Osasto Brandenstein

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Osasto Brandenstein (saksaksi Detachement Brandenstein) oli Suomen sisällissotaan osallistuneen vapaaherra ja eversti Otto von Brandensteinin komentama joukko-osasto. Se oli Virossa olleen kenraaliluutnantti Adolf von Seckendorffin Tallinnassa komentaman 68. armeijakuntaan kuuluneista joukoista koottu 3 000 sotilaan vahvuinen yksikkö, joka nousi maihin Loviisan Valkomissa 7. huhtikuuta 1918 alkaen neljänä Tallinnasta suoritettuna kuljetuksena. Tavoitteena oli katkaista punaisten yhteydet itään valtaamalla Itä-Uuttamaata edeten Lahti-Kouvola junaradalle ja näin katkaista rautatieyhteys Helsingin ja Pietarin välillä. Loviisan suunnasta pohjoista lähestyneet saksalaiset jakautuivat kolmeksi joukoksi. Osasto Brandenstein oli koottu Reservijalkaväkirykmentti 225:stä ja Polkupyöräpataljoona 5:stä. Osaston vahvuudeksi muodostui näin neljä pataljoonaa.

Osaston perustaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1. huhtikuuta 1918 lähti päämajoitusmestari Erich Ludendorffille esitys noin 3 000 sotilaan hyökkäyksestä Suomenlahden yli. Myös amiraaliesikunnan kanta oli myönteinen, koska aikaisemmin suomalaisten venäläisiltä kaappaama jäänmurtaja Volynetš ja sen kanssa maaliskuun lopulla Tallinnaan siirtämä jäänmurtaja Tarmo merkitsivät sitä, että Saksan laivastolla jäisi riittävästi jäänsärkijöitä jäljelle, vaikka operaatioon ryhdyttäisiinkin.

Jalkaväenkenraali Erich Ludendorff hyväksyi operaation samana päivänä ja 68. armeijakunnan esikunta alkoi suunnitella operaatioita jo 2. huhtikuuta 1918. Alkuperäisen suunnitelman mukaan Suomenlahti olisi ylitettävä 3 000 sotilaan voimin kolmen vuorokauden kuluessa kahtena eränä ja maihinnousu olisi suoritettava Kotkassa, jonka jälkeen sieltä tulisi pyrkiä Kouvolaan Riihimäen–Petrogradin rauatien katkaisemiseksi punaisilta. Näin Kouvolasta länteen taistelevat punaiset joukot eivät voisi saada tukea idästä, eivätkä ne voisi vetäytyä itään.

Maihinnousu Loviisaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rankki punakaartin hallussa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisia saapui Suursaareen lisää pääsiäisenä jäänmurtaja Tarmolla. Tarkoitus oli turvata saksalaisten maihinnousu Kotkaan valtaamalla venäläisten Rankin saarella olevat rannikkopatterit. Toivo Johannes Ketonen valittiin tehtävän johtoon. Saarelaiset pitivät yritystä mahdottomana jäiden heikentymisen vuoksi, mutta heidän kokemuksestaan Suomenlahdesta ei piitattu. 20 kilometrin matka Suursaaresta Rankkiin kesti Ketosen ryhmältä pitkään toivottomien jääolojen ja sumun vuoksi. Yhdeksässä tunnissa ryhmä pääsi vasta Lupin kallioluodolle, jolla uupunut ryhmä yöpyi. Menetettyään yöllisen yllätyshyökkäys mahdollisuuden kuultuaan luodolle saapuneelta suursaarelaiselta hylkeenpyytäjältä Rankin olevan 200 punakaartilaisen miehittämä, ryhmä luopui hyökkäysaikeistaan. Punaiset olivat miehittäneet Rankin 22. maaliskuuta 1918 venäläisten tykkimiesten poistuttua saarelta.[1] Koska Rankki oli yhä uhkana saksalaisten maihinnousulle Kotkaan, piti maihinnousu siirtää Loviisaan.[2]

Maihinnoususuunnitelmaa muutetaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saavuttuaan Suursaaren lähistölle Otto von Brandenstein kuuli, että suomalais-saksalaiselta osastolta oli jäänyt suorittamatta hyökkäys Rankin rannikkotykistölinnakkeeseen punaisten oletetun vahvuuden vuoksi, minkä takia Rankki olisi voinut uhata ensimmäisen erän kuljetukseen kiinnitettyä neljää alusta helposti.

