Inon linnake

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Inon linnakkeen jäännöksiä nykytilassaan.

Inon linnake oli Uudenkirkon Inossa sijainnut rannikkopuolustuslinnake, jonka Venäjän armeija rakensi vuosina 1909–1916. Sinne sijoitettiin 305 mm:n rannikkotykistöpatteri osaksi Pietarin puolustusta. Linnake on nykyään raunioina.

Linnakkeen rautatiet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnakkeelle tehtiin jo rakennettaessa oma rautatie, vaikka sinne ei vielä silloin ollut yhteyttä valtion rataverkolta. Radalle hankittiin kaksi saksalaista 1524 mm Rheinmetall Borsig -veturia, 7268/1909 ja 7858/1910, molemmat tasoluistein varustettuja 0-4-0wt -tyyppisiä märkähöyryvetureita. Veturit välitti pietarilainen E. Tillmans & Co. Veturit ja muukin kalusto tuotiin laivoilla, koska ratayhteys saatiin vasta myöhemmin; Venäjän keisari Nikolai II antoi käskyn radan rakentamisesta huhtikuussa 1914, väliaikainen tavaraliikenne Terijoelta Inoon käynnistyi joulukuussa 1915 ja täydellinen väliaikainen liikenne 1916 alusta.

Inon rautatieasemalle rakennettiin kolmipilttuinen veturitalli tiilestä ja sen yhteyteen 20 metrin kääntöpöytä. Asemalta vedettiin kilometrin pituinen sivuraide linnakkeelle. Sotilasliikenteelle Inon rata avattiin helmikuussa 1916 ja väliaikaiselle liikenteelle kesäkuussa. Vakinainen liikenne sai alkaa syyskuussa 1916.

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Inon linnakkeen rakennelmia.
  • 8 x 158 mm:n Canet-tykkiä kahdessa patterissa
  • 8 x 254 mm:n tykkiä kahdessa patterissa
  • 8 x 279 mm:n haupitsia
  • 8 x 305 mm:n tykkiä kahdessa patterissa

Inon linnake Suomen sisällissodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyttyä Neuvosto-Venäjä vaati Inon aluetta itselleen, mutta Suomi ei suostunut siihen.[1] Ino kuului yhdessä Kronstadtin varuskuntasaaren ja Suomenlahden etelärannalla sijainneen Yhinmäen linnakkeen kanssa Pietaria suojelleeseen puolustusketjuun, jonka venäläiset halusivat pääkaupungin turvallisuuden vuoksi välttämättä säilyttää kokonaan omissa käsissään.[2] Suomen sisällissodan aikana punaisten hallitus eli kansanvaltuuskunta sitoutui 1. maaliskuuta 1918 solmimansa valtiosopimuksen yhteydessä luovuttamaan Inon linnakkeen Venäjälle vastineena Suomelle luovutettavasta Petsamosta.[3] Suomen valkoisten hallitus kieltäytyi tunnustamasta sopimuksen sisältöä ja vaati sisällissodan päätyttyä venäläisten miehittämää Inoa itselleen. Jääkärimajuri Hugo Östermanin komentama 800 miehen pataljoona kävi piirittämään Inoa valkoisten vallattua Terijoen 24. huhtikuuta, mutta Suomen hallitus halusi ratkaista kiistan neuvotteluilla.[2]

Saksa asettui tukemaan Suomen vaatimusta Inon luovuttamisesta suomalaisille. Välttääkseen sodan Saksan kanssa Neuvosto-Venäjä päätti taipua, mutta Suomen ja Venäjän rajakiistoista oli tarkoitus sopia vasta kesällä Berliinin neuvotteluissa. Inon venäläinen komendantti Artamonov päätti kuitenkin luovuttaa linnoituksen suomalaisille saatuaan 13. toukokuuta Östermanilta uhkavaatimuksen ja katsottuaan asemansa mahdottomaksi, sillä linnoitusta oli vaikea puolustaa mantereen puolelta tulevalta hyökkäykseltä. Moskovasta annettujen ohjeiden mukaan linnoitusta ja sen tykkejä ei saanut luovuttaa viholliselle ehjinä, koska niillä olisi voinut uhata Pietaria. Artamonovin joukot räjäyttivät tykkipatterit ja pääosan linnoituksesta ennen vetäytymistään 14. ja 15. toukokuuta välisenä yönä.[2] Joitakin linnoituslaitteita evakuoitiin Retusaareen ja Yhinmäkeen.[4] Östermanin pataljoona miehitti hylätyn linnakkeen rauniot päivällä 15. toukokuuta, jolloin koko Suomen valtioalue oli ensi kertaa valkoisten hallussa.[2]

Linnakkeen valtauksen yksivuotisjuhlan aikoihin venäläiset tulittivat Inoa Yhinmäestä ja sotalaivoistaan 17.–18. toukokuuta 1919, ilmeisesti luullen suomalaisten olleen mukana Venäjän valkoista armeijaa tukeneiden virolaisten ja inkeriläisten vapaaehtoisten Suomenlahden vastarannalle Kaprion luo tekemässä maihinnousussa. Inon ja Puumalan patterit ilmeisesti vastasivat tuleen, vaikka tätä ei ole mainittu virallisissa suomalaisissa selostuksissa. Venäläiset väittivät suomalaisten avanneen tulen ensin. Myös Suomessa jotkut epäilivät koko selkkausta suomalaisten aktivistien järjestämäksi provokaatioksi, jolla haettiin tekosyytä hyökätä Pietaria vastaan.[5]

Myöhemmät vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen ja Neuvosto-Venäjän välisen Tarton rauhan (1920) perusteella Suomi lupasi olla linnoittamatta Inoa. Vetureista vanhempi jäi neljäksi vuodeksi purkutöihin, mutta uudempi 7858/1910 myytiin teollisuusveturiksi Pietarsaareen.lähde?

Inon alue siirtyi talvisodan jälkeisessä Moskovan rauhassa 1940 Neuvostoliitolle.

Venäjän asevoimien sotilaat poistuivat alueelta 2003, ja sen jälkeen muutamat suomalaiset harrastajaryhmät ovat käyneet tutkimassa aseman raunioita.[6]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 175. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. a b c d Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 I: helmikuu 1917–toukokuu 1918, s. 301–305. WSOY, Porvoo–Helsinki 1967.
  3. Osmo Rinta-Tassi: Kansanvaltuuskunta punaisen Suomen hallituksena, s. 424–425. Helsinki: Opetusministeriö, 1986.
  4. ”Uusikirkko”, Karjalaisten osoitekalenteri, s. 239. Jyväskylä: Kustannusliike Pohjola ja Kumppanit, 1952.
  5. Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi 1917–1920 II: toukokuu 1918–joulukuu 1920, s. 195–201. WSOY, Porvoo–Helsinki 1971.
  6. Resiina, 2010, nro 3, s. 27-28.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]