Ino

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli kertoo linnakkeesta. Ino on myös kreikkalaisen mytologian hahmo.

Ino on paikka Uudellakirkolla, Venäjällä. Venäjän armeija rakensi sinne 1909-1916 linnakkeen, jonka sijaintipaikka on noin 60 kilometrin päässä Pietarista. Sinne sijoitettiin 305 mm:n rannikkotykistöpatteri osaksi Pietarin puolustusta.

Linnakkeen rautatiet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Linnakkeelle tehtiin jo rakennettaessa oma rautatie, vaikka sinne ei vielä silloin ollut yhteyttä valtion rataverkolta. Radalle hankittiin kaksi saksalaista 1524 mm Rheinmetall Borsig -veturia, 7268/1909 ja 7858/1910, molemmat tasoluistein varustettuja 0-4-0wt -tyyppisiä märkähöyryvetureita. Veturit välitti pietarilainen E. Tillmans & Co. Veturit ja muukin kalusto tuotiin laivoilla, koska ratayhteys saatiin vasta myöhemmin; Venäjän keisari Aleksanteri II antoi käskyn radan rakentamisesta huhtikuussa 1914, väliaikainen tavaraliikenne Terijoelta Inoon käynnistyi joulukuussa 1915 ja täydellinen väliaikainen liikenne 1916 alusta.

Inon rautatieasemalle rakennettiin kolmipilttuinen veturitalli tiilestä ja sen yhteyteen 20 m kääntöpöytä. Asemalta vedettiin kilometrin pituinen sivuraide linnakkeelle. Sotilasliikenteelle Inon rata avattiin helmikuussa 1916 ja väliaikaiselle liikenteelle kesäkuussa. Vakinainen liikenne sai alkaa syyskuussa 1916.

Aseistus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • 8 x 158 mm:n Canet-tykkiä kahdessa patterissa
  • 8 x 254 mm:n tykkiä kahdessa patterissa
  • 8 x 279 mm:n haupitsia
  • 8 x 305 mm:n tykkiä kahdessa patterissa

Linnakkeen loppu[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyttyä Venäjä vaati aluetta itselleen, mutta Suomi ei suostunut siihen.[1]

Suomen sisällissodassa Ino oli suomalaisia kapinallisia, punaisia tukeneen Venäjän puna-armeijan hallussa.[2] Sodan päättyessä venäläiset evakuoivat joitakin linnoituslaitteita Retusaareen ja Yhinmäkeen sekä räjäyttivät jäljelle jääneet osat, jonka jälkeen Suomen tasavallan joukot sai linnakkeen haltuunsa toukokuun puolessa välissä 1918.[2]

Sisällissodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sisällissodasta aiheutuneen Suomen ja Venäjän välisen sotatilan päättäneen Tarton rauhan (1920) perusteella Suomi lupasi olla linnoittamatta Inoa. Vetureista vanhempi jäi neljäksi vuodeksi purkutöihin, mutta uudempi 7858/1910 myytiin teollisuusveturiksi Pietarsaareen.

Satama olisi haluttu säästää siviililiikenteeseen, mutta se tuhoutui täysin tavallista rajummassa myrskyssä syksyllä 1924. Inon asema jäi sivuun varsinaisesta liikenteestä. Osaa vanhasta veturitallista käytettiin 1930-luvulla suojeluskuntatalona.

Osana Neuvostoliittoa ja Venäjää[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Talvisodan päättäneen Moskovan rauhan (1940) perustella Ino kuului Neuvostoliitolle luovutettuihin alueisiin, mutta 1941 alkaneessa jatkosodassa Suomi hyökkäsi ja piti paikkaa vallattuna. Sodan aikana osa entisestä veturitallista purettiin tiiliä tarvittaessa. Suomen armeija joutui vetäytymään alueelta puna-armeijan suorittaman Viipurin-Petroskoin operaation seurauksena kesällä 1944.

Venäjän asevoimien sotilaat poistuivat alueelta 2003 ja sen jälkeen muutamat suomalaiset harrastajaryhmät ovat käyneet tutkimassa aseman raunioita.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 175. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.
  2. a b ”Uusikirkko”, Karjalaisten osoitekalenteri, s. 239. Jyväskylä: Kustannusliike Pohjola ja Kumppanit, 1952.
  3. Resiina, 2010, nro 3, s. 27-28.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]