Tämän vuoksi päätettiin nousta Kotkan sijasta maihin Loviisassa, mikä pidensi matkaa Pietarin radalle, koska Kotkasta on runsaat 40 kilometriä Pietarin radalle Kouvolaan, kun taas Loviisasta samalle radalle Lahden seudulle on pidempi. Toisaalta Loviisan valinta maihinnousupaikaksi lähensi etäisyyttä aikaisemmin Hangossa maihinnousseeseen Saksan Itämeren divisioonaan.[2]

Toinen saksalaisosasto, Saksan Itämeren divisioona, eteni Hangosta Helsingin kautta Lammille ja lännestä Lahteen.

Loviisa ja Kotkan suunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Osasto Brandensteinin ensimmäinen osa saapui nykyisen Loviisan Valkoon puolelta päivin 7. huhtikuuta 1918. Alkuperäiseen suunnitelmaan, Kotkan valtaamiseen liittyen ryhtyi osasto Brandenstein etenemään itään 8. huhtikuuta 1918. Ensimmäiseen kuljetuserään oli kuitenkin sisältynyt vain yksi pataljoona, minkä vuoksi Ahvenkosken ja Kotkan suuntaan oli irrotettavissa hyökkäykseen vain yksi komppania muiden jäädessä turvaamaan Loviisan sillanpääasemaa myöhempiä kuljetuseriä varten. Kapteeni Schraderin johtama komppania ennätti Kyminlinnan edustalle, mihin punaiset olivat koonneet jo pataljoonan vahvuisen osaston puolustukseksi. Schrader totesi ylivoiman suureksi ja raportoi siitä Loviisaan saaden käskyn jäädä Sutelan tasalle.

Takaisin Loviisaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Huhtikuun 9. päivän vastaisena yönä Schrader määrättiin komppaniansa kanssa palaamaan Loviisaan sen puolustuksen vahvistamiseksi. 8. Punaisten tykki oli alkanut ampua Loviisaan 8. päivän aamuna kello 6 ja oli saanut kolme osumaan kaupungin kirkkoon. Saksalaisten saamien tietojen mukaan punaisilla oli vahvoja voimia Vanhassakylässä, Ilolassa ja Liljendalissa. Lisäksi saksalaiset saivat illalla 8. huhtikuuta tiedon siitä, että Lapinjärvelle vajaan 20 kilometrin päähän Loviisasta olisi saapunut 5 000 sotilaan vahvuinen osasto, jolla oli 14 tykkiä ja 27 konekivääriä. Lopulta vain Loviisan pohjoispuolella käytiin vähäisiä kahakoita.

Noin 450 sotilaan vahvistuksen saaneet punaiset etenivät perääntyvien saksalaisten jäljessä Ahvenkoskelle saakka.

Saksalaiset olivat kytkeytyneet puhelinverkkoon kuuntelulle ja tulivat väärään käsitykseen siitä, että Kouvolan seudulla olisi reserveineen 10 000–30 000 punaista, mikä kannusti varovaisuuteen ja myöhempien kuljetuserien odottamiseen.

Saksan 68. armeijakunnan johto Tallinnasta painotti Otto von Brandensteinille 10. huhtikuuta Pietarin radan nopean katkaisemisen tärkeyttä. Punaiset eivät hyökänneet pohjoisesta saksalaisten olettamin vahvoin voimin, ja von Brandenstein lähetti tiedustelupartioita ottamaan selvää tilanteesta. Vahvahkoja punaisia voimia tavattiin Porvoon itäpuolella Ilolassa, Myrskylän kirkonkylässä ja Lapinjärven Andersbyssä. Von Brandenstein ei katsonut voivansa hyökätä pohjoiseen ennen kuin vahvistukset käsittävä toinen kuljetuserä olisi tullut perille.

