P. E. Svinhufvud

Kohteesta Wikipedia
(Ohjattu sivulta Pehr Evind Svinhufvud)
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hakusana ”Svinhufvud” ohjaa tänne. Suvusta ja sen muista jäsenistä katso Svinhufvud af Qvalstad.
Pehr Evind Svinhufvud
P. E. Svinhufvud.png
Suomen tasavallan 3. presidentti
2.3.1931–1.3.1937[H 1][1]
Pääministeri Juho Sunila
T. M. Kivimäki
Kyösti Kallio
Edeltäjä Lauri Kristian Relander
Seuraaja Kyösti Kallio
Suomen valtionhoitaja
27.5.1918–12.12.1918
Seuraaja C. G. E. Mannerheim
Suomen pääministeri[2]
Svinhufvudin I hallitus[3]
27.11.1917–27.5.1918
Svinhufvudin II hallitus[4]
4.7.1930–21.3.1931
Edeltäjä
Kyösti Kallio(III)[2]
Seuraaja Juho Kusti Paasikivi
J. E. Sunila (II)[2]
Eduskunnan puhemies
1907–1912
Seuraaja Oskari Tokoi
Oikeuskansleri[5]
27.11.1918–17.12.1918
Seuraaja Axel Fredrik Charpentier[5]
Kansanedustaja
22.5.1907–31.10.1917
21.10.1930–16.2.1931
Tiedot
Syntynyt 15. joulukuuta 1861
Sääksmäki
Kuollut 29. helmikuuta 1944 (82 vuotta)
Luumäki
Puolue Kansallinen Kokoomuspuolue
Muut puolueet Nuorsuomalainen puolue
(1907–1917)
Puoliso Ellen Svinhufvud
Koulutus filosofian maisteri (1882)
lakitieteen kandidaatti (1886)
varatuomari (1888)
Allekirjoitus Svinhufvud allekirjoitus.jpg
Huomautukset

  1. Vuoden 1919 hallitusmuodon 23 §:n 5. momentin mukaan määräpäivän sattuessa pyhäpäiväksi oli seuraavaa arkipäivää pidettävä määräpäivänä. Tätä oli sovellettava, koska 1.3.1931 sattui sunnuntaiksi.

Pehr Evind Svinhufvud (15. joulukuuta 1861 Sääksmäki29. helmikuuta 1944 Luumäki) oli itsenäisen Suomen ensimmäinen valtionhoitaja vuonna 1918 ja Suomen tasavallan kolmas presidentti vuosina 1931–1937. Svinhufvud oli puoluetaustaltaan nuorsuomalainen. Vuonna 1918 hänestä tuli kokoomuslainen, puolueen perustamisen jälkeen.[6]

Svinhufvud nautti suurta kansansuosiota, ja kansan keskuudessa hänet tunnettiin lempinimellä ”Ukko-Pekka”. Svinhufvudin jyrkkää linjaa Suomen laillisten oikeuksien puolustajana autonomian aikana arvostettiin erityisesti 1920-luvulta toisen maailmansodan loppuun saakka, toisin kuin myöhempinä vuosikymmeninä. Siitä lähtien, kun kommunismi ja Neuvostoliitto romahtivat 1990-luvun alussa, on Svinhufvudin arvostus alkanut lisääntyä.[6]

Sukutausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvudit ovat vanha suku Taalainmaalta. Sen kantaisä oli Pietari Jönsinpoika Kirjuri (Peder Jönsson Skrifvare), joka oli 1400-luvulla maakunnan tuomari ja tuki valtionhoitaja Nils Sturea. Suvun juuret saattavat olla Norjassa. Isonvihan jälkeen karoliiniluutnantti Pehr Svinhufvud muutti Suomeen Sääksmäelle. Vanhan, keskiaikaisen rälssisuvun aatelisarvo vahvistettiin kuningas Juhana III:n antamalla aatelisarvolla vuonna 1574, jolloin Svinhufvud af Qvalstad -suku merkittiin Ruotsin ritarihuoneelle aatelissukuna nr. 145. Vaakunakilvessä on tähti ja villisianpää. Autonomian ajan alussa perustetussa Suomen Ritaristossa ja Aatelissa suvun järjestysnumero on 7.[7]

