Saksan Itämeren-divisioona

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Rüdiger von der Goltz

Saksan Itämeren-divisioona (saks. Die Ostsee-Division) oli saksalainen, kenraalimajuri kreivi Rüdiger von der Goltzin komentama noin 9 500 sotilaan vahvuinen yksikkö, joka Suomen sisällissodan loppuvaiheessa keväällä 1918 nousi maihin Hangossa 3. huhtikuuta alkaen ja eteni kohti Helsinkiä.

Toinen, vapaaherra ja eversti Otto von Brandensteinin komentama saksalaisyksikkö, Osasto Brandenstein nousi maihin Loviisan Valkossa 7. huhtikuuta 1918 alkaen useana Tallinnasta suoritettuna kuljetuksena ja valtasi Lahden. Yhdessä tämän maihinnousuosaston kanssa Itämeren-divisioonan miesvahvuus nousi noin 12 500 mieheen.

Itämeren divisioonan esikunnassa Suomen valkoista armeijaa edusti eversti Vilhelm Aleksander Thesleff ja hänellä oli adjutanttina Aksel Woldemar Falkenberg, joka toimi yhdysmiehenä ylipäällikkö Mannerheimin ja Thesleffin välillä.

Vaasan senaatin kutsu ja liittosopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Divisioona kutsuttiin Suomeen Vaasaan evakuoituneen Suomen senaatin suurlähettilään Edvard Hjeltin esittämästä pyynnöstä, joka oli saanut toimeksiantonsa senaatin puheenjohtaja Heikki Renvallilta. Korvatakseen Saksalle avun Hjelt Suomen Senaatin puolesta allekirjoitti korvaussopimuksen 21. helmikuuta, mistä muut Vaasassa olleet Suomen senaatin jäsenet valtion varoista vastaava Juhani Arajärvi, puolustusasioista vastaava Alexander Frey ja maatalousasioiden varavastaava Eero Yrjö Pehkonen saivat tiedon vasta jälkikäteen 2. maaliskuuta.

Lisäksi Hjelt ja professori Erich allekirjoittivat Saksan kanssa 7. maaliskuuta rauhansopimuksen sekä kauppa- ja merenkulkusopimuksen sekä salaisen lisäpöytäkirjan, mikä sitoi Suomen ulkomaankaupan Saksan sotatalouteen protektoraatin tavoin. Pääministeriä vastaava Senaatin talousosaston puheenjohtaja Pehr Evind Svinhufvud hyväksyi järjestelyn Berliinissä jälkikäteen 10. maaliskuuta. Näin Vaasassa istuva Suomen Senaatin osa, ns. Vaasan senaatti, oli vahvasti poliittisesti sitoutunut Saksaan.

Maihinnousu Hankoon[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten lentäjien Suomeen pudottama julistus ennen varsinaista maihinnousua.
Saksan Itämeren-divisioonan maihinnousu Hankoon 3. huhtikuuta 1918.
Saksalaisia Karjaan rautatieasemalla Karjaan valtauksen jälkeen.
Von der Goltz (kuvassa keskellä katse kameraan hänen oikealla puolella selin kameraan kenraalimajuri Wolff) jakaa Riihimäen valtauksen jälkeen rautaristejä Riihimäen rautatieaseman edustalla.

Itämeren-divisioonan kuljetuksen Hankoon suoritti Saksan keisarikunnan laivaston Itämeren-erikoisryhmä. Erikoisryhmä oli jaettu kuuteen ryhmään, joista ensimmäisen tehtävä oli raivata muulle laivastolle muutaman meripeninkulman miinoista vapaan väylä. Tämä etujoukko käsitti neljä miinanetsintäpuolilaivuetta ja III saarronmurtajaryhmän saarronmurtaja Steigerwaldin johdolla, joita avusti jäänmurtaja Sampo (joutui saattamaan ensin S/S Arcturuksen Vaasaan ja palasi myöhemmin auttamaan Erikoisryhmän aluksia). Tänä miinanetsintä ja saarrostusjaostoa johdettiin miinanetsintäalukselta A 62.

Etujoukon perässä purjehti pääjoukko, joka käsitti linjalaivoja ja muutaman torpedoaluksen ja liikennelaiva S/S Vorwätsin. Pääjoukon perässä purjehtivat lippulaivana linjalaiva Westfalen ja sen sisaralus Posen, jota seurasi varsinainen kuljetuslaivasto johdossa risteilijä Koldberg, jonka perässä seurasi kolme kuljetusryhmää, joista ensimmäiseen kuuluivat Kuljetusalus S/S Bahia Castillo, S/S Buenos Aires, S/S Cassel, S/S Frankfurt ja suomalaisille jääkäreillekin tuttu pieni kuljetusalus S/S Equity.

Toista kuljetusryhmää veti miinalaiva Nautilus (saapui johtamaan ryhmäänsä vasta Suomenlahden miina-alueen rajoilta, jota ennen toista ja kolmatta kuljetusryhmää veti risteilijä Möwe) ja sitä seurasivat kuljetusalukset S/S Schleswig, S/S Chemnitz ja S/S Hannover. Kolmatta kuljetusryhmää veti risteilijä Möwe perässään kuljetusalukset S/S Habsburg, S/S Altenburg ja S/S Giessen.

