Suomen asevelvollisuuden historia

Todistus asevelvollisen osallistumisesta kertausharjoituksiin vuonna 1897. Todistuksesta ilmenee painettuna hallintokieli ruotsi, koulutuskieli suomi ja Venäjän keisarillinen vaakuna.

Varsinainen asevelvollisuus tuli Suomen suuriruhtinaskunta-aikana käyttöön säätyvaltiopäivien vuonna 1878 säätämällä lailla. Vuonna 1901 keisari Nikolai II päätti kaksi vuotta aikaisemmin antamansa helmikuun manifestin perusteella liittää Suomen armeijan Venäjän armeijaan, asiaa koskeva laki hyväksyttiin vuoden 1900 valtiopäivillä. Venäläistämispolitiikan vastustajat Suomessa pitivät päätöstä kuitenkin perustuslain vastaisena ja organisoivat kutsuntalakkoja. Suomen sisällissodan aikana molemmat osapuolet palauttivat asevelvollisuuden, ja Suomi on tämän jälkeen perustanut puolustusratkaisunsa asevelvollisuusarmeijan varaan.

Asevelvollisuuden varhaisvaiheet

Katso myös: Ruotsin vallan aika Suomessa

Keskiaikaisessa Ruotsin valtakunnassa puolustus perustui kuninkaan oikeuteen määrätä talonpoikia palvelukseen kylille annettavien kiintiöiden mukaan. Pysyvän armeijan muodostivat kuninkaan ja korkeimpien herrojen henkilökohtaiset, korkeintaan muutamaan sataan mieheen nousseet vartioväet. Sodan ajan armeijan pääosan muodostanut huonosti koulutettu ja vain paikalliseen sodankäyntiin tarkoitettu miliisi ei soveltunut Ruotsin 1500-luvun lopulla käynnistämään nopeaan valloituspolitiikkaan. Se korvattiinkin 1600-luvun alussa väenotoilla, joissa kylille asetettiin velvollisuus varustaa tietty määrä miehiä. Ruotsi olikin kolmekymmenvuotisessa sodassa eräs ainoista asevelvollisia joukkoja käyttäneistä maista, mikä helpotti sen sotataloutta tuntuvasti. Suomi varusti sotiin todellista väestöosuuttaan suuremman määrän miehiä, joista hyvin harvat palasivat sodasta.

Ruotsin suurvalta-aikana 1600-luvun puolivälissä asevelvollisuus vakinaistettiin ruotuväkilaitokseen, jossa joukko taloja, eli ruotu, varusti sotaan miehen. Ruotusotamiehelle annettiin torppa, jonka tuotosta ja mahdollisista rengintöistä hän sai elantonsa. Ratsuväen varustivat rusthollit, jotka nauttivat tämän johdosta osittaista verovapautta. Upseerit asuivat joukkonsa kotiseudulla virkataloissaan (puustelleissaan), joiden tuotto oli heidän palkkansa. Ajan maatalousyhteiskunnassa ruotuväkilaitos oli melko edullinen ja kätevä tapa järjestää sotaväki. Ongelmana oli kuitenkin sotaväen osa-aikaisuus, joka saattoi johtaa puutteelliseen koulutukseen.