Nuoruus ja opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pehr Evind Svinhufvud syntyi Sääksmäen Rapolassa joulukuussa 1861. Hänen lapsuuttaan leimasi läheisten menetys, sillä hänen isänsä, merikapteeni Pehr Gustaf Svinhufvud, hukkui Välimerellä Kreikan saaristossa poikansa ollessa vasta kaksivuotias. Vuonna 1867 isoisä, vanha lääninkamreeri Pehr Gustaf Svinhufvud, ampui itsensä ja Rapola jouduttiin myymään. Sen jälkeen Pehr Evindin äiti Olga Svinhufvud (o.s. von Becker) muutti poikansa ja tämän sisaren Mathildan kanssa Helsinkiin. Olga joutui kasvattamaan lapsiaan yksinhuoltajana Hypoteekkiyhdistyksen konttoristin palkalla.[7][8]

Svinhufvud aloitti opintiensä Helsingin normaalilyseossa kahdeksanvuotiaana. Kouluopetus tapahtui ruotsin kielellä, mutta kouluun kirjautuessaan Svinhufvud oli ilmoittanut äidinkielekseen suomen.[8]

Yliopistossa Svinhufvud suoritti ensin tutkinnon historiassa valmistuen filosofian kandidaatiksi 1881. Maisterin arvon Svinhufvud sai vuonna 1882. Varsinaisesti hän kunnostautui lakiopinnoissaan, minkä takia hän teki työuransa alun Turun hovioikeudessa. Turusta oli kotoisin myös Ellen Timgren, jonka kanssa hän avioitui. Hän sai varsin nuorena paikan senaatin lainvalmistelukunnasta, ja nuori perhe muutti isän työn perässä milloin Helsinkiin, milloin Turkuun hovioikeuteen tai Heinolaan kihlakunnantuomariksi, kunnes Svinhufvud pääsi Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi, ja perhe muutti vuonna 1908 Kotkaniemeen, Luumäelle. Svinhufvudien perheessä oli kuusi lasta: Pehr Yngve (1890–1991), Ilmo Gretel Sommar (1892–1969), Aino Mary Alfthan (1893–1980), Eino Gustaf (1896–1938), Arne Bertel (1904–1942) ja Veikko Eivind (1908–1969).

Säätyvaltiopäiviltä Siperiaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud vuonna 1931 julkaistussa postimerkissä
Svinhufvud vuonna 1944 julkaistussa postimerkissä

Svinhufvud osallistui säätyvaltiopäiville aatelissäädyn edustajana ensi kerran vuonna 1894. Hän profiloitui erityisesti suomen kielen aseman puolustajana.

Svinhufvudin poliittinen toiminta sai profiilinsa sen jälkeen, kun ensimmäinen sortokausi alkoi vuonna 1899. Ponnekas tuomari oli kiivas perustuslaillinen, minkä takia hän joutui vaikeuksiin venäläisten viranomaisten kanssa. Hän katsoi, että Suomi puolustautui, ja oli siksi oikeutettu jyrkkiinkin toimenpiteisiin. Viranomaisten silmätikuksi hän joutui myös siksi, että toimi prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen murhanneen ylioppilas Lennart Hohenthalin puolustusasianajajana.[9] Svinhufvud erotettiin Turun hovioikeudesta 23. helmikuuta 1903, kun hän ei suostunut peruuttamaan kuvernööri Kaigorodovia vastaan nostettua syytettä kasakkamellakoista.[10]

Svinhufvud osallistui Kagaalin toimintaan, ja sortokauden päättymisen jälkeen Kagaalin johtohahmosta pääministerin asemaan noussut Leo Mechelin valitsi hänet puhtaasti perustuslaillisista muodostamaansa senaattiin vuonna 1905, mutta keisari ei hyväksynyt Svinhufvudia senaatin jäseneksi.[9]

