton salainen poliisi NKVD povasi sotaa ja tahtoi karkottaa vähemmistöt neuvostotasavallan raja-alueilta. Päämäärää edistettiin niin, että tšekistit ja muut turvallisuusviranomaiset levittivät uhkaavia huhuja, joissa oli totuutta vain nimeksi. Huhuissa esimerkiksi ”Suomen ohranan” agentit parveilivat Karjalan asutuskeskuksissa ja metsissä.[3]
Ennen Stalinin vainoja yli puolet Neuvostoliittoon asettuneista Suomen kansalaisista tai entisistä kansalaisista asui Karjalassa. Vaikkei suomalaisten osuus tasavallan koko väestöstä ollut suuren suuri, heidän roolinsa poliittisessa elämässä, taloudessa, tieteessä ja kulttuurissa oli johtava.[3]
Etninen puhdistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Taloudellinen ja poliittinen itsehallinto tosiasiallisesti lopetettiin vuonna 1935, jolloin Itä-Karjalan puoluejohtaja Roviota ja pääministeri Gyllingiä syytettiin suomalaisten suosimisesta ja nationalistisesta sovinismista ja heidät syrjäytettiin. Tilalle tulivat Neuvostoliiton keskushallinnolle uskolliset venäläiset johtajat. Rovio ja Gylling siirrettiin Moskovaan muodollisesti toisiin tehtäviin, mutta heidät Jaakko Mäen tavoin tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin vuonna 1938.
Suomalaisjohtajien syrjäyttäminen oli alkusoitto suomalaisiin kohdistuneelle systemaattiselle puhdistukselle Itä-Karjalassa Stalinin vainojen yhteydessä. Kymmeniä tuhansia suomalaisia teloitettiin ampumalla tai siirrettiin pakkotyöhön vankileireille Siperiaan. Suomen kieli korvattiin 1937 Dmitri Bubrihin kehittämällä karjalan kirjakielellä, jota kirjoitettiin kyrillisillä aakkosilla ja joka runsaiden venäläisten lainasanojen vuoksi oli karjalaisille vaikea ymmärtää.
Vieläkään ei tiedetä täsmällisesti, kuinka paljon suomalaisia teloitettiin ja tuomittiin vankileireille. Korkeimmat arviot kipuavat yli 30 000:n tai jopa 40 000:n ammuttuun suomalaiseen.[3] Erilaisia tuomioita sai vähintään 11 100 suomalaista. Kuolemantuomio langetettiin vähintäänn 9 100 suomalaiselle loppujen saadessa pidempiä tai lyhyempiä leirituomiota.[3]
Suomalaiskansallisen politiikan vastainen toiminta kuitenkin lopetettiin ennen talvisodan alkamista vuonna 1939, sillä Neuvostoliitto tarvitsi suomen kieltä osaavaa väestöä asettamansa Terijoen hallituksen palvelukseen.
Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Pääartikkeli: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta
Talvisodan aikana Neuvostoliiton oli vähin äänin luovuttava Terijoen hallituksesta ja oltava yhteydessä oikeaan Suomen hallitukseen. Kuitenkin kasvojensa säilyttämiseksi neuvostohallinto liitti pian sodan jälkeen 1940 suurimman osan Moskovan rauhassa Suomen luovuttamista alueista Karjalan autonomiseen sosialistiseen neuvostotasavaltaan ja samalla muutti sen Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.[7]
Uudelleen autonominen neuvostotasavalta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neuvostoliiton diktaattorin Iosif Stalinin vuonna 1953 tapahtuneen kuoleman ja Neuvostoliiton kommunistisen puolueen XX edustajakokouksen jälkeen 1956 Karjalais-suomalainen neuvostotasavalta muutettiin jälleen Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja samalla osaksi Venäjää.[8] Vaikka virallisesti syynä olivat "Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan työtätekevien toivomukset, väestön kansallinen rakenne, talouden yhtenäisyys, Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan tiiviit taloudelliset ja kulttuurisuhteet Venäjän SFNT:aan", Neuvostoliiton valtionpäämiehen Kliment Vorošilovin mukaan statuksen alentaminen tehtiin Suomen ylimmän valtiojohdon toivomuksesta ja valtioiden ystävällisten suhteiden kehittämiseksi.