Kustaan sodassa vuosina 1788–1790 ja Suomen sodassa 1808–1809 ruotuarmeija taisteli verrattain tehokkaasti, mutta sisäpoliittiset ongelmat rajoittivat armeijan toimintakykyä. Suomen sodassa alivoimaiset suomalaiset joukot, joita ei juuri tuettu Ruotsista, eivät kyenneet estämään Venäjää valtaamasta maata. Venäjän vallattua Suomen ruotuväki hajotettiin. Tsaari lupasi, että suomalaisten ei tarvitse sotia ulkomailla. Ruotujako lakkautettiin vasta nälkävuonna 1867, mutta ruodut toimivat lähinnä köyhäinhoidon yksikköinä venäläisen sotaväen hoitaessa Suomen puolustuksen. Krimin sodan aikana ruotuväkeä kuitenkin koottiin muutamia pataljoonia torjumaan mahdollista maihinnousua. Suomen kaarti (Kaartin pataljoona) kuitenkin säilyi, ja yhteensä suomalaisia sotilaita oli 1870-luvulla noin 700. Aiemmin Suomen kaartin lisäksi oli ollut myös muita, vähempimerkityksisiä ja lyhytikäisiä, värvättyjä pataljoonia. Kaartin tärkein sotatoimi oli osallistuminen Turkin sotaan vuosina 1877–1878. Poliittiselta merkitykseltään pataljoona muistutti nyky-Suomen rauhanturvajoukkoja, jotka ovat osoittaneet maan solidaarisuutta ”kansainväliselle yhteisölle”. Samalla tavoin Kaartin pataljoonan tehtävänä oli ensisijaisesti osoittaa lojaalisuutta yleisvaltakunnallisille intresseille. Suomalaisten yksiköiden lisäksi Suomi piti yllä Kadettikoulua Haminassa, ja monet sen käyneet tekivät näyttävän uran Venäjän armeijassa yleten aina kenraalin arvoon.

Uuden ajan ensimmäinen yleisen asevelvollisuuden käyttöön ottanut maa oli vallankumouksellinen Ranska (loi Jourdan; 1798), joka kävi sotaa lähes kaikkia naapureitaan vastaan. Asevelvollisuus mahdollisti suuren massa-armeijan, ja miehistön riveistä nousseiden upseerien johdolla Ranskan armeijat estivät vallankumoushallituksen kaatumisen. Pian aloite siirtyi Ranskalle, jonka armeijat valloittivat suurimman osan Eurooppaa. Myös muut valtiot ottivat vähitellen yleisen asevelvollisuuden käyttöön, koska se oli ainoa keino hankkia vastaavan suuruinen armeija. Lisäksi asevelvollisuus soveltui hyvin ajan romanttiseen kansallisuusaatteeseen: asevelvollinen armeija samastui kansaan ja mahdollisti valtion ja kansalaisen etujen vahvan samaistamisen.

1800-luvulla liberaalit yleensä vastustivat asevelvollisuutta ihmisoikeuksien vastaisena pakkotyönä. Tätä voimisti se, että Suomi ei voinut itse vaikuttaa siihen, millaisiin sotiin joutuisi. Ruotsinmieliset olivat liberaalien linjoilla ja ylipäänsä Venäjän puolesta sotimista vastaan. Maltillinen pasifismi sai laajalti kannatusta, joskin 1800-luvun lopun sodat alkoivat hävittää uskoa tulevaan rauhanaikaan.

Vanhasuomalaiset olivat asevelvollisuuden kannalla, esimerkiksi J. V. Snellman korosti sen merkitystä kasvatuksellisesti ja kansalaispiirien yhdistäjänä; hänestä aseeton kansa oli moraalisesti kelvoton. Fennomaanit näkivät juuri asevelvollisuuden luoneen Preussin mahdin, ja heistä se voisi myös auttaa Suomen itsenäistymisessä. Antiikin esimerkit vaikuttivat voimakkaasti mielialoihin ja monet samaistivat mielellään Suomen ja antiikin Ateenan. Asevelvollisuudesta käytiin kiivasta keskustelua ainakin 1860-luvusta itsenäisyyden aikaan asti. Liberaalit ruotsinmieliset myös pohtivat, voisiko Suomi pysyä puolueettomana mahdollisesti tulevassa länsimaiden ja Venäjän sodassa tai voisiko Ruotsi ottaa siinä Suomen takaisin. Suomenmieliset pitivät tätä pohdintaa maan etujen vastaisena, vastuuttomana seikkailupolitiikkana, sillä Venäjän lehdistö kommentoi suomalaisia separatismipyrkimyksiä erittäin kärkevästi. Lisäksi he pitivät ajatusta Ruotsin yhteyteen palaamisesta maanpetoksellisena.