Mechelinin senaatti lakkautti säätyvaltiopäivät vuonna 1906. Svinhufvud osallistui uuden, yksikamarisen eduskunnan (1907–) toimintaan nuorsuomalaisen puolueen riveissä. Hänet valittiin monien ensimmäisten eduskuntien puhemieheksi SDP:n tuella, vaikka olikin oikeistonuorsuomalainen, koska SDP piti häntä tinkimättömänä tsaarinvallan vastustajana. Hänen jyrkät puheensa johtivat toistuvasti siihen, että suuriruhtinas hajotti eduskunnan, kerran jo sen avajaisissa. Vuonna 1913 Svinhufvud kehotti viimein SDP:tä olemaan valitsematta häntä, koska hänellä olisi taas niin jyrkkää sanottavaa. Puhemiehen tehtävänsä päätyttyä hän palasi siviilityöhönsä Lappeen tuomiokunnan kihlakunnantuomariksi.

Toinen sortokausi merkitsi Svinhufvudin uralle käännettä, joka näytti merkitsevän päätepistettä. Svinhufvud toimi jälleen perustuslaillisten ajatustensa puolesta ja kieltäytyi vuonna 1914 tunnustamasta Venäjän kansalaista Konstantin Kasanskia Suomen prokuraattoriksi, jolloin kenraalikuvernööri Franz Seyn erotti hänet 13. marraskuuta[11] tuomarinvirasta. Svinhufvud kieltäytyi eroamasta, jolloin hänet vangittiin 25. marraskuuta[11] ja karkotettiin Siperian Tomskiin. Karkotus ei kuitenkaan merkinnyt yhteyksien katkeamista, sillä kirjeenvaihto oli mahdollista ja rouva Ellen Svinhufvud kävi jopa tapaamassa miestään karkotuspaikassa. Kun kihlakunnantuomari pantiin viralta, tuomiokunnan auskultantti Toivo Tapanainen määrättiin hoitamaan kyseistä virkaa. Hän kieltäytyi ja sai vankeusrangaistuksen.[12]

Svinhufvudin paluu Suomeen tuli mahdolliseksi Venäjän helmikuun vallankumouksen seurauksena, maaliskuussa 1917. Palatessaan hän sai sankarin vastaanoton. Hänen yhteiskunnallinen toimintansa alkoi jälleen, kun hänestä tuli ensin prokuraattori ja sitten itsenäisyyssenaatin puheenjohtaja.[9] Siinä asemassa hän myös antoi itsenäisyysjulistuksen eduskunnalle Helsingissä Heimolan talossa 4. joulukuuta 1917. Tuo julistus hyväksyttiinkin kaksi päivää myöhemmin, 6. joulukuuta 1917. Svinhufvud ryhtyi myös heti hakemaan tunnustusta vastahankitulle itsenäisyydelle vierailemalla Pietarissa Vladimir Leninin luona 31. joulukuuta 1917. Vierailu johtikin tunnustuksen saamiseen. Venäjän väliaikaista hallitusta seurannutta bolševikkihallitusta vastaan taistelleet ryhmät eivät olleet halukkaita Venäjän jakamattomuudesta kiinni pitävinä tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä niin kuin Saksan kanssa aselevon tehneet, Brest-Litovskin rauhasta neuvottelevat bolševikit.

Itsenäisyyden aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pehr Evind Svinhufvudin patsas eduskuntatalon valtiosalissa.