Pernaja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hardomilaisten saksalaisten muistoksi pystyttämä muistokivi. Muistokirjoitus: "TILL MINNE AV TYSKA VAPENBRÖDERS KAMP FÖR FINLANDS FRIHET OF SLAGET I HARDOM 11 APRIL 1918"

Saksalaisten kiväärikomppania ja puoli eskadroonaa etenivät 11. huhtikuuta aamuyöhön mennessä Pernajan Hardomiin, missä kaksisataa punakaartilaista pysäytti heidät. Saksalaiset saivat Hardomin vallatuksi seitsemän kaatuneen tappioin. Punakaartin tappioiksi on arvioitu 30–70 kaatunutta.

Saksalaisten hyökkäys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksalaisten heikon itäsivustan aiheuttama tilanne parani 11. huhtikuuta 1918, kun Tallinnasta saapui osaston toinen kuljetuserä, mistä irrotettiin yksi komppania Ahvenkoskelle. Ensimmäisen (7. huhtikuuta) ja toisen (11. huhtikuuta) kuljetuserän yhteensä muodostama vahvuus oli kolme pataljoonaa, mikä tarjosi mahdollisuuden yleishyökkäykseen. Muodostettiin kolme vajaata hyökkäävää pataljoonaa ja yksi reservipataljoona.

Kolmannen kuljetuserän (14. huhtikuuta) mukana lähetettiin Ahvenkoskelle vahvistukseksi myös osia T. J. Ketosen johtamasta osasto Ketosesta (Abteilung Ketonen).

Saksalaiset hyökkäsivät varsinaisesti 12. huhtikuuta kolmen vajaan pataljoonan voimin neljännen pataljoonan jäädessä reserviksi.

Saksalaisten Tallinnasta saaman toisen (11. huhtikuuta) kuljetuserän jälkeen itäisimmän kapteeni Schraderin komentaman vajaan pataljoonan tuli hyökätä Lapinjärven kirkonkylän ja Kimonkylän kautta Elimäen länsipuolitse Iitin Kausalaan pyrkien katkaisemaan Lahti-Kouvola –ratayhteys.

Keskimmäisen kapteeni Reuterin komentaman vajaan pataljoona tuli hyökätä Lapinjärven kirkonkylän ja järven länsipuolitse Artjärven ja Orimattilan Kuivannon kautta Nastolaan ja katkaista rautatieyhteys Uudenkylän asemalla.

Läntisimmän, kapteeni Heinz von Wilamovitz-Moellendorffin komentaman, vajaan pataljoonan tuli hyökätä Loviisan radan suunnassa Myrskylän ja Orimattilan kirkonkylän sekä Pennalan kautta kohti Lahtea käyttäen huollossaan hyväksi kahta Loviisassa haltuunotettua höyryveturia.

Uudenkylän ja Kausalan valitseminen painopisteiksi johtui siitä., että Lahdessa ja Kouvolassa uskottiin punaisilla olevan vahvoja joukkoja ja vastarinta suuremmaksi. Loviisan itä- ja länsipuoli olivat edelleen melko heikosti puolustettuja. Samalla tavalla kuin Ahvenkoskella idässä vahvistettiin suojaksi jätettyä saksalaista komppaniaa suomalaisen osasto Ketosen osilla Koskenkylässä. Myöhemmin osasto Ketosen osia jätettiin vahvistukseksi myös Myrskylään.

Saksalaisten tappiot 12.–14. huhtikuuta olivat noin 20 kaatunutta ja 35 haavoittunutta. Punaisten tappioiksi on arvioitu kaatuneina ja haavoittuneina pari sataa miestä.