Asevelvollisuus

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunnan armeija

Vuonna 1870 keisari Aleksanteri II määräsi asevelvollisuuden käyttöön otettavaksi Venäjällä. Asepalveluksen pituudeksi tuli kuusi vuotta. Asevelvolliset valittiin arvalla, pois lukien papit ja opiskelijat. Venäjän sotaministeri Dmitri Miljutinin vastustuksesta huolimatta Suomeen säädettiin kuitenkin erillinen asevelvollisuus – tätä koskeva laki hyväksyttiin vuonna 1878. Asevelvollisuuslaki oli määräaikainen, ja se oli voimassa vuoteen 1898.

Suomen asevelvollisuuslakia valmisteltaessa laissa ei mainittu valtiota (Venäjää) vaan velvollisuus puolustaa isänmaata. Oman armeijan uskottiin myös vähentävän venäläisten joukkojen määrää Suomessa. Joukkojen virkakielenä oli ruotsi, opetuskielenä suomi ja komentokielenä venäjä.

Yleistä pelkoa suomalaisten joukkojen käyttämisestä Venäjän sotiin kaukomailla vähennettiin säätämällä, että suomalaisia joukkoja sai käyttää vain kotimaassa. Vain Suomen kaarti sai toimia Venäjällä ja ulkomailla. Kuitenkin tavaksi tuli, että vuosittain yksi tarkk’ampujapataljoona osallistui valtakunnallisiin harjoituksiin Krasnoje Selossa.

Suomessa asevelvollisuusajaksi tuli vain 3 vuotta, ja joukkoihin arvottiin kutsunnoissa 10 % ikäluokasta, Venäjällä 26 %. Vakinaisesti aseissa oli 4 000 ja reservissä 12 000 miestä. Lisäksi kaikki muut miehet osallistuivat kolmena perättäisenä kesänä kuukauden mittaisiin reservin harjoituksiin, minkä jälkeen he toimivat nostoväkenä. Tällaista järjestelmää Venäjällä ei ollut. Venäjän suhtautuminen Suomen sotaväkeen oli kaksijakoinen. Toisaalta se piti hyvänä Suomen osallistumista valtakunnan puolustukseen, toisaalta se pelkäsi, että isompi suomalainen armeija olisi kapinauhka. Kapinauhkaa lievennettiin siten, että suomalaiset joukot muodostivat ainoastaan ratsu- ja jalkaväkeä. Tykistö ja pioneerijoukot olisi saatu Suomeen sijoitetuilta venäläisiltä joukoilta.

Suomen ensimmäinen asevelvollisuuskutsunta järjestettiin Helsingissä ylioppilastalon juhlasalissa 19. huhtikuuta 1881. Silloin alkoi Helsingin kutsuntapiirin asevelvollisten tarkastus ja miesten otto vastikään perustettaviksi päätettyihin vakinaisiin pataljooniin ja reservikomppanioihin. Nämä kutsunnat päättyivät 29. huhtikuuta 1881 pidettyyn arvannostoon, jossa asevelvolliset tulivat merkityiksi Suomen kaartin, Uudenmaan pataljoonan tai asianomaisten reservikomppaniain rulliin.

Suomen armeija Venäjän armeijan osaksi

Suomen asevelvollislain voimassaoloaika päättyisi vuonna 1898, ja sen päättymiseen varauduttiin Pietarissa hyvissä ajoin. Venäjän keisarikunnan sotaministeri Pjotr Vannovski teki elokuussa 1891 keisari Aleksanteri III:lle esityksen Suomen liittämisestä Pietarin sotilaspiiriin. Vannovski perusteli esitystään sillä, että keisarillinen armeija joutuu käyttämään puolustukseen paikallisia voimia ja varoja. Hän ehdotti samalla kahden komitean perustamista, toista asevelvollisuuskysymystä ja toista armeijan johtoa ja muita asioita varten. Keisari hyväksyi Vannovskin esitykset, mutta niiden edistymistä hidastivat kenraalikuvernööri Fjodor Heidenin vastustus ja keisarin vaihtuminen.