Sisällissodan puhjettua vuoden 1918 alussa Svinhufvud jäi aluksi Helsinkiin. Hänen onnistui kuitenkin maaliskuussa paeta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan, mistä hän matkusti edelleen Saksaan ja takaisin Suomeen. Sodan päätyttyä Svinhufvud pyrki valtionhoitajan asemassaan vaikuttamaan siten, että Suomi vahvistaisi itsenäisyyttään Saksan avulla. Hän kannatti Hessenin prinssin Friedrich Karlin valintaa Suomen kuninkaaksi. Kanta oli kuitenkin reaalipoliittinen; Svinhufvud ei varsinaisesti ollut kuningasvallan kannattaja. Saksan tappio maailmansodassa johti Suomen asettumiseen tasavallan tielle ja Svinhufvudin valtionhoitajakauden päättymiseen.

Sisällissodan jälkeen Svinhufvud armahti 30. lokakuuta 1918 kaikki enintään neljän vuoden tuomion saaneet punaiset. Lisäksi yli 30 000 vankileireillä ollutta punavankia pääsi ehdonalaiseen vapauteen. Armahdus ei koskenut punaisten johtajia eikä esimerkiksi murhista epäiltyjä. Hieman myöhemmin 7. joulukuuta hän antoi toisen armahdusasetuksen, jonka nojalla enintään kuuden vuoden tuomion saaneet punaiset päästettiin ehdonalaiseen. Lisäksi tämä asetus vapautti rikosoikeudellisesta vastuusta kaikki sodan tai sen jälkiselvittelyjen aikana laittomiin teloituksiin ja muihin sotarikoksiin osallisina olleet valkoiset. 12. joulukuuta 1918 Svinhufvud erosi valtionhoitajan tehtävistä ja viisi päivää myöhemmin myös oikeuskanslerin virastaan.[6][13]

Svinhufvudin perustuslaillinen idealismi muuttui voimakkaaksi maanpuolustushenkisyydeksi kaiketi juuri vuoden 1918 tapahtumien takia.lähde?

Suomen itsenäisyyden ensivuosina Svinhufvud toimi Suomen ensimmäisenä oikeuskanslerina muutaman viikon ajan vuonna 1918 sekä siviilitoimissa muun muassa pankkialalla. Hän oli ehdolla vuoden 1925 presidentinvaalissa kokoomuksen listalla saamatta kuitenkaan tarvittavaa kannatusta. Tuolloin valituksi tuli Maalaisliiton Lauri Kristian Relander.

Svinhufvudin presidenttikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud pitämässä radiopuhetta Yleisradion kymmenvuotisjuhlan kunniaksi vuonna 1936.

Svinhufvud palasi maan tärkeimpiin poliittisiin tehtäviin vuonna 1930 tultuaan kutsutuksi pääministeriksi. Suomalainen yhteiskuntarauha oli tuolloin koetuksella, kun Lapuan liike oli voimakkaimmillaan. Svinhufvud määritteli viranhoitonsa linjaksi toisaalta toiminnan kommunismin muodostamaa uhkaa vastaan ja toisaalta yhteiskuntarauhan säilyttämisen.

Lapuan liikkeen tuella pääministeri Svinhufvud valittiin presidentiksi vuoden 1931 vaalissa pienimmällä mahdollisella erolla. Svinhufvud itse olisi mielellään nähnyt edellisen presidentin Lauri Kr. Relanderin jatkavan, mutta kun Relanderin oma puolue maalaisliitto valitsi presidenttiehdokkaakseen Kyösti Kallion, myös Svinhufvud suostui ehdokkaaksi.[14] Ratkaisevalla kolmannella äänestyskierroksella Svinhufvud sai 151 ja entinen presidentti Ståhlberg 149 ääntä. Svinhufvud valittiin presidentiksi kokoomuksen, maalaisliiton ja ruotsalaisten äänillä. Kun valitsijamiesvaalin tulos julistettiin, lehteriyleisö puhkesi osoittamaan innokkaasti suosiotaan. Vaalitoimitusta johtanut Svinhufvud löi nuijan pöytään niin kovaa, että siihen jäi pysyvä jälki, ja jyrähti: "Hiljaa! Tämä ei ole mitään teatteria!"[15]

Kenraali Mannerheim palasi mukaan politiikkaan, kun vasta valittu presidentti nimitti hänet lähes ensi töikseen puolustusneuvoston puheenjohtajaksi.[16] Toukokuussa 1933 Svinhufvud myönsi Mannerheimille sotamarsalkan arvon.[17] Svinhufvudin arvostusta Mannerheimia kohtaan kuvasi myös se, että hän määräsi julkisuudelta salassa sotaväen päällikön noudattamaan puolustusneuvoston puheenjohtajan ohjeita niin kauan kuin puheenjohtajana oli Mannerheim.[18]

Sosialidemokraatit ja suuri osa maltillisista porvareista pitivät Svinhufvudin voittoa presidentinvaalissa myös Lapuan liikkeen voittona. Lapuan liikkeen loppu koitti kuitenkin jo helmikuun 1932 aikana, kun yhteiskunnan rauhoittamiseen pyrkivä presidentti piti kuuluisan radiopuheensa Mäntsälän kapinan aikana. Maa alkoi rauhoittua. Sosialidemokraattien vahva mies Väinö Tanner antoi Svinhufvudille tunnustuksen tämän radiopuheesta ja epäili, että ilman sitä Mäntsälän kapina olisi todennäköisesti johtanut verenvuodatukseen.[19] Kun radio oli todistanut tehonsa Mäntsälän kapinan taltuttamisessa, Svinhufvud otti tavakseen pitää puheen jokaisena uudenvuodenpäivänä. Poliitikkona Svinhufvud oli suora ja jyrkkä, mutta tavallisille kansalaisille hän näyttäytyi mielellään myhäilevänä "Ukko-Pekkana" ja sarkatakkisena ikämiesampujana.[20]

Svinhufvudin astuessa tasavallan presidentin virkaan Suomessa elettiin talouslaman keskellä. Wall Streetin pörssiromahduksesta alkunsa saanut lama kanavoitui Suomeen ennen kaikkea maatalouden ja sahateollisuuden kautta, ja sen maksumiehiksi joutuivat maanviljelijät, metsänomistajat, saha- ja metsätyöntekijät sekä metsistä lisäansioita saaneet. Työttömyys oli pahimmillaan alkuvuonna 1932, jolloin kokonaan vailla työtä oli noin 90 000 henkilöä eli runsaat viisi prosenttia työvoimasta. Käänne parempaan tapahtui kuitenkin jo loppuvuoden 1931 aikana Suomen luovuttua kultakannasta, ja Suomessa lama jäi lyhytaikaisemmaksi ja vaikutuksiltaan lievemmäksi kuin useimmissa muissa Euroopan maissa. Vuoden 1929 teollisen tuotannon kokonaisarvo saavutettiin ja ylitettiin jo vuonna 1934. Svinhufvudin presidenttikauden ensimmäisen vuoden merkkitapauksiin kuului myös perin pohjin epäonnistuneeksi todetun kieltolain kumoaminen vuoden 1931 viimeisinä päivinä järjestetyn neuvoa-antavan kansanäänestyksen nojalla.[21]

Svinhufvud toimi ahkerasti sekä sisä- että ulkopolitiikan kysymysten parissa. Hänen ulkopolitiikkansa kulmakivi oli pohjoismaisen yhteistyön vahvistaminen etenkin puolustuspolitiikan alueella. Svinhufvudin presidenttikaudella Suomi solmi hyökkäämättömyyssopimuksen Neuvostoliiton kanssa ja julisti ulkopoliittiseksi linjakseen vuonna 1935 Pohjoismaisen suuntauksen.[22]

