Noormarkun–Harjakankaan taistelut

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Noormarkun–Harjakankaan taistelu
Osa Suomen sisällissotaa
Päivämäärä:

30. maaliskuuta 1918

Paikka:

Noormarkku

Lopputulos:

valkoisten vetäytyminen

Osapuolet

valkoiset

punaiset

Komentajat

Paavo Talvela
Gunnar von Hertzen

Kalle Salminen

Vahvuudet

500–600

n. 1 250

Tappiot

22 kaatunutta
5 kadonnutta
62 haavoittunutta

ainakin 50 kaatunutta ja teloitettua
150 haavoittunutta

Valkoiset sotilaat tutkivat punaisten juoksuhautoja Noormarkun kirkonkylässä.

Noormarkun–Harjakankaan taistelut olivat Suomen sisällissodan taisteluja, jotka käytiin Noormarkussa 30. maaliskuuta 1918. Valkoiset hyökkäsivät pääsiäislauantaina Noormarkun kirkonkylään sekä seitsemän kilometriä sen kaakkoispuolella sijaitsevaan Harjakankaan kylään. Varsinainen tarkoitus ei kuitenkaan ollut niiden valtaaminen, vaan sitoa Porin seudun punaisia ja estää heitä lähettämästä apuvoimia Tampereen taisteluun Karkun rintamalle.[1]

Noormarkussa ja Harjakankaalla käydyistä taisteluista tuli kuitenkin Satakunnan rintaman verisimmät yhteenotot, jotka vuorokauden aikana vaativat ainakin 70–80 kuollutta. Taisteluissa kaatui yhteensä 22 valkoista, joista 13 Noormarkussa ja yhdeksän Harjakankaalla. Lisäksi viisi ilmoitettiin kadonneeksi. Punaisia kaatui ainakin 50, vaikka yleensä hyökkäävä osapuoli menettää enemmän miehiä. Epäsuhta selittyy sillä, että valkoiset todennäköisesti teloittivat kymmeniä antautuneita punakaartilaisia, jotka myöhemmin merkittiin kaatuneiksi.[2][3]

Taustaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taisteluja edeltävät tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Punaisten ensimmäisen yleishyökkäyksen pysähdyttyä helmikuun alussa, vakiintui rintama Satakunnassa linjalle AhlainenPomarkkuLassilaLaviaIkaalinen.[4] 21. helmikuuta punaiset ottivat haltuunsa Noormarkun kirkonkylän ja perustivat esikunnan Noormarkun ruukissa sijaitsevaan Ahlströmin pääjohtajan asuntoon Villa Havulinnaan. Maaliskuun alussa he perustivat paikallisesikunnan myös Harjakankaalla sijaitsevaan Kuurin taloon.[5]

Punaiset kuitenkin menettivät nopeasti Lassilan ja Lavian, jolloin rintama siirtyi linjalle Noormarkku–Harjakangas–Suodenniemi.[4] 25. helmikuuta punaiset vangitsivat Noormarkussa 27 henkilöä, joista pääosa oli Ahlströmin virkailijoita. Osa vangeista vapautettiin ja pari viikkoa myöhemmin jäljelle jääneitä lähdettiin kuljettamaan kohti Poria. Matkan aikana vangit kuitenkin yrittivät paeta, jolloin saattajina olleet punakaartilaiset ampuivat heidät niin sanotussa Koliahteen joukkomurhassa.[6] 9.–10. maaliskuuta punaiset hyökkäsivät Harjakankaalta tuloksetta kohti Pomarkkua ja Lassilaa sekä 9.–14. maaliskuuta Noormarkusta Ahlaisiin, jossa taisteluja käytiin Lampissa.[5]

15. maaliskuuta valkoiset käynnistivät oman suurhyökkäyksensä Tampereen valtaamiseksi ja tekivät seuraavana päivänä hyökkäyksen myös Noormarkun suunnassa.[7] 26. maaliskuuta valkoiset saivat haltuunsa Suodenniemen ja katkaisivat seuraavana päivänä Tampere–Pori-radan Siurossa. Samaan aikaan he alkoivat suunnitella myös Noormarkun valtausta. Tehtävä annettiin Porin rykmentin I pataljoonalle, jota komensi jääkärikapteeni Gunnar von Hertzen. Hänen mielestään hyökkäys Noormarkkuun olisi mahdollista vasta Harjakankaan valtauksen jälkeen, mutta valkoiset päättivät kuitenkin käynnistää hyökkäykset samanaikaisesti molemmilla suunnilla.[8]