Lahden suunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eskilomin taistelu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Läntisen osaston ensimmäinen taistelu tapahtui 12. huhtikuuta Liljendalin pohjoispuolella. Askolan Koskenkylän suunnasta Liljendaliin edenneet saksalaiset kohtasivat vastarintaa Eskilomissa 12. huhtikuuta. Kolmesataa punakaartilaista esti etenemisen. Neljän kaatuneen tappioin saksalaiset saivat kylän haltuunsa tuntien laukaustenvaihdon jälkeen.

Kuivanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eskilomissa vajaan pataljoonan komentajana toiminut kapteeni Heinz von Wilamovitz-Moellendorff haavoittui. Toisen komppanian päällikön luutnantti Fischmanin mukaan eteneminen onnistui hyvin ja väestö vastaanotti saksalaiset ystävällisesti. 14. huhtikuuta 1918 siirrettiin osasto kapteeni von Schraderin Kausalan menettäneen osaston tavoin Orimattilan Kuivantoon vahvistukseksi Uudenkylän asemalle hyökänneen osaston vahvistukseksi sen selustaan.

Uudenkylän pääsuunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapteeni Reuterin komentama vajaa pataljoona ehti Uudenkylän asemalle 13. huhtikuuta ja rata varmistettiin ulottamalla miehitys muutama kilometri sen pohjoispuolelle Arrakoskelle asti. Vastarinnan vuoksi saksalaiset kuitenkin joutuivat vetäytymään asemalta jo samana päivänä.

Uudenkylän suunnalle, missä oli myös eversti Otto von Brandenstein, osoitettiin saksalaisten reservi, neljäs pataljoona. Asemasta käytiin kaksi päivää taisteluja ja pataljoonan selustaan Orimattilan Kuivantoon ohjattiin 14. huhtikuuta sekä kapteeni Heinz von Wilamowitzin vajaa pataljoona, että kapteeni Schraderin Kausalan 13. huhtikuuta valloittanut ja kaksi tuntia myöhemmin menettänyt vajaa pataljoona.

Punaiset olivat ryhtyneet vastahyökkäykseen Uuttakylää vastaan pohjoisesta, lännestä Nastolan suunnalta ja idästä Iitin Kausalan suunnalta. Kausalaan tulleen punaisten panssarijunan lisäksi saksalaiset saivat vastaansa myös Lahdesta tulleen punaisten panssarijunan. Lisäksi Lahden suunnasta tuli jalka- ja ratsuväkeä punaisille vahvistukseksi noin 500 sotilasta.

Lisäksi saksalaiset uskoivat, että idässä Elimäellä saattoi olla 1 200 punaista ja Loviisan itäpuolella 5 000 punaista, joiden hyökkäys itäiseltä sivustalta voisi vaarantaa saksalaisten yhteydet Loviisan satamaan Valkomiin sekä tuottaa näin saarrostusvaaran. Selustan vahvistamiseksi palautettiin etelään Porvoon seudulle kaksi komppaniaa ja puoli tykkipatteria, vaikka tosiasiassa punaiset evakuoivat seudun.

Alkuperäinen Kotkaan suunnitellun maihinnousun Kouvolan suunta säilyi edelleen tavoitteena ja 14. huhtikuuta von Brandenstein päättää hyökätä kymmenen komppanian voimin itään kohti Kausalaa, joka menetettiin jo 13. huhtikuuta 1918.

Hyökkäysaie peruutettiin aamulla 15. huhtikuuta, koska vahvistuksia Lahdesta saaneiden punaisten uskottiin hyökkäävän lännestä. Saksalaiset vetäytyvät Uudestakylästä Kuivannon suuntaan kilometrin lepäämään Orimattilan Kuivantoon. Punaiset jatkoivat tulitusta, mutta eivät huomanneet saksalaisten vetäytymistä eivätkä ryhtyneet takaa-ajoon.

Saksalaisten tappiot Uudenkylän suunnalla ovat noin 65 sotilasta, mikä vastannee tuonaikaista yhden saksalaisen komppanian rivivahvuutta. Aseman eteläpuolella Orimattilan Kuivannolla käytiin taisteluita vielä 15. huhtikuuta.