Svinhufvudin presidenttikauden aikana istui kolme hallitusta, Sunilan toinen hallitus, Kivimäen hallitus ja Kallion neljäs hallitus. Svinhufvud tuli erityisen hyvin toimeen pääministerinä vuosina 1932–1936 toimineen edistyspuolueen T. M. Kivimäen kanssa. Erään aikalaisarvion mukaan presidentti ohjaili aluksi pääministeriä, mutta jatkossa pääministeri ja ulkoministeri Antti Hackzell vaikuttivat yhä enemmän presidenttiin. Oman puolueensa kokoomuksen johtohahmoista Svinhufvudia lähellä olivat etenkin valtioneuvos J. K. Paasikivi ja Helsingin yliopiston kansleri Hugo Suolahti. Svinhufvud tuki vahvasti myös Suomen Pankin pääjohtajaa Risto Rytiä ja tämän johdolla toteutettua talouspolitiikkaa.[23]

Presidenttikautensa aikana Svinhufvud ei tehnyt virallisia vierailuja ulkomaille, mutta hän kävi Virossa ja Ruotsissa yksityisluonteisilla matkoilla, joita seurasivat Viron valtionpäämiehen Konstantin Pätsin ja Ruotsin kuninkaan Kustaa V:n käynnit Suomessa.[24]

Svinhufvudin täyttäessä 75 vuotta joulukuussa 1936 hänen kunniakseen pidettiin suuri kansalaisjuhla edellisvuonna valmistuneessa Helsingin messuhallissa. Svinhufvudin ja hänen puolisonsa Ellenin kanssa eturivissä istuivat edelliset presidentit K. J. Ståhlberg ja Lauri Kr. Relander, pääministeri Kyösti Kallio sekä rouvat Ester Ståhlberg, Signe Relander ja Kaisa Kallio. Muista tulevista presidenteistä vieraiden joukossa nähtiin Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti, Suomen Tukholman-suurlähettiläs J. K. Paasikivi ja oikeusministeri Urho Kekkonen. Marsalkka Mannerheim oli juhlan aikana Intiassa suurriistaa metsästämässä.[25]

Svinhufvud ei kuitenkaan onnistunut uusimaan paikkaansa vuoden 1937 presidentinvaalissa erityisesti siksi, että hallituskysymyksessä mielestään sivuutetuiksi tulleet sosialidemokraatit äänestivät häntä vastaan. Kivimäen hallituksen kaaduttua syksyllä 1936 SDP:n puheenjohtaja Väinö Tanner oli ilmoittanut presidentti Svinhufvudille sosialidemokraattien haluavan hallitukseen, mikä ei kuitenkaan presidentille käynyt. Toisella äänestyskierroksella Svinhufvud hävisi maalaisliiton Kyösti Kalliolle äänin 177–104.[22] Kallio nimitti pian valintansa jälkeen Suomen ensimmäisen punamultahallituksen, jonka muodostivat maalaisliitto ja SDP.

Viimeiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud ampumassa Kuopion ampumaradalla 1934

Presidenttikauden päättyminen merkitsi Svinhufvudin aktiivisen yhteiskuntapoliittisen päivätyön päättymistä. Hän siirtyi viettämään vapaapäiviä kotitilalleen Luumäen Kotkaniemeen. Presidentti oli innokas tarkkuusammunnan harrastaja ja suojeluskuntamies. Ampujana hän oli vielä vanhuudenpäivinäänkin Suomen-mestaruustasoa, suojeluskunnissa hän yleni vääpeliksi.

Svinhufvud oli presidenttikautensa aikana saanut lahjaksi yksityiskäyttöä varten kaksi autoa, Chevroletin heti virkaan astuttuaan ja Studebakerin 75-vuotispäivänään vuonna 1936. Tämä herätti hänessä ajatuksen ajokortin hankkimisesta, ja jätettyään presidentin tehtävät hän ilmoittautui autokouluun Lappeenrannassa. Kesällä 1937 hän suoritti ajokortin kurssinsa vanhimpana oppilaana.[26]

Veteraanipoliitikko Svinhufvud pyrki osallistumaan vielä kerran Suomen asioiden hoitamiseen talvisodan lopulla matkustamalla avunhakumatkalle Saksaan ja Italiaan. Adolf Hitler ja Benito Mussolini kieltäytyivät kumpikin tapaamisesta, mutta tuolloisen paavin Pius XII:n presidentti pääsi tapaamaan. Jatkosodan aikana Svinhufvud tuki Suur-Suomi-ajattelua, mutta pitkäaikaisen valtiomiehen aika oli kuitenkin menossa mailleen. Hän kuoli kotonaan Kotkaniemessä kevättalvella 1944 ja hänet siunattiin haudan lepoon Luumäen kirkossa.[27]