Joukot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisilta taisteluihin osallistui kaksi Porin rykmentin pataljoonaa, joista jääkärikapteeni Gunnar von Hertzenin komentama 1. pataljoona hyökkäsi Harjakankaalla ja jääkärikapteeni Paavo Talvelan komentama 2. pataljoona kirkonkylässä. Ahlaisten Södergårdiin majoittunut 2. pataljoona suoritti myös harhautushyökkäyksen Kellahdella. Valkoisia oli yhteensä noin 500–600.[7]

Punaisilla oli kirkonkylässä noin tuhat ja Harjakankaalla noin 250 miestä. Porin ja Noormarkun punakaartilaisten ohella taisteluihin osallistui runsaasti Kokemäeltä ja Helsingistä tulleita punakaartilaisia.[1] Lisäksi mukana oli muun muassa nopeasti maaliskuun lopulla koottu Kaasmarkun punakaarti Ulvilasta.[6] Valkoisten tiedusteluosaston mukaan rintamapäällikkönä toimi Sunniemen punakaartin päällikkö Kalle Salminen[9] ja esikuntapäälliköksi oli Helsingistä lähetetty Sörnäisten punakaartiin kuulunut mallipuuseppä Toivo J. Kuukkanen.[10] Komppanianpäälliköitä olivat tiedusteluosaston mukaan ainakin Ananias Fredman, Kalle Lund ja Anton Lähde.[9]

Taistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirkonkylä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoisten operaatio alkoi lauantaina 30. maaliskuuta 03.30, kun luutnantti Severi Kanervan johtama komppania iski noin seitsemän kilometrin päässä Noormarkun kirkonkylästä sijaitsevassa Ahlaisten Kellahden kylässä ollutta neljää punakaartin komppaniaa vastaan. Hyökkäyksen tarkoitus oli estää punaisia lähettämästä apuvoimia Noormarkkuun.[1][7]

Varsinaisen hyökkäyksen alkaessa kolmesta komppaniasta koostunut 450 miehen vahvuinen osasto eteni Ahlaisista noin yhdeksän kilometrin päässä sijaitsevaan Kaapolaan, jossa oli punaisten läntisin Noormarkun suunnan puolustusasema. Valkoiset eivät kuitenkaan kohdanneet vastarintaa, vaan punaiset olivat ilmeisesti vetäytyneet kohti kuuden kilometrin päässä sijaitsevaa kirkonkylää. Ensimmäinen kosketus viholliseen saatiin noin 1,5 kilometriä Kaapolan ja Poikeljärven tienhaaran jälkeen. Valkoiset onnistuivat aamuseitsemältä etenemään noin kilometrin päähän Noormarkun kirkosta, jossa he saivat vastaansa punaisten tykistötulen. Pääjoukkoja seuranneeseen kuljetuskolonnaan ammuttu keskitys sai aikaan pakokauhun, jolloin osa hevosmiehistä kääntyi takaisin Ahlaisten suuntaan. Valkoisten joukoissa taistellut Yrjö Pennanen kertoi muistelmissaan Paavo Talvelan tokaisseen, ettei hän ollut edes Saksan rintamilla kokenut yhtä kovaa tykistökeskitystä.[11]

Punaisen tykistön tulenjohtopaikkana toiminut Villa Havulinnan torni.