Keisari Nikolai II nimitti Aleksei Kuropatkinin sotaministeriksi vuoden 1898 alussa. Kuropatkin sai pöydälleen edellisen sotaministerin johdolla valmistellut mietinnöt, myös Suomea koskevat. Hän otti valtakunnan turvallisuuden nimissä tehtäväkseen pääkaupungin lähellä sijainneen rajamaan sulauttamisen nopeasti keisarikuntaan. Kevättalvella keisari päätti nimittää Suomen kenraalikuvernööriksi kenraali Nikolai Bobrikovin, joka toimi esikuntapäällikkönä Pietarin sotilaspiirissä. Kuropatkinin linjan mukaiset esitykset Nikolai II hyväksyi 18. kesäkuuta 1898. Niiden toteuttaminen siirtyi Bobrikovin tehtäväksi. Hänet nimitettiin uuteen virkaansa poikkeuksellisesti sotaministerin esittelystä 23. elokuuta. Samassa yhteydessä keisari hyväksyi Bobrikovin laatiman kymmenen kohdan ohjelman, joka sisälsi armeijan yhdistämisen ja venäjän kielen käyttöönoton.

Keisari Nikolai II:n helmikuun manifesti 1899 aloitti ensimmäisen sortokauden, ja 12. heinäkuuta 1901 otettiin käyttöön uusi asevelvollisuuslaki. Siinä Suomi rinnastettiin Venäjän muihin kuvernementteihin, minkä seurauksena venäläiset upseerit pääsivät Suomen armeijan virkoihin ja suomalaisia joukkoja voitaisiin lähettää valtakunnan muihin osiin. Myös upseerien ja aliupseerien oli jatkossa osattava venäjää. Osittain tämän tuloksena 437 486 suomalaista allekirjoitti Leo Mechelinin kirjoittaman vetoomuksen kutsuntoja vastaan. Vuonna 1902 noin 42–58 % kutsuntaikäisistä osallistui kutsuntalakkoihin. Vuonna 1902 yhteensä 25 080 asevelvollisesta 427 kutsunta-alueessa kutsuntoihin jäi saapumatta kokonaista 14 624, laittomiin kutsuntoihin saapuneiden lukumäärän ollessa 10 438. Tämä siitä huolimatta, että kutsunta-aikaa pidennettiin niin, että se kesti huhtikuun 15. päivästä heinäkuun 24. päivään. Laajimman kannatuksen kutsuntalakko saavutti Vaasan läänissä, missä 84 prosenttia jäi kutsuntoihin saapumatta, huonoin tulos oli Turun ja Porin läänissä, missä 76 prosenttia noudatti kutsuntakäskyä. Seuraavina vuosina rangaistustoimenpiteiden uhka kuitenkin vähensi lakkolaisten määrän noin 30 prosenttiin. Passiiviseen vastarintaan osallistui myös pappeja, kuntien virkamiehiä sekä lääkäreitä, joita tarvittiin kutsuntojen toteuttamiseen.

29. maaliskuuta 1905 keisari Nikolai II antoi julistuksen, jolla lopetettiin toistaiseksi vuoden 1901 asevelvollisuuslain toteuttaminen. Korvauksena tästä Suomen oli maksettava vuosina 1905–1907 vuotuinen kymmenen miljoonan markan avustus keisarikunnan sotilasrahastoon (niin kutsutut sotilasmiljoonat). Valtiopäivät myönsivät sen kuitenkin vain vuodeksi 1905.

Itsenäistyminen

Helsingissä tammikuussa 1918 järjestetty mielenosoitus yleistä asevelvollisuutta vastaan

Pääartikkeli: Asevelvollisuus Suomessa

Maailmansodassa heikentyneen ja kaksi vallankumousta kokeneen Venäjän heikkouden turvin Suomi julistautui itsenäiseksi 6. joulukuuta 1917. Tämän jälkeen venäläiset joukot ajettiin Suomesta tavallaan tyhjästä luoduilla joukoilla, joiden johtoon tuli kenraali C. G. E. Mannerheim. Avuksi tulivat myös jääkärit, Saksaan salaa sotilaskoulutukseen menneet suomalaisnuoret.