Lempinimi Ukko-Pekka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Svinhufvud tunnettiin myös lempinimellä Ukko-Pekka. Tämä lempinimi kohotti huomattavasti Pekka-nimen suosiota. Ukko-Pekka-nimi on saanut muutakin käyttöä.[28]

Artikkelissaan Svinhufvudista kirjassa Suomen tasavallan presidentit professori Matti Kuusi viittaa useasti Pekka Svinhufvudiin selostaessaan presidentin elämää ennen presidenttikautta.[8]

Presidentti P. E. Svinhufvudin muisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Presidentti Svinhufvudin muistoa vaalimaan perustettiin vuonna 1951 muistosäätiö. Sen ensimmäinen tunnettu toimi liittyi muistomerkin rahoituksen järjestämiseen Wäinö Aaltosen tekemälle näköispatsaalle, joka paljastettiin eduskuntatalon edessä Svinhufvudin syntymän 100-vuotispäivänä 15. joulukuuta 1961.[29] Tänä päivänä Svinhufvudin nimeä kantavan muistosäätiön näkyvin toiminta on 2000-luvulla vuosittain jaettava kirjallisuuspalkinto, joka jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1973.

Presidentti Svinhufvudin mukaan nimettiin jo vuonna 1934 Naantalissa sijaitseva Ukko-Pekan silta. Myöhemmin 1950- ja 1960-luvuilla Helsingissä nimettiin Svinhufvudintie ja Svinhufvudin puisto. Lahdessa on Svinhufvudinkatu, Anjalankoskella, Heinolassa, Tuusulassa ja Ylivieskassa on Ukko-Pekantie sekä Taavetissa Ukko-Pekankaari.[6]

Presidentti Svinhufvudin kotipaikka Luumäen Kotkaniemestä tuli vuonna 1999 valtion omistama ja museoviraston hallinnoima kotimuseo. Paikka oli ollut ennen sitä P. E. Svinhufvudin pojan ja pojanpojan perheen omistuksessa. Valtio, Luumäen kunta ja P. E. Svinhufvudin muistosäätiö ovat etsineet vuodesta 2010 säätiöpohjaista mallia Kotkaniemen museon ylläpidon järjestämiseksi.[30]

Aikajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teokset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Majuri Juhana Henrik Fieandt'in elämänkerta; kirjoittanut P. E. Svinhufvud. Historiallisia tutkimus-kokeita 18. Helsinki 1881
  • Puhe Lennart Hohenthalin puolustukseksi. Kuopio 1905
  • Suomen kansalle / Suomen senaatti; Suomen senaatin antama itsenäisyysjulistus 4.12.1917. Helsinki 1917 (Julistus digitaalisessa muodossa Doriassa)
  • Lapuan liikkeen tarkoitusperät ovat oikeat ja välttämättömät: puhe isänmaallisen vaaliliiton vaalijuhlassa Helsingissä syysk. 28 p:nä 1930. Isänmaallisen vaaliliiton julkaisuja n:o 2. Helsinki 1930
  • Kootuin voimin tulevaisuuteen; kirj. P. E. Svinhufvud ym. Otava 1934
  • P. E. Svinhufvud tasavallan presidentiksi. P. E. Svinhufvudin vaalitoimikunta, Helsinki 1936
  • Testamentti kansalleni. Stockholm 1944, Martti Pihkalan kanssa (Teos digitaalisessa muodossa, Työväenliikkeen kirjasto, Digitaalinen arkisto (Helda))
  • Ukko-Pekka puhuu: P. E. Svinhufvudin puheita, kirjeitä ja muistelmia; toimituskunta Eino Jutikkala ym.; valokuvat Märtha Paloniemi, Pehr Svinhufvud, ym. Otava 1986


Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Salokangas, Raimo: ”Itsenäinen tasavalta”, Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Presidenttien virkaanastujaiset (P. E. Svinhufvudin virkaanastujaispuhe) Elävä Arkisto. Yleisradio. Viitattu 5.12.2014.
  2. a b c Suomen hallitukset valtioneuvosto. Viitattu 28.5.2010.
  3. Svinhufvudin hallitus valtioneuvosto. Viitattu 28.5.2010.
  4. Svinhufvudin II hallitus valtioneuvosto. Viitattu 28.5.2010.
  5. a b Viranhaltijat Oikeuskanslerin virasto. Viitattu 28.5.2010.
  6. a b c d Häikiö, Martti: Pehr Evind Svinhufvud (1861–1944) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.9.1997. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 31.5.2012.
  7. a b Vesikansa, Jyrki: Näkökulma: Merkittävä, mutta etäinen sukulainen. Iltalehti, 8.6.2010, s. 28.
  8. a b c Kuusi, Matti: P. E. Svinhufvud – itsenäisyystaistelun suurmies, s. 65–76. Teoksessa Suomen tasavallan presidentit. 8. painos. Porvoo: WSOY, 1965.
  9. a b c Muistokirjoitus Helsingin Sanomat
  10. Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 134. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  11. a b Laati, Iisakki: Mitä Missä Milloin 1951, s. 138. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1950.
  12. Heikki Ylikangas: Romahtaako rintama?, s. 258.
  13. Vuoden 1918 kronologia Työväen arkisto. Viitattu 5.5.2017.
  14. Lauri Sivonen: Presidentin tekemiset, s. 19. Helsinki: Kirjayhtymä, 1982.
  15. Olavi Jouslehto ja Jaakko Okker: Tamminiemestä Mäntyniemeen, s. 43. Porvoo-Helsinki: WSOY, 2000.
  16. Salokangas, Raimo: s. 639
  17. Max Jakobson: Väkivallan vuodet: 20. vuosisadan tilinpäätös I, s. 135. Helsinki: Otava, 1999.
  18. Jukka Tarkka ja Allan Tiitta: Itsenäinen Suomi: seitsemän vuosikymmentä kansakunnan elämästä, s. 87. Helsinki: Otava, 1987.
  19. Jouslehto & Okker, s. 44.
  20. Jouslehto & Okker, s. 46.
  21. Tarkka & Tiitta, 1987, s. 88–89.
  22. a b Salokangas, Raimo: s. 641
  23. Jouslehto & Okker, s. 45.
  24. Jouslehto & Okker, s. 46.
  25. Tarkka & Tiitta, s. 104.
  26. Kimmo Levä (toim.): Pyörillä kuormat kulkevat: Mobilia-vuosikirja 1996, s. 76–77. Kangasala: Vehoniemen automuseosäätiö, 1996.
  27. Matti Kuusi (toim.): Suomen tasavallan presidentit (8. painos), s. 94. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1965.
  28. Kustaa Vilkuna, Etunimet, sivut 9–10
  29. Julkiset veistokset: P. E. Svinhufvudin patsas eduskuntatalon edessä Taidemuseo. Viitattu 14.9.2014.
  30. Anttila, Pekka: Osapuolet tyrmistyivät: Museovirasto haluaa eroon presidentti Svinhufvudin kotimuseosta 23.9.2010. Suomen Kuvalehti. Viitattu 14.9.2014.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]




Edeltäjä:
E. N. Setälä

Kyösti Kallio
Suomen senaatin puheenjohtaja
1917−1918
Suomen pääministeri
1930−1931
Seuraaja:
Juho Kusti Paasikivi

Juho Sunila
Eduskunnan puhemies
1907−1912
seuraaja:
Oskari Tokoi
Oikeuskansleri
1918
seuraaja:
Axel Fredrik Charpentier