Punaisilla oli käytössään neljä tykkiä, joiden tulenjohtajana toimi Venäjän armeijassa palvellut virolainen tykkimies. Tulenjohto oli Noormarkun ruukissa sijaitsevan Havulinnan tornissa, mutta kylän taloihin suojautunutta vihollista tulitettiin myös suorasuuntauksella, jolloin kranaatit räjähtivät vasta lävistettyään ulkoseinän. Lukuisten muiden rakennusten lisäksi tykistötuli tuhosi kokonaan myös 1700-luvulta peräisin olleen Noormarkun kirkon. Punaiset yrittivät vallata kirkkoa yhdeksän aikaan aamulla, jolloin virolainen tykkimies ampui suoraan sen ikkunasta sisään. Alttaripäädystä alkanut tulipalo tuhosi hetkessä koko kirkon. Punaisten esikuntapäällikkönä toimineen Toivo J. Kuukkasen mukaan syynä oli virolaisen tykkimiehen henkilökohtainen viha kirkkoa kohtaan.[11][10][12]

Valkoiset irtaantuivat taistelusta lopulta kello viiden aikaan iltapäivällä ja vetäytyivät Kaapolan kautta takaisin Ahlaisiin. Valkoisten myöhemmin saaneiden tietojen mukaan punaisten puolustus oli jo luhistumaisillaan, eikä se olisi kestänyt enää kuin muutaman tunnin.[1][11]

Harjakangas[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Harjakankaan kylää John Englundin noin vuonna 1910 ottamassa kuvassa.

Harjakankaan pohjoispuolella sijaitsevasta Lassilasta liikkeelle lähteneet valkoiset hyökkäsivät kylään kahdesta eri suunnasta viiden aikaan aamulla. Hertzenin pataljoonan 2. komppania kiersi Kullaan ja Harjakankaan väliselle maantielle hyökäten sieltä käsin kylän itäosiin. 3. komppania puolestaan eteni kirkonkylään vievälle maantielle ja iski sen kautta Harjakankaan länsiosaan. 2. komppanian mukana oli myös vänrikki Kaino Niemeläisen johtama hiihto-osasto, joka tehtävä oli sulkea kylän eteläpuolelle johtava talvitie.[1][8]

Saarroksiin joutuneet punaiset puolustautuivat rakennuksista käsin ja käyttivät suojanaan myös lähes kilomerin pituista Svensbergin kiviaitaa. Harjakankaalla käytiin koko päivän ajan sekavaa taistelua, jossa valkoisten eteneminen tapahtui talo talolta. Illan hämärtyessä he olivat saaneet haltuunsa kylän Lassilaan johtavan maantien itäpuolisen osan sekä joitakin taloja myös sen länsipuolelta. Punaiset puolestaan yrittivät murtaa saartorenkaan eri puolilta ja onnistuivatkin eristämään valkoisten pääjoukoista yhden osaston, joka päätti vetäytyä taistelusta.[1][8]

Hämärän laskeuduttua Hertzen antoi perääntymiskäskyn, jolloin 3. komppania vetäytyi Pomarkkuun ja 2. komppania Lassilaan.[8] Harjakangasta puolustaneet punaiset olivat päivän aikana käyttäneet lähes kaikki ammuksensa, joten hekin päättivät jättää kylän. Punaiset vetäytyivät Poriin noin kello 22 aikaan illalla ja tuntia myöhemmin koko Harjakangas oli tyhjä. Seuraavana aamuna kaupungista lähetettiin Porin punakaartin reserviläisosasto, joka puolenpäivän aikaan otti kylän haltuunsa.[1]

Taistelun jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kolmen Harjakankaan ja Pomarkun taisteluissa kaatuneen suojeluskuntalaisen hauta Ulvilan kirkkomaalla.

Vaikka valkoiset eivät onnistuneet valtausyrityksissään, saavuttivat he kuitenkin operaationsa toisen tavoitteen eli pystyivät estämään punaisia lähettämästä apujoukkoja Tampereen puolustustaisteluun. Punaiset joutuivat nyt vahvistamaan puolustuslinjojaan Noormarkun kirkonkylässä ja he aloittivat myös Harjakankaan linnoittamisen. Kun Tampereen taistelu päättyi 6. huhtikuuta, oli rintama Satakunnassa siirtynyt linjalle Lampaluoto–Noormarkku–Harjakangas–PalusKiikoinenTyrvääKarkkuSuoniemiTottijärvi.[1]