Erikoisryhmän viimeisenä ryhmänä oli hinaajaryhmä, joka käsitti yhden torpedoaluksen (T 155) ja sitä seurasi pumppualus S/S Norder perässään kaksi hinaajaa Vosslopp ja Schulau ja kummankin hinaajan perässä oli hinauksessa yksi viidensadan tonnin proomu. Koko joukon hännillä oli pieni kuljetusalus S/S Arnold Köpke.

Näiden lisäksi operaatiossa avusti panssarilaiva Beowulf, torpedoalus T 141 ja poijunlaskija Kiel sekä 2. miinanraivausdivisioona, joka sisälsi moottoriveneitä ja etuvartiopuolijoukkue joiden kaikkien tuli toimi Erikoisryhmän etsintäosastona.

Näin kuvattuun laivastoon Saksalainen Itämeren-divisioona oli saatu lastattua Danzigissa 30. maaliskuuta mennessä ja se lähti matkaan 1. huhtikuuta 1918 Neufahrwasserin rediltä, kun etujoukolta oli saatu tieto miinakenttään saadusta kahden meripeninkulman levyisestä väylästä. Matkalla Hankoon saattueen tuli saada Saksan ilmavoimilta tulitukea, joka suoritettaisiin Russarön linnoitussaarta vastaan. Tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan jouduttu käyttämään vaan linnakkeen venäläiset sotilaat antautuivat ehdoitta ilman laukaustenvaihtoa (jostain syystä linnakkeen tykeistä puuttuivat lukot). Saattue saapui Hangon redille 3. huhtikuuta ja sen maihinnousu saatiin suoritettua divisioonan siinä määrin, että se oli marssivalmiina 4. huhtikuuta kello 17:00 ja kokonaisuudessaan kuormasto oli purettu seuraava päivänä.[1]

Helsingin valtaus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pääartikkeli: Helsingin taistelu

Suomalaisten valkoisten tuella Saksan Itämeren-divisioona valloitti Helsingin 14.–15. huhtikuuta.

27. huhtikuuta suojeluskuntien Tampereen suunnasta etenevät joukot ja etelästä tulleet saksalaiset kohtasivat Hämeenlinnassa.

Mannerheim vastustavalla kannalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suojeluskuntia komentava Mannerheim, joka oli palvellut Venäjän armeijassa Entente cordialen, ympärysvaltojen, puolella ensimmäisessä maailmansodassa Puolan rintamalla, ei puolestaan hyväksynyt saksalaisvaikutusta. Tämän vuoksi hän sai lopulta erota kesällä 1918, kun saksalaissuuntaus alkoi saada pysyviä muotoja; maahan oltiin hankkimassa saksalaista prinssiä kuninkaaksi, ja valtalaista alkanutta väliaikaista tasavaltaista hallitusmuotoa oltiin muuttamassa perustuslailliseksi monarkiaksi Kustaa III:n hallitusmuodon sekä yhdistys- ja vakuuskirjan perusteella.

Siirtyminen Latviaan 1919[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan hävittyä ensimmäisen maailmansodan marraskuussa 1918 siirtyi osa Saksan Itämeren-divisioonasta Freikorpsiksi (VI reservijoukko) Baltiaan taistelemaan Viroon ja Latviaan turvaamaan baltiansaksalaisten vähemmistön etua sekä neuvostovenäläisiä että kansallisia latvialaisia ja virolaisia vastaan 1919.

12. nostoväkidivisioonan esikunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Komentaja kenraalimajuri kreivi Rüriger von der Goltz.
  • 1. yleisesikuntaupseeri: yleisesikuntakapteeni Karmann.
  • 2. yleisesikuntaupseeri: yleisesikuntakapteeni Nikolaus von Falkenhorst.
  • Adjutantti: ratsumestari Heckmann
  • Ordonanssiupseerit: kapteeni von Kaisenberg, luutnantti, vapaaherra von Uckermann, luutnantti Scheufele.
  • Esikunnan komendantti: reservin ratsumestari Matthes.
  • Divisioonan intendentti: intendenttineuvos Vogel.
  • Divisioonalääkäri: esiylilääkäri tohtori Dannehl.
  • Divisioonaeläinlääkäri: esieläinlääkäri Scheferling ja sijaisena 1. esieläinlääkäri Ohm.
  • Divisioonasotatuomari: sotaoikeusneuvos reservin kapteeni Hauger.
  • Kaasu-upseeri: reservin luutnantti am Ende.
  • Kuormastoupseeri: luutnantti Schlüter.
  • Autokomennuskunta: reservin yliluutnantti Koch.
  • Tiedonanto-osasto: reservin luutnantti Dettmann.
  • Tykki-upseeri: reservin luutnantti Arnicke.
  • Kenttäposti 957: 1. kenttäpostisihteeri Sillus.
  • Divisioonapappi (ev. lut.): pastori Siebold.
  • Divisioonapappi (katol.): pastori Kreutz.
Esikunnassa komennettuina
  • Kenttärautatiepäällikön edustajana: kapteeni Maenss.
  • Armeijan ylijohdon yhdysupseerina: yleisesikuntakapteeni Thies.
  • Amiraaliesikunnan yhdysupseerina: kapteeniluutnantti kreivi von Platen.
  • Suomen päämajan yhdysupseerina: eversti Vilhelm Aleksander Thesleff, ja adjutanttina yliluutnantti Aksel Woldemar Falkenberg.
  • Divisioonan esikunnan käytettävänä: majuri kreivi Hamilton.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Suomen vapaussota VII, toim. Donner, Svedlin ja Nurmio, Gummerus 1931.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomen vapaussota VII, 1931 s. 62 - 77