Kausalan suunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapteeni Schraderin komentama vajaa pataljoona tavoitti Kausalassa rautatien jo ennen puolta päivää 13. huhtikuuta ensimmäisinä kolmesta hyökkäävästä vajaasta saksalaispataljoonasta. Se ei kuitenkaan kyennyt pitämään junarataa hallussaan kuin pari tuntia, koska idästä tullut punaisten panssarijuna tuli paikalle ja pakotti keskeyttämään saksalaisten radanhävittämisen. Saksalaiset vetäytyivät kilometrin päähän radan eteläpuolelle. 14. huhtikuuta siirrettiin osasto Uudenkylän suunnan vahvistukseksi keskimmäisen osaston selustaan Orimattilan Kuivantoon.

Aamulla 15. huhtikuuta Uudenkylän eteläpuolella olevat vahvistetut saksalaisjoukot ovat valmiita hyökkäämään kohti Kausalaa, mutta tieto siitä, että punaiset olivat saaneet Lahdesta vahvistuksia ja hyökkäävät lännestä uudelleen sai von Brandensteinin perumaan käskyn. Kausalan suuntaan ei enää palattu.

Heikkoa koordinaatiota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tiedonkulku oli heikkoa niin saksalaisten kuin saksalaisten ja Suomen valkoisten kesken. Saksalaisten päävoima Suomessa, Hankoon 3. huhtikuuta 1918 saapunut Saksan Itämeren divisioona sai tietonsa osasto Brandensteinin toiminnasta Saksan yleisesikunnan tai laivaston amiraaliesikunnan kautta, minkä vuoksi tieto toisesta maihinnoususta tavoitti sen vasta 5. huhtikuuta. Tieto siitä, ettei osasto Brandenstein nousekaan maihin Kotkassa, vaan Loviisassa, tavoitti Saksan Itämeren divisioonan 8. huhtikuuta kello 23:40, jolloin osasto oli ollut Loviisassa jo puolitoista vuorokautta. Tieto saksalaisten maihinnoususta Loviisaan meni Mannerheimille yhteysupseeri majuri Crantzin kautta 15. huhtikuuta, ja meni seuraavana päivänä päämajan tilannetiedotukseenkin. Tuohon mennessä saksalaisosasto oli jo ehtinyt Uuteenkylään Nastolaan katkaisemaan Pietarin radan.

Alistaminen Saksan Itämeren divisioonalle ja vahvistuksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan pohjoista itärintamaa johtaneessa 8. armeijan esikunnassa laadittiin 14. huhtikuuta esitys siitä, että 69. armeijakunnalle kuuluva eversti Otto von Brandensteinin osasto alistettaisiin Saksan Itämeren divisioonalle. Päätös alistamisesta Saksan Suomessa olevalle pääjoukolle tehtiin seuraavana päivänä ja 16. huhtikuuta alkaen kuului osasto Brandenstein Rüdiger von der Goltzin komentoon, joka lähetti von Brandensteinille avuksi Helsingistä kapteeni Roederin johtaman vahvennetun komppanian sekä siihen liittyneen suomalaisen jääkäripataljoona Thesleffin.

Osasto lähti liikkeelle 18. huhtikuuta. Seuraavana päivänä sen jatkona lähetettiin Espooseen 17. huhtikuuta saapunut majuri Halmiltonin komentama kahden komppanian vahvuinen osasto, joka oli ollut 16. huhtikuuta saakka suojaamassa Saksan Itämeren divisioonan sivustaa Lohjan ja Nummelan alueella Hyvinkään suuntaa vastaan.

Saksan Itämeren-divisioonan pääjoukon hyökkäyssuunnaksi vahvistui 16. huhtikuuta Riihimäki ja Lahti. Aamulla 19. huhtikuuta lähti Helsingin pohjoispuolella taistellut kenraalimajuri Wolfin komentama 95. reservijalkaväkiprikaati, joka koostui majuri von Brandensteinin prikaatin kärjessä komentamasta 3. kaartin ulaanirykmentistä, Reservijääkäripataljoona 3:sta ja Saksilaisesta karabinieerirykmentistä vahvennuksinaan neljä patteria kenttätykistöä. 3. kaartin ulaanirykmentti ajan muiden ratsuväenosastojen tapaan oli noin pataljoonan vahvuinen.