Noormarkun suunnalla käytiin edelleen pieniä hajanaisia yhteenottoja, kunnes punaisten pääjoukot jättivät paikkakunnan 11. huhtikuuta. Seuraavana päivänä jääkärivääpeli Yrjö Nahin johtama komppania otti haltuunsa Noormarkun kirkonkylän ja jääkärivänrikki Tiddy Nordmanin komppania Harjakankaan. Samanaikaisesti valkoiset valtasivat myös Pomarkun ja Kellahden sekä etenivät noin kolmen kilometrin päässä Porin keskustasta sijaitsevaan Ruosniemen kylään, jossa taisteltiin kahden päivän ajan.[13] 13. huhtikuuta valkoiset valtasivat vielä Kaasmarkun, jonka jälkeen punaiset poistuivat lopullisesti Porin ympäristöstä vuorokautta myöhemmin.[2]

Muistomerkit ja haudat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ainakin Harjakankaalla valkoiset joutuivat jättämään osan kaatuneistaan taistelukentälle. Punaiset hautasivat heidät myöhemmin joukkohautaan.[8] Valkoisten pystyttämä Harjakankaan taistelun muistomerkki paljastettiin punaisten päämajanaan käyttämän Kuurin talon lähistöllä taistelun 20-vuotispäivänä vuonna 1938.[14] Muistolaatan on suunnitellut porilainen konttoristi Aaro Vaarne (1900–1953).[15]

Kaksitoista Harjakankaalla kaatunutta Kokemäen punakaartilaista haudattiin aluksi Kokemäen kirkon viereen, josta vainajat sodan päätyttyä kaivettiin ylös ja haudattiin uudelleen Koomankankaan hautausmaalle.[16]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f g h Lappalainen, Jussi T.: Punakaartin sota 2, s. 154–155. Helsinki: Valtion painatuskeskus, 1981. ISBN 951-85907-1-0.
  2. a b Roselius, Aapo: Amatöörien sota. Rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 65–66, 68–69. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 978-952-53549-2-8.
  3. Harjakankaan kyläsuunnitelma 2006–2013 30.10.2005. Karhuseutu. Viitattu 22.3.2012.
  4. a b Luhtakanta, Arvid: Suomen punakaarti, s. 138–139. Kulju: E. A. Täckman, 1938. Teoksen verkkoversio.
  5. a b Grahn, Maarit; Sivula, Anna: Noormarkun historiaa : erämaasta eletyksi paikaksi. Noormarkku: Noormarkun kunta, 2008. ISBN 978-951-96812-1-4.
  6. a b Korjus, Olli: Kuusi kuolemaantuomittua. Helsinki: Atena, 2014. ISBN 978-952-30002-4-7.
  7. a b c Sisällissodan taistelupaikkakortisto 23.12.2013. Arkistojen portti. Viitattu 10.7.2017.
  8. a b c d e Saarenheimo, Kaarlo: Porin rykmentti vapaussodassa. Pori: Satakunnan Kirjateollisuus, 1919.
  9. a b Valtiorikosasiain Tiedusteluosasto: Valtiorikosasiain tiedusteluosaston Luettelo C 15.10.1918. Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 10.7.2017.
  10. a b Vilkas muistikuvitus: Veljessota 1917–1918 (Toivo J. Kuukkasen muistelmat vuodelta 1969) 20.11.2013. Hannu Kuukkanen. Viitattu 10.7.2017.
  11. a b c Ruotoistenmäki, Valto Martti (toim.): Yrjö Johannes Pennasen "YJP":n muistelmia (s. 16–18) Ruotoistenmäen sukuseura. Viitattu 10.7.2017.
  12. Noormarkun kirkko Visit Pori. Viitattu 10.7.2017.
  13. Viitanen, Jani: Tampere antautui 1997. Suomi 80. Viitattu 10.7.2017.
  14. Roselius, Aapo: Isänmaallinen kevät – vapaussotamyytin alkulähteillä, s. 69. Helsinki: Tammi, 2013. ISBN 951-31582-1-7.
  15. Porin muistomerkkejä 17.9.2012. Antti Suominen. Viitattu 10.7.2017.
  16. Kokemäki-Seuran valokuvakokoelma (s. 109) 20.12.2001. Kokemäen kaupunki. Viitattu 10.7.2017.