Molemmat osapuolet aloittivat sodan vapaaehtoisilla joukoilla: valkoisilla suojeluskunnat, punaisilla punakaarti. Valkoinen osapuoli pyrki aluksi värväämään krenatööripataljoonia, muttei menestynyt tässä. Jääkärien saapuminen mahdollisti asevelvollisuuden käyttöönoton; jääkärit muodostivat asevelvollisten joukkojen päällystön ja alipäällystön. Laillisena perustana toimi vuoden 1878 asevelvollisuuslaki. Tampereen taistelun ratkaisivat lopulta juuri rintamalle saapuneet asevelvolliset jääkärijoukot, jotka olivat suojeluskuntia paremmin koulutettuja ja huomattavasti kurinalaisempia. Punaiset yrittivät sodan lopussa ottaa käyttöön asevelvollisuuden, mutta eivät käytännössä onnistuneet. Sisällissodan jälkeen 1919 asevelvollisuudesta säädettiin ajanmukaisempi, väliaikainen laki, jossa palvelusajaksi määrättiin 1,5 vuotta. Pysyvä laki saatiin vuonna 1922, jolloin palvelusaika miehistölle lyhennettiin yhteen vuoteen. Siitä asti Suomen armeija on perustunut asevelvollisuuteen. Asevelvollisuuslaki uudistettiin vuonna 1932, jolloin yleiseksi palvelusajaksi säädettiin 350 päivää ja reserviupseereille ja -aliupseereille 440 päivää.

Nykytilanne

Vuonna 2010 julkaistun Suomalainen asevelvollisuus -raportin mukaan asevelvollisuuden ylläpitoon käytetyillä varoilla voitaisiin ylläpitää vain pientä vakinaisista sotilaista koostuvaa ammattiarmeijaa. Raporttia on kuitenkin kritisoitu siitä, että sen laskelmissa käytetyt vaihtoehdot ovat vertailukelvottomia.

Asevelvollisuuden lakkauttamiseksi aloitettiin kansalaisaloite ja Ohi on -kampanja syyskuussa 2013. Aloitteen mukaan asevelvollisuus on kansantaloudellisesti kallis, epätasa-arvoinen ja realistisia uhkakuvia ajatellen vanhentunut puolustusratkaisu. Kampanjan mukaan asevelvollisista muodostetun reserviläisarmeijan vertailukelpoinen vaihtoehto olisi vapaaehtoisista muodostettu reserviläisarmeija. Aloite keräsi puolen vuoden aikana 7 533 kannattajaa. Varusmiesliitto kuitenkin kritisoi kampanjaa: ”Suomen puolustuksellinen pelote nojaa laajaan reserviläisarmeijaan. Meillä on valtion kokoon nähden suuri sodanajanjoukko ja koulutettuja reserviläisiä, joilla joukkoa täydentää, vieläkin enemmän.” Varusmiesliiton mukaan vapaaehtoisessa armeijassa on riskinä, ettei tarpeeksi vapaaehtoisia löytyisi, kuten on käynyt Ruotsissa. Valikoivalla asevelvollisuudella voitaisiin liiton mukaan tulevaisuudessa löytää tasapaino yleisen asevelvollisuuden ja vapaaehtoisuuden välillä yhdistäen molempien parhaat puolet.

Valtioneuvoston asettama asevelvollisuuskomitea esitti 26. marraskuuta 2021 loppuraportissaan kutsuntojen ulottamista myös naisiin. Kutsuntojen laajentaminen koskemaan myös naisia ei kuitenkaan pakottaisi asevelvollisuutta naisille. Komitea lisäksi katsoi, että naisille olisi syytä avata mahdollisuus vapaaehtoiseen siviilipalvelukseen. Orpon hallituksen puolustusministeri Antti Häkkänen ilmoitti syksyllä 2024, ettei naisten asevelvollisuus ole toistaiseksi ajankohtainen, mutta ”varmasti tulevina vuosina enemmän pohdinnassa”.

Katso myös

• Suomen puolustusvoimat

Aiheesta muualla

• Suomalaisen asevelvollisuuden kaari ja haasteet. Puolustusministeriön teettämä tutkimus suomalaisen asevelvollisuuden historiallisesta kehityksestä ja siihen kohdistuvista paineista. Tämän artikkelin tärkein lähde.