Lahden suunta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lahden kaupungin valtasi kuitenkin eversti Otto von Brandensteinin johtama osasto, joka kohtasi 18. huhtikuuta tiukkaa vastarintaa Lahden eteläpuolella Orimattilan Pennalassa. 14. huhtikuuta Loviisaan saapunut osasto Brandensteinin neljäs ja viimeinen laivauserä ennätti Lahden seudulle 18. huhtikuuta mennessä. Pennalaan pääosastoksi määrätty 255. reservijalkaväkirykmentti Tallinnasta laivauksia valvoneen komentajansa everstiluutnantti von Luckin kanssa jätettiin toistaiseksi Pennalaan odottamaan pioneeriosaston Villähteellä Lahden itäpuolella tapahtuvaa Riihimäki–Pietari-radan katkaisua. Lopulta 255. reservijalkaväkirykmentti kävi punaisten kanssa taistelun Lahden itäpuolella Nastolan Villähteellä ja radan katkaistuaan lähti etenemään Lahteen idästä Joutjärven suunnalta. Sen yksi pataljoona jäi vartioimaan Villähdettä.

Pääartikkeli Lahden valtaus

Lahti ja Lammi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Katkaistuaan rautatieyhteydet itään Osasto Brandenstein lähti etenemään Lahden eteläkautta Lammin suuntaan. Osa osastosta eteni Orimattilan kautta etelästä Lahteen, jonne Saksan Itämeren-divisioona oli edennyt lännempää Helsingistä ottaen osaa Lahden taisteluihin.

Kokoonpano[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • komentaja eversti Otto von Brandenstein
  • adjutantti yliluutnantti von Esebeck
  • lääkintäupseerit, yliluutnantit Cohnitz ja Lehmann

225. reservijalkaväkirykmentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 225. reservijalkaväkirykmentti, komentaja everstiluutnantti von Luck (tulee Tallinnassa laivauksia valvoneena taisteluihin mukaan neljännen kuljetuserän mukana 18. huhtikuuta 1918 alkaen Pennalasta ja osallistuu Villähteen taisteluun.
  • komentaja everstiluutnantti von Luck
  • adjutantti, luutnantti Sauerbrey
  • lääkintäupseeri Ziegler
  • konekivääriupseeri Heider
  • lääkäri Heider

Jalka- ja ratsuväki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

I/225[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

    • 1. pataljoona, komentaja nostoväen kapteeni Fritz Reuter, kaatui (1892 – 1. toukokuuta 1918 Lahti), sen jälkeen kapteeni Schrader, adjutantti, luutnantti Diekwisch
    • huoltoupseeri, luutnantti Pithan
    • miinanheitinupseeri, luutnantti Wilhelm Elskamp, kaatui (26. heinäkuuta 1891 – 29. huhtikuuta 1918 Lahti)
    • lääkäri Empting
    • luutnantti Josef Sack (1985 – 1. toukokuuta 1918 Lahti)
    • luutnantti Biermann, haavoittui Uudessakylässä 15. huhtikuuta 1918
      • 1. komppania, luutnantti Bleckmann 11. huhtikuuta 1918 asti, vääpeliluutnantti Koch 11. huhtikuuta – 24. huhtikuuta 1918, luutnantti Knoch 24. huhtikuuta – 7. kesäkuuta 1918
      • 2. komppania, luutnantti Fischman
      • 3. komppania
      • 4. komppania
      • 1. konekiväärikomppania

II/225[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

    • 2. pataljoona, komentaja reservikapteeni Carnuth, adjutantti luutnantti Stienen
    • miinanheitinupseeri vääpeliluutnantti Schleef
    • lääkäri von der Steinen
      • 5. komppania, luutnantti Nickel
      • 6. komppania, luutnantti Unverzagt
      • 7. komppania, luutnantti Sövern
      • 8. komppania , luutnantti Bruno Möller
      • 2. konekiväärikomppania, luutnantti Schmimmel

