Kämärän taistelu
| Kämärän taistelu | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
 Kämärän asema.
| |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
n. 500 |
n. 500–600 | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
18 kaatunutta |
n. 30 kaatunutta | ||||||
Kämärän taistelu oli Kuolemajärven pitäjän Kämärän asemalla 27. tammikuuta käyty suojeluskunnan ja punakaartin välinen taistelu, jota pidetään Suomen sisällissodan ensimmäisenä sotatoimena. Taistelua on kutsuttu myös sisällissodan aluksi, vaikka yleensä tapahtumien katsotaan käynnistyneen vasta seuraavien päivien aikana muualla Suomessa. Esimerkiksi valkoisen armeijan ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim piti vuonna 1933 sodan alkuna nimenomaan Kämärän taistelua.[1]
Kämärän tapahtumien taustalla oli pohjoiseen kohti Antreaa pyrkinyt Viipurin läänin suojeluskuntalaisista koostunut ns. ”Venäjänsaaren retkikunta”, jonka tarkoituksena oli ylittää Viipurin ja Pietarin välinen rata Kämärän kylän kohdalta. Suojeluskuntalaiset saivatkin vallattua aseman sitä hallussaan pitäneiltä punaisilta. Tämän jälkeen paikalle saapui vielä Pietarista lähtenyt asejuna, jota saattaneiden punakaartilaisten kanssa syntyi uusi taistelu. Iltapäivän aikana Kämärän asemalla kuoli 18 valkoista ja ainakin 30 punaista.
Taustaa
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Suomen yhteiskunnallisen tilanteen kiristyttyä tammikuun 1918 aikana, kärjistyi se Viipurin läänissä aseellisiksi yhteenotoiksi muuta maata aikaisemmin. Ensimmäinen vakavampi välikohtaus oli Viipurissa tapahtunut Pietisen tehtaan kahakka 19.–20. tammikuuta, jonka yhteydessä sai surmansa viisi ihmistä. Myös sitä on toisinaan pidetty sisällissodan alkuhetkenä. Vuorokautta myöhemmin nähtiin Taavetissa aseellinen yhteenotto, kun punaiset yrittivät saada takaisin suojeluskuntalaisten pari päivää aikaisemmin kaappaamaa aselastia.[2]
Viipurin kokoontuneet suojeluskuntalaiset puolestaan yrittivät 23. tammikuuta ottaa haltuunsa koko kaupungin, mutta saivat vallattua ainoastaan rautatieaseman. Punaiset kokosivat pian joukkonsa, jolloin viitisensataa suojeluskuntalaista pakeni jääkäri Woldemar Hägglundin johdolla Viipurinlahdella sijaitsevaan Venäjänsaareen, missä he majoittuivat kauppaneuvos E. V. Sellgrenin huvilan maille.[2] Kun Mannerheim samaan aikaan nimitti Hägglundin Karjalan sotilaspiirin päälliköksi, hän ei enää pystynyt komentamaan suojeluskuntaosastoaan, jonka uudeksi päälliköksi valittiin 62-vuotias eversti Adolf Aminoff.[1]
Taistelut Säiniön ja Kämärän asemilla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Perjantaina 26. tammikuuta ”venäjänsaarelaisiksi” kutsuttu pataljoona lähti liikkeelle Venäjänsaaresta, tarkoituksenaan edetä noin 30 kilometriä Viipurin pohjoispuolella sijaitsevaan Antreaan, jonne valkoiset aikoivat perustaa tukikohtansa. Ryhmä yritti aluksi ylittää Pietari–Viipuri-radan noin 10 kilometriä Viipurin itäpuolella sijaitsevan Säiniön rautatieaseman kohdalta. Pataljoonan etujoukko onnistui lyhyen kahakan jälkeen myöhään iltapäivällä valtaamaan aseman huonosti aseistautuneilta punakaartilaisilta.[2] Hetken kuluttua paikalle kuitenkin saapui junalla osasto Helsingistä kotiutettuja venäläisiä matruuseja, jotka pakottivat kärkiryhmän perääntymään takaisin pääjoukon luokse. Taistelussa kuoli yksi suojeluskuntalainen, mutta punakaartin tappioista ei ole tietoa.[3]
Korpelan kartanossa yöpynyt joukko jatkoi seuraavana aamuna marssiaan kohti itää. Nyt aikomuksena oli ylittää rata noin 18 kilometriä kauempana sijaitsevan Kämärän kylän kohdalta, josta johti tie pohjoiseen Vuokselle. Joukosta irrotettiin kaksi erillista 30 miehen ryhmää, joiden tarkoituksena oli räjähteillä katkaista rata Kämärän molemmilta puolilta. Kumpikaan ryhmä ei kuitenkaan onnistunut tehtävässään.[3] Suojeluskuntalaiset saapuivat Kämärän asemalle hieman ennen kello kahta iltapäivällä. Heidän vastassaan oli nyt Viipurin Kelkkalan kaupunginosan punakaarti, jonka kanssa aseman ja sen vieressä sijainneen työväentalon ympäristössä käytiin kiivas tulitaistelu.[1] Kesken laukaustenvaihdon tuli paikalle Viipurin suunnasta juna, johon osa asemaa puolustaneista punakaartilaisista onnistui nousemaan, ennen kuin se jatkoi matkaansa kohti Äyräpäätä.[3] Loput punaisista antautuivat tai pakenivat Kämärästä ja näin asema jäi valkoisten haltuun. Suojeluskuntalaiset löysivät asemalta sähkösanoman, jonka mukaan Pietarista oli kohta saapumassa asejuna. Sen lastina oli 15 000 kivääriä, 30 konekivääriä, 10 tykkiä ja kaksi miljoonaa patruunaa. Aselastia saattoi toisessa junassa matkustanut Pietarin suomalaisen punakaartin 400 miehen osasto. Sitä komensi 30-vuotias metallimies Jukka Rahja ja mukana oli myös Työ-sanomalehden toimittaja Juho Latukka, joka oli Viipurin punakaartin päällikkö.[2]
Asejunan väijytys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valkoiset yrittivät ennen junan saapumista katkaista radan rähjähteillä, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet kaivamaan niitä varten tarpeeksi syviä kuoppia umpijäiseen maahan. Tämän jälkeen eversti Aminoff lähetti pääjoukon jatkamaan matkaansa Antreaan, katsottuaan etteivät sen voimat riittäneet junan valtaamiseen. Kämärään jäi jääkäri Urho Sihvosen johtama 60 miehen osasto, jonka tarkoituksena oli yllättää juna ja viivyttää sitä, sekä aiheuttaa samalla mahdollisimman suuria tappioita punaisille.