Venäläisten osuus Itä-Karjalan asukkaista kasvoi huomattavasti neuvostovallan aikana: suomalaisen ja karjalaisen väestön osuus koko väestöstä oli loppuaikoina laskenut noin kymmeneen prosenttiin. Suomen kielen asema oli heikentynyt, karjalan kielelle ei ollut kyetty luomaan yhtenäistä kirjakieltä, ja karjalaa taitavien lasten ja nuorten määrä oli romahtanut jopa karjalaisuuden vahvimmilla alueilla Aunuksen kaupungin ympäristössä.
Neuvostoliiton hajoamisen aikana 1991 Itä-Karjalasta tuli virallisesti Karjalan tasavalta.
Väestö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Karjalan autonomisen neuvostotasavallan väkiluvussa näkyi melko selvästi ensimmäisiin viisivuotissuunnitelmiin liittyvä raskas teollistaminen, Karjalais-suomalaisessa neuvostotasavallassa puolestaan toisen maailmansodan aiheuttamat henkilötappiot sekä sodan jälkeinen muuttoliike pahasti tuhoutuneista Ukrainan ja Valko-Venäjän neuvostotasavalloista sekä Venäjältä.
| Vuosi | Asukasluku |
| 1926 | 261 000 |
| 1939 | 469 000 |
| 1950 | 445 000 (Karjalais-suomalainen snt, ei virallinen väestönlaskenta) |
| 1959 | 651 000 |
| 1970 | 713 000 |
| 1979 | 736 000 |
| 1989 | 790 150 |
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean päätös Karjalan Työkommuunin luomisesta Heninen.net
- ↑ Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean ja VSFNT:n kansankomissaarien neuvoston päätös Karjalan työkommuunin perustamisesta Heninen.net
- ↑ a b c d e f g h Kirja-arvostelu | Kirkkaasti paras selvitys suomalaisten surmaamisesta Neuvosto-Karjalassa: lähes 15 000 ammuttiin tai tuomittiin leirille Helsingin Sanomat. 13.11.2021. Viitattu 19.11.2021.
- ↑ Yleisvenäläisen toimeenpanevan keskuskomitean ja kansankomissaarien neuvoston asetus Karjalan autonomisesta sosialistisesta neuvostotasavallasta Heninen.net
- ↑ a b c d Rautkallio, Hannu: Suuri viha. Stalinin suomalaiset uhrit 1930-luvulla, s. 12-30, 36, 100. WSOY, 1995. ISBN 951-0-19970-2.
- ↑ Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 319-329. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5.
- ↑ Laki Karjalan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan muuttamisesta liittovaltion Karjalais-suomalaiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi Heninen.net
- ↑ Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston laki Karjalais-suomalaisen sosialistisen neuvostotasavallan muuttamisesta Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi ja Karjalan ASNT:n liittämisestä VFSNT:aan Heninen.net
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hakamies, Pekka & Fišman, Olga: Unelma uudesta Karjalasta: Neuvosto-Karjala valokuvissa 1920- ja 1930-luvulla. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: Pietari: Venäjän etnografinen museo, 2007. ISBN 978-951-746-811-4.
- Kolomainen, Robert: Kahdeksankymmentä vuotta kansallis-valtiollista kehitystä. Carelia 6/2000.
- Kilin, Juri: Suurvallan rajamaa: Neuvosto-Karjala Neuvostovaltion politiikassa 1920–1941. suom. Robert Kolomainen ja Ari Hepoaho. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 2001. ISBN 952-9888-18-X.
- Tuominen, Arvo: Kremlin kellot. Tammi 1956, Helsinki.
- Ylärakkola, Arvo: Edvard Gylling – Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Otava 1976, Helsinki. ISBN 951-1-04043-X.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kangaspuro, Markku: Karjalan Työkansan Kommuunin perustaminen
| |||||