III/225[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

    • 3. pataljoona, komentaja ratsumestari Dulier, adjutantti luutnantti Welle
      • miinanheitinupseeri vääpeliluutnantti Göbel
      • lääkäri Feldmann
      • 9. komppania, luutnantti Feldmann
      • 10. komppania, yliluutnantti Michelmann
      • 11. komppania, luutnantti Platte
      • 12. komppania, luutnantti Nöbel
      • 3. konekiväärikomppania, luutnantti Wildcsh'u'tz

V/225[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

    • 5. polkupyöräpataljoona, komentaja kapteeni Heinz von Wilamovitz-Moellendorff
      • 54. polkupyöräkomppania, päällikkö luutnantti Misgeid
      • 6. jääkäripataljoonan 1. polkupyöräkomppania, luutnantti Harbeck
      • 6. jääkäripataljoonan 2. polkupyöräkomppania, päällikkö luutnantti Fischman
      • 14. jääkäripataljoonan 1. polkupyöräkomppania, kapteeni Schradek
      • puolet 2. henkivartioväenhusaarirykmentin 4. eskadroonasta, päällikkö yliluutnantti von Althein
      • puolet 78. reservikomppaniasta

Saksilainen karabinieerirykmentti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

    • komentaja majuri von Reden, tappoi itsensä
    • luutnantti Gottfried Theodor Johannes Lange (28. toukokuuta 1896 – 27. huhtikuuta 1918 Tuulos)
    • luutnantti Eisentraut
    • varavääpeli Schmölling
    • Geissel
      • 1.
        • luutnantti von Leonhardi
        • luutnantti Riedel
        • luutnantti von Luttitz
        • luutnantti Mechelke
      • 2.
        • luutnantti Frentzel
        • luutnantti Mummert
      • 3.
        • luutnantti Hilderand
      • 4.
        • luutnantti Herfurth
      • konekivääri
        • luutnantti Korner

Leutnant dR Gottfr. Theod. Johannes Lange (28. toukokuuta 1896 – 27. huhtikuuta 1918 Tuulos) Leutnant Eisentraut Vizefeldwebel Schm?lling Geissel

Tykistö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

      • 8. kenttätykistörykmentin 6. patteri, päällikkö reservikapteeni Köhler
      • 8. kenttätykistörykmentin 7. patteri, päällikkö yliluutnantti Rönnefart

Viesti[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

    • 550. kipinälennätinasema
    • puolet puhelinjoukkueesta
    • vilkkuosasto

Huolto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

    • puolet 331. lääkintäkomppaniasta
    • huolto-osasto

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • lentäjäkomennuskunta

Muistomerkit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tapahtumista on olemassa muistomerkit Loviisassa Mannerheimin- ja Aleksanterinkatujen varrella olevassa puistossa, Pernajan Hardomissa Lapinjärven- ja Liljendalintien risteyksen pohjoispuolella, Orimattilan Kuivannolla Orimattilantien ja Uudenkyläntien risteyksen eteläpuolella ja Liljendalissa Eskilomin- ja Kamarsintien risteyksessä sekä Uudenkylän nykyisen rautatieaseman itäpuolella.

Lähteitä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Anttila, Risto: Lavansaari Seiskari Tytärsaari Haapasaari 1918. KR-kirjat OY, 2006. ISBN 951-9387-60-9.
  • Orimattilan kirja IV, 1983, Rudold Kääpä, Orimattila-seura ry, ISBN 951-99442-6-5, YKL 92.83
  • Suomen vapaussota 1918, Kartasto ja tutkimusopas, toim. Juhana Aunesluoma ja Martti Häikiö, 1995, Vapaussodan Invalidien Muistosäätiö ja WSOY [1]
  • Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918, Reino Arimo, 1995. ISBN 951-96174-4-2.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Anttila 2008, s. 134-135
  2. a b Anttila 2008, s. 118-120