Asejunaa komentanut Jukka Rahja tapasi Galitzinassa Kämärältä saapuneita punakaartilaisia, mutta päätti jatkaa matkaa, koska ei saanut näiltä täsmällistä tietoa tilanteen kulusta. Asemaa lähestyessään asejunan hitaasti liikkunut veturi putosi kiskoilta, mutta perässä seuranneet vaunut säästyivät vaurioilta. Punakaartilaisia laskeutui tarkastelemaan tilannetta, jolloin suojeluskuntalaiset alkoivat ampua heitä asemistaan. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti, kun punaiset saivat konekiväärinsä suunnattua ja vastasivat tuleen. Asejunassa matkustanut Juho Latukka vaati suojeluskuntalaisia antautumaan, mutta ammusten loputtua nämä vetäytyivät tilanteesta ja jatkoivat matkaansa hiihtäen kohti Antreaa.[2] Punaisten saatua tykistönsä taistelukuntoon, he tulittivat etääntyviä suojeluskuntalaisia, mutta nämä onnistuivat saavuttamaan pääjoukon, jatkaen matkaansa kohti Antreaa.[3]
Asejunan veturi saatiin myöhemmin takaisin kiskoille ja se pääsi lopulta suunnitelmien mukaisesti perille Tampereelle.[2] Useita junassa olleita punakaartilaisia joutui kuitenkin jäämään sairaalahoitoon Viipuriin. Heidän joukossaan oli myös vakavasti haavoittunut Jukka Rahja.[4] Asejunan miehistöstä kuoli taistelussa neljä ja noin 30 haavoittui.[5]
Muistomerkit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Taistelussa mukana olleet ”venäjänsaarelaiset” tilasivat oman muistomerkin kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselta vuonna 1939. Sen aiheena oli itärajaa kohti lippu ja miekka kädessään hyökkäävä soturi, jonka jaloissa on kaatuneena toinen taistelija. Punagraniitista veistetty monumentti valmistui lopulta 1942. Se piti pystyttää Kämärän asemalle, mutta toisen maailmansodan vuoksi sitä ei ehditty saamaan paikalleen, vaan veistos jäi Aaltosen haltuun. Jatkosodan jälkeisten alueluovutusten myötä monumentti pystytettiin vuonna 1949 Helsinkiin Kansallismuseon edustalla sijaitsevaan puistikkoon, josta se vuonna 1974 siirrettiin nykyiselle paikalleen Lappeenrannan varuskuntaan Maasotakoulun alueelle.[6] Tarinan mukaan veistoksen alkuperäisessä versiossa oli lisäksi idän suunnalta saapuva nuolisade, joka muuttuneen poliittisen tilanteen vuoksi piti poistaa ennen sen pystyttämistä Helsinkiin. Lappeenrantaan siirron väitetään johtuneen siitä, että maassa makaava hahmo muistutti Leniniä.[7] Venäjänsaareen puolestaan pystytettiin vuonna 1923 muistomerkki, joka on edelleen paikallaan.[3]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Hytönen, Olavi: Mistä Vapaussota alkoi? 5.11.2007. Tampereen Suomalainen Klubi. Arkistoitu 25.10.2016. Viitattu 27.10.2016.
- ↑ a b c d e f Punainen hallinto kesti Viipurissa pisimpään 2016. Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. Viitattu 27.10.2016.
- ↑ a b c d e Eronen, Simo: Venäjänsaarelaiset. Muistomerkin paljastusjuhlaan juhannuspäivänä 1923, s. 42–53. Viipuri: Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiö, 1923. Teoksen verkkoversio.
- ↑ Mankki, Lauri: Vuoden 1918 tapahtumista personal.inet.fi. 21.4.1970. Viitattu 27.10.2016.
- ↑ Geust, Carl-Fredrik: ”Venäjän sisällissodassa surmansa saaneet suomalaiset punakaartilaiset”, Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa, s. 113–115. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2004. ISBN 952-53544-8-2 Teoksen verkkoversio. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Lappeenrannan julkiset veistokset ja muistomerkit Etelä-Karjalan taidemuseo. Viitattu 27.10.2016.
- ↑ Lappeenranta / Kämärän taistelun muistomerkki 17.4.2013. Willimiehen jäljillä. Viitattu 27.10.2016.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jääkärimajuri Urho Sihvonen : Karjalan miesten nousu. Venäjänsaaren retki. Mukana olleen muistelmia, Hakkapeliitta, 28.01.1928, nro 5, s. 13, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
- Venäjänsaaren retken 20 vuotismuistoa juhlitaan tänään. Pari muistelmaa retkelle lähdöstä ja sen vaiheista, Helsingin Sanomat, 21.01.1938, nro 19, s